En vieläkään tiedä, kuka Petri on Ulla-Maija Paavilaisen Kuin lintukodossa

Muttei se mitään - olen lukenut koko aamupäivän HS-Viikkoa

la 28.8.2021

Eilen muistin, miksi olen toimittaja. Puumala-lehdessä heti ensimmäisenä kesänäni, kun olin vielä 17-vuotias, minulla oli vapaus ajella polkupyörällä pitkin ja poikin sekä tehdä, mitä halusin. Sain mogailla niin paljon kuin sielu sietää ja Hakkaraisen Jaana pelasti minut - ja Puumala-lehden ilmestymään, vaikka filmi ei ollut siirtynyt koko viikkoon kamerassa eteenpäin.

Kuvia ei juttuihin yhtenä viikkona sitten ollutkaan. Se, että en ollut saanut filmin toista päätä kiinnitettyä kunnolla kameraan, paljastui vasta, kun olisi pitänyt viedä filmi Sihvoseen kehitettäväksi. Hakkaraisen Jaana sanoi, ettei huolta, ja minä otin uusiksi puolessa päivässä niitä kuvia, joita saatoin ottaa.

Jaanalla oli sama asenne kuin Kaija-tädillä, Pennasen Kaijalla. Hätä ei ole tämännäköinen, se on pyöreä ja punainen, Kaija-täti aina sanoi. "Ollos iäti muistettu...."

Istun Kaivokosken tuvan pöydän ääressä ja naatin. Ovet ovat ulos asti auki. Niin on jotenkin mukava. On kylmä ja unohdin kotiin puuvillakalsarit. Ei hätää, lainaan Matilta sepaluksellisia tai ostan illaksi Rautavaaran S-Marketista sukkikset. Unohdimme eilisessä illankähmässä - lähtö meni vähän myöhäiseksi - myös punaisen postilaatikon, vaikka Matti oli varannut sen mukaan lähteväksi.

Kyllähän postilaatikko pitää olla, jos meinaa pysyvän osoitteen tänne panna ja muuttua Rautavaaran-kuntalaiseksi. Mielestäni se kirjoitetaan juuri nuin: esimerkkinä Pariisin-matka.

Korjatkaa joku, jos ei noin ole.

Matti aloitti heti aamusta postilaatikon nikkaroinnin. Kohta se on valmis. Haluaisin maalata sen, mutta saapi nyt nähdä. Ehkä käyn asentaassa paikoilleen punaisen muovilaatikon ja tuon Matin tekemän puisen Lapinlahdelle maalattavaksi - tänään kuulema postilaatikkoa ei maalata, vaan se viedään Rambollin asettamelle paikalle. Meiltä on kaksi kilometriä postinhakumatkaa.

Matkaa ei ihan aamutakissa ja corcseissa taiteta.

En eilisellä reportaasimatkalla muistanut Anna-lehteä. Kävin kyllä reportaasipaikkakuntani kirjaston lehtilukusalissa, mutta etsiskentelin vain Eevan kesänumeroa. Siinä oli Hanna-Kaisa Heikkisen haastattelu, jota lainasivat heti lehden ilmestyttyä sekä Savon Sanomat ja Iisalmen Sanomat. Kiuruvesi-lehtikin ilmeisesti, vaikka olisi kyllä toivonut, että Heikkinen olisi ensin antanut jutun oman pitäjän lehdelle. 

Iikkarista ja Savarista ei niin väliä, sillä ovat monsterikonsernin syöpäkasvaimia. Anteeksi. Kiuruvesi-lehteä ihailen ja kunnioitan itsenäisyydestä, itsepäisyydestä ja ehdottomuudesta. Toivottavasti hanska pitää.

Monsterikonsernin nälkäpalkkiolla olin eilen jutunteossa. Pyörin päivän eräällä Ylä-Savon paikkakunnalla ja juttelin ihmisten kanssa. Kohtaamiset olivat spontaaneja ja ihmiset ystävällisiä. Paikkakunnalla jopa pari lehteen kieltäytyvää ihmistä osasivat kieltäytyä ystävällisesti.

Koska en muistanyt Anna-lehteä, en vieläkään tiedä, kuka on kirjoittava Petri Anna-lehden jatkokertomuksessa. Jatkis päättyi keskiviikkona ilmestyvään lehteen. Annassa on paljon kirjallisuudesta. Esimerkiksi palsta, jossa 18. elokuuta ilmestyneessä numerossa Hesarin entinen toimittaja ja Äitikortti-kirjan kirjottaja listasi lukemisen arvoisia kirjoja.

Merkkasin niistä pari kirjahyllyyni Storytelillä.

Me Naisissakin näyttää olevan jatkis. Kummassa lehdessä oli palsta, jossa on pätkä jostain mielenkiintoisesta uutuuskirjasta ja lyhyt kirjan sekä kirjailijan esittely? Palstan perusteella löysin Antti Holman Kaikki elämästä(ni) enkä suostu muistamaan, oliko pätkä Mimmeissä vain Annassa.

Ei se mitään, että en muista enkä muistanut koko Kuin lintukodossa -jatkista eilen reportaasimatkallani. Sain nimittäin aikakauslehtilähetyksen mukana sukat. En muistanut ottaa mukaan Kaivokoskelle sukkia. Ja millaiset sukat? Säästän pahviläpyskän, joka piti sukat yhdessä. Läpyskässä lukee Queen of Fucking everything. Sellainen minän olin.

Sain kerran muinoin muistikirjan Venäjältä, jonka kannessa oli sama ajatus.

Tämähän on haavojeni balsamointia. Eppu Nuotio avioliittoaan koskevassa haastattelussa (Anna-lehti 18.8.2021) sanoi, että kun tulee yli 80-vuotiaan aviomiehen Kurt Nuotion vanhushoivan aika, Eppu Nuotio kerää aviomiehensä entiset vaimot, avovaimot ja tyttöystävät, ja jakaa hoivavastuuta myös heille. Aika joukkohan siinä olisi, Eppu Nuotio sanoo.

Minäkin olen leikitellyt ajatuksella, että jos Matilta menee muisti muutenkin kuin tällä valheltelevaisella näennäistavalla, vien hänet ja vaippapussiin neiti Satiaisen vuokrarivitalokaksion ulko-oven taakse, soitan ovikelloa ja kun neiti avaa oven, töytäisen mieheni kevyesti ovesta sisään ja työnnän vaippapussin mukaan.

Sanon: "Heippa, Matti, tulen hakemaan sitten, kun olen palannut reissultani."

Kerran olin jo aikeissa tehdä niin. Vajaa vuosi sitten halusin nähdä, onko neiti Satiainen seitsemännellä kuulla. Jos olisi ollut, kun tuli kuuluisaan ovenpieleen, jossa on alunperin aviomieheni ulokkeeseen tarttunut ja vetänyt tämän siitä kohti lemmenpesäänsä, olisin kevyesti töytäissyt mieheni neiti Satiaisen huomaan ja ajanut uudella Pösöllämme auringonlaskuun. Ehkä Keski-Suomeen, silloin se ei ehkä vielä olisi ollut myöhäistä, nyt on, tai jonnekin muualle.

Vuokrarivitalokaksion ovelle tuli litteä kampelaa muistuttava hahmo muodottomaksi, varmaan hyvin mukavaksi virttyneessä, puolukkapuuronpunaisessa collegepuserossa. Ei ollut vatsa- tai raskaana olevan naisen muhkeaa rintakumpuakaan. Silmät olivat kummasti samalla puolella päätä ja nainen käänteli nuppiaan ikään kuin tarkentaakseen, kuka oven takana oli. Minun tuli miestäni kovasti sääli. En voinut jättää poloista siihen.

Nämä kokemukset eivät tapa. Ne vahvistavat. Selviydyn vastaisuudessa mistä tahansa.

Hesarin Viikko-kooste on mainio. Kati Outisen elämäkerran kuuntelen taatusti heti, kunhan saan jonkun kirjoista nyt loppuun. HS-Viikossa oli myös juttu Maisku Myllymäen Hollystä. Kuuntelin sitä, kun olin yksin Kaivokoskella ja lämmittelin astiantiskuuvettä. Romaanin tunnelma oli tosiaan tiheä. Alkoi pelottaa ja kammottaa. Oli pakko vaihtaa kevyempään.

Olen HS-Viikkoa vasta puolivälissä. Luin tarkkaan Afganistan-jutut ja tyrskähdin terävän Anna-Mari Sipilän terävälle kolumnille siitä, kuka on Suomen toivepakolainen. Pentele, naikkonen on oikeassa. Luin myös jutun neuvostovakoojasta USA:n ydinpommikuviossa.

Koska unohdin Ulla-Maija Paavilaisen jatkiksen, aloin kuunnella hyvän tuulen kirjaksi sanottua Lucy Diamondin Rantakahvilaa.

Lucy Diamondista oli keväällä iso juttu Savon Sanomien kulttuuriosastolla. En muista, oliko juttu jostain juttupankista vaiko ihan omaa tuotantoa, mutta joka tapauksessa toimittaja oli - jos muistan tämän edes sinne päin - soittanut Lucy Diamondille.

Kirstin Hannahin Alaskan taivaan alla on edennyt siihen, että alaskalainen yhteisö menee kahtia. Toiset haluavat kehittää kylää ja toiset, pahiten alkkikset, haluavat jatkaa ryyppäämistään ja vaimojensa pieksemistä rauhassa.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi