Tyrin toimittajan urani ja nyt olen rakennusalan yrittäjä ja keräilen katkottuja nippusiteitä pihalta

ke 4.8.2021

Eilen ei Luoja suonut Kaivokoskelle lähtöä. Matti pelotteli sadevaroituksella ja kyllä eilen satoikin. Hoidin ikävää henkilöstöasiaa, laskin palkat ja maksoinkin.

Ikävä henkilöstöasia oli ilmassa jo toukokuun lopussa. Jouduin asettelemaan rajat ihmiselle, joka ei rajoja kestä. Näin hänessä itseni. Jos ei kestä rajoja eikä niistä huomauttamista, on syytä olla yrittäjä. Niin olen minäkin ja mukavoo on.

Minulle ainoat pomot, jotka ovat rajoja saaneet asetella - tai no ujosti ehdotella joitain muutoksia juttuideoihini, ovat Eija Ailasmaa, Seppo Roth (Roth kirjoitti täysin uusiksi tekemäni Paavo Haavikko -puhelinhaastattelun nauhoituksen perusteella) ja Antti sekä itse asiassa Pirjo (Sokka-)Sarvela myös. Matin ja Liisan päätoimittaja Heikki Valkonen oli hänkin päätoimittajana ihan parhaita. Antoi minun olla rauhassa. Sain myös tölviä aikani Lapinlahden kepupäättäjiä kenenkään puuttumatta asiaan ja mukavoo oli sekin.

Näin tyrin itseltäni konsernin paikallislehtiuran ja eläkekertymän. Päädyin Matti Valkosen kanssa naimisiin ja nyt olen yläsavolaisen ilmaisjakelulehden, Töllöttimen, avustaja. Tämän vuoksi en mene toimittajatutkintolaisten 1985-tapaamisiin.

Vihaan vuotta 1985. Vihaan Eppujen biisiä. Silloin Suomi kääntyi oikealle ja vasemmistolle alettiin nauraa. Vuonna 1985 pääsin Tampereen yliopistoon ja kepulainen Esko Salminen, yliopettajamme pissasi ilosta housuunsa, kun verstaalle tuli ensimmäinen epäpoliittinen toimittajaopiskelijasukupolvi.

Vuoden 1985 tapahtumien ja pääomien vapauttamisen ansiosta sukelsimme 1990-luvun alussa lamaan, jonka jälkeen työläiset, myös valkokaulustyöläiset, jaettiin kahteen ryhmään. He, jotka olivat olleet hetkenkin - minä olin kuukauden ajan - lokakuun 1991 - työttömänä, joutuivat paarialuokkaan.

Meihin tuli jokin haju. Työttömyyden ja luuserin löyhkä. Emme saaneet sitä vaatteistamme.

....

Noh, syksymmällä, kunhan näistä metsästys- ja koulunaloitusteemoista päästään, aloitamme Töllössä (idiootti lehden nimi, mutta minkäs teet, iisalmelaiset ovat .... no oikeasti he ovat ihan nirmu kivoja, mutta jotain perinjuurin epä-älyllistä kaupungissa on myös, sellaista halavatunpappalaista, pannaan heiniä hattuun ja aletaan laulaa falsettiäänellä Pam, Pam, Pam, Pamela, kas kun ei Pil, Pil, Pil, Kull, Kull, Kullinen...) - miettiä yhteistä Ylä-Savoa haastattelusarjana.

Näytämme niille. Näytämme kaikille. Ilmaisjakelulehdellä voi olla kunniakkaampiakin tavoitteita kuin olla ilmoitustulppana Yläsavolaiselle ja Iisalmelaiselle. Meillä on ambitiona hahmotella yhteistä Ylä-Savoa - kuitenkin niin, että Lapinlahti ja Kiuruvesi saavat säilyttää suvereniteettinsa. Jos en saa änkyräkuntien näkökulmaa tuoda esille, en suostu mihinkään.

...

Anivarhain Tikkisen Hannele kysyi, mitä tulee Töllöstä tällä viikolla ulos. Muistin, että hei, oma lehtihän (nyt se on jo minun lehteni) on postilaatikossa ja käpsyttelin postilaatikolle yökkärissä - Matti aina nauraa yöpaita-sanalle, hän ei tajua sitä, että käytän sanaa yöpaita, jonka puen aamulla, nukun nakuna, ja jota pidän aamupäivisin parhaina päivinä, kuten tänään, sillä aukeni yllättäen mahdollisuus kirjoittaa Hannelelle päiväkahviblogi, ja jos on oikein ihana päivä, pukeudun päiväasuuni siivouksen ja suihkun jälkeen vasta iltapäivällä.

Postilaatikossa oli Töllö, varpaani palelivat turkooseissa crocseissa, niitä rakastan suuresti, ne ovat kuin toinen - pehmeä - iho jalkapohjieni ja jalkaterieni ympärillä, pitää hankkia Kaivokoskelle vaikka pinkit vapaa-ajan crocsin, turkoosit olkoon työarkicrocsit Lapinlahdella.

Tuuli väänsi lehteä kädessäni, vilkaisin juttuni ja huokaisin tuskasta; valokuvat olivat vähän paskoja, miehet niissä kyllä sonkajärveläisen villieläimen näköisiä, mutta olin kuvannut vain yhtä suljettua asentoa, olin jo aivan rätti siihen aikaan illalla, kun oli kuvauksen vuoro, vaikka olin ajatellut, että tällä kertaa aloitan keikan kuvauksella.

Keittiön pöydän ääreen päästyäni etsin juttuaukeamalta miesten faktalaatikot. Perkele, seuraavassa jutussa pidättäydyn merkkimäärärajaan, vannon, tässä en malttanut, sillä haastateltavia oli kaksi ja vielä metsästysseura kolmantena henkilönä jutussa.

Taittaja oli hauskasti hoksannut panna pystykuvan miehet molemmille puolille aukeamaa. Keskiaukeamallahan juttu ei ollut. Silti pyydän hattu nöyrästi kourassani anteeksi. Merkkiraja olkoon jatkossa pyhä.

Päätoimittaja Antti Sarvelan pääkirjoituksen meinasin heittää kesken. Ei veroja, ei maakuntahallintoa, kokoomuspölinää blöö, blöö. blöö, kunnes poks, HÄVITTÄJÄHANKINNAT, herrajukara. Meitin päätoimittaja, joku sotareservityyppihän Sarvela on, kyseenalaistaa tässä taloustilanteessa hävittäjähankinnat.

Herramujee, kuinka yllättävää; päätoimittajan natsoja en oikein hahmota, sillä olen kukkeimman nuoruuteni uhrannut sivarille, en sentään sivarihomolle, vaan Rauhan- ja konfliktintutkimuksen laitoksella sivarinsa suorittaneelle Suomen parhaimmassa työpaikassa nykyisin olevalle journalistille.

(Tai journalistinalkuhan hän oli silloin, meillä oli kauhea kilpailu siitä, kumpi toimittajana pääsee parempaan työpaikkaan, Hän, Rakkauteni Julma Valtikka ja Isohko Nenä pääsi Ylelle Tänään Iltapäivällä -lähetykseen ja minä pyörin maakuntasarjassa Etelä-Saimaineni ja Itä-Savoineni - anteeksi muuten raiskaajamummo, jos nämä Elämäni Miesten Nenät siellä kotitietokoneen ääressä loukkaavat sinua, näitä nyt vain on sattunut tielleni, voi elää hyvin niinkin, että kahlaa töpönenämiehiä tai sellaisia, joilla kääntyy pelosta sisäänpäin.)

No ni, nyt kun tuli puhe taas isonenäisistä miehistä ja prinssinakeista, huudahdan, että lapsethan tein neuvostoarmeijasta vapautetun isonenäisen skitsofreenikon kanssa. Uskokaa tai älkää, on sellainen mielen tauti kuin neuvostoarmeijaskitsofrenia. Lasteni biologinen isä oli neuvostoajan skitsofreenikko, jotta saisi vapautuksen armeijasta, vältti muuten Afganistanin sodan, repikää siitä huumoria, sentään hän ei ruiskuttanut mustetta suoneensa, kuten kertoi tehneensä Dima Arva, Konevitsan luostarin igumenin veli, pidän hänestä kovasti.

Olen häntä kuvannutkin Konevitsan luostarin uudempaan historiankirjaan. En ole huono valokuvaaja ollenkaan. Kehittymisen varaa on kyllä. Salamakuvaus hajavalossa on minulle täysi mysteeri ja jalustan kera interiöörien kuvausta haluaisin vielä elämässäni kokeilla.

Lasteni isä mietti, mitä hänen pitäisi tehdä, jotta saisi Suomessa eläkepaperit: pitääkö paskantaa lääkärin vastaanotolla seinälle vai mitä?

Srat po steny. Tämä oli huumoria, josta pidän. Lasteni isä kuoli ennen kuin sai suomalaiset eläkepaperit. Ensi lauantaina on yhdeksän vuotta hänen kuolemastaan. Nyt juuri tuntuu ikävä kurkun päässä ja rinnassa. Polte, mutta se menee ohitse. Ikävä on, mutta en kaipaa häntä takaisin, kuten ei kaivannut Märta Tikkanen Henrik Tikkastaan, tosin minun muusani on Matti Valkonen.

....

Niin yrittäjänä saapi tehdä makkaran mieleisekseen - paitsi, että aina ei onnistu, kuten eilen. En päässyt Kaivokoskelle enkä edes raottanut romaanikässäriä.

Piti herätä kello 4.45. Kävin nukkumaan kello 20.37, jotta saisin unta kahdeksan tuntia. Havahduimme kello 5.27. Matti tuumasi tyynesti, että ukilla on ukin ongelmat. Sanoin, että hoidan koiratyöt ja Matti jopa ehti tiputtaa itselleen kahvit. Kahvin tippuessa mies antoi koirille ruoat. Pimukin sai lääkkeensä. Vein nuoret koirat tarhaan ja poimin pontevasti naputtaen Matin katkomia nippusiteita kentältä.

Aitan oven edessä on taas sälää ja romua. Pitää käydä tuuppaamassa Rautavaaran leipomon laatikossa olevat kuormaliinat aitan sisään.

Toissayönä en saanut unta, sillä riimittelin mielessäni biisiä: Raiskaajamummo uhkaa poliisilla, se on kertosäe ja säkeitä on muitakin, mutta biisi loppuu sanoihin: "Mutta me hankimme hänelle lähestymiskiellon!"

...
Kiinnostavaa on, että ihminen, joka on uhannut, kiristänyt ja manipuloinut perhettämme pahasti keväästä 2017 ja jollain lailla koko suhteemme alusta lähtien, reagoi asian puheeksiottamiseen tunkeutumalla kaikkien estojen ja palomuurien lävitse - ja jatkamalla uhkailulinjalla.

Minähän tässä syypää olen, sehän on selvä. Minä työnsin munan vanhan naisen suuhun. Näinhän se meni.

...

Joka tapauksessa olemme näissä paineissa mieheni kanssa hioutuneet yhteen. Tänä aamuna kumpikin tiesi askelmerkit, vaikka olimme nukkuneet 45 minuuttia pommiin. Kun KUGi oli kurvannut pihasta, valmistelin mieheni erään vapaa-aikaan liittyvän sähköpostiviestin lähtöön. Pommiin nukkuminen johtui siitä, että mies eilen illalla vielä minun nukkuessa kuin viaton ruususprinsessa hänen kainalossaan, anteeksi mummunpummunen tai alati syli-ikävinen neiti Satiainen, joka maksaa autonkorjuunsa nykyään kuulema luonnontuotteilla eikä luonnossa, - värkkäsi ja ähki joitain lentokoneen teknisiä tietoja säpoon.

Ei saanut postia lähtemään. Vika ei ollut täällä, vaan vastaanottavassa päässä, Mäntsälässä.

...

Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirjassa Pimeän yli oli kohta, jonka vuoksi oli pakko toissailtana hedelmättömän tai pitäisikö sanoa marjattoman vadelmaillan alussa pysäköidä koliseva HoXGhan Lampiinsalmentien laitaan.

Oijoi, edellisessä lauseessa oli kolme sanaa, jotka aiheuttavat minulle oksetusta. En voi enää ikinä ottaa lounaspaikassa jälkiruokaa pienistä söpöistä kipoista, vaikka niissä olisi kiisseliä. Olen lukenut mieheni messengeristä lauseen: "Haluatko marjasoppaa?"

Kun luin sen ja sanoin, että tämähän on ahdistelua, mieheni meni aivan valkoiseksi. Niin se oli ja häirintää myös. Asia oli niin kipeä ja niin kamala, että meni pitkään ennen kuin mieheni saattoi siitä puhua ja kertoa, mitä kaikkea on tapahtunut.

Myötätuntoni on mieheni puolella. Me jouduimme osallisiksi todella sadistiseen kuvioon.

Panin tekstaria Hannelelle. Kun Kirsi Piha kertoi lentämisen päästöistä, häneltä pääsi kirjeeseen peräti kaksi kertaa sana osalta: Lentopäästöt yhden ihmisen osalta. Siis oikeesti, kaksi kertaa sama tönkkoilmaus, välissä vain kolme lausetta.

Kirsi Piha olisi ollut passeli Helsingin pormestariksi, mutta kaunokirjailijaksi hänellä on vielä vähän matkaa. Ilmeisesti osalta-ilmaukset ja laadukas kirjoittaminen hiipivät hänen näppiksilleen kirjoittamistaan myyvistä bisnesoppaista ja kokoomuslaisista Ellun Kanoista. Ovatko kökkösanat ja mitään tarkoittamattomat uusliberaliat, kuten juuri laatu tai toinen vihokkini: tehokkuus, kokoomuslaisuuden ydintä?

Kirjekirjassa oli kuvaus myös kenialaisista aamuista, jolloin Piha heräsi anivarhain, joogasi ja katsoi, kuinka aurinkopallo nousi kummun toiselta puolelta. En tajunnut, että nysse oli siirtynyt Afrikkaan ja mietin, että mitääää vittua, kuten esikoistyttärelläni on tapana minulle vastata, vastahan sitä oltiin ällössä tammikuun alussa 2020. Ällö se oli, sateinen ja harmaa kuin neiti Satiaisen häpykarvat, joille muusani spermat pirskahtelivat - niin tammikuun 2020 alussa.

Piha ja hänen herra M:nsä olivat tosiaan yht´äkkiä Keniassa. Kenian matkasta Piha kertoi heti kirjekirjan alussa haaveilleensa jo ensimmäisen aviomiehensä aikaan. Toisen aviomiehen, lapsen isän kanssa, piti lähtemän matkaan viisitoistavuotishääpäivän kunniaksi.

Tässä kohtaa Piha oli yllättävän henkilökohtainen. Nauratti, kun hän aivan kirjekirjan alussa lohkaisi, että toisen aviomiehen kanssa ei tunnelma viisitoistavuotishääpäivänä ollut otollinen Afrikka-unelmalle.

Äänikirjoissa on ongelma, että kuulokkeissa saattaa kirja edetä omia aikojaan, kun vaikka sanoo jotain jollekulle tai ajatus muuten karkaa. Toissailtana pääsi karkaamaan se, kun Piha ja wikipedian mukaan Marco Mäkinen, ralliautoilijan estetiikkaa Helsingin yliopistossa lukenut poika matkustivat Keniaan.

Minä luulin, että olivat tammikuisessa Helsingissä ja Piha joogasi parvekkeella ja katsoi, kuinka keltainen polttava pallo nousi Linnanmäen (tai jotain) takaa. Sitten tuli jakso joistain apinoista, joilla on valkeat kämmenet ja semmoista, että Piha ja herra Marco voisivat perustaa oman eläintarhan, koska ovat adoptoineet norsuja.

Sitä ennen Pihan kirjeessä oli teennäisen tuntuista lento-omatunnon tunnustamista sekä kaksi osalta-ilmaisua. Lopetin Silvia Hosseinin esseekokokoelman Tie, totuus ja kuolema kuuntelun kohtaan, jossa esseisti potee huonoa lentopäästöomaatuntoa. Onhan se. On traagista, kyllä juu. Juu, juu.

Rikkaiden elämä on kamalata! Ei voi enää edes lennellä ympäriinsä tuntematta huonoa omatuntoa. Onneksi voi adoptoida valkeakämmenisiä apinoita sekä kivoja norsuja. Tuli ihan mieleen, että Luojan Kiitos on verot ja onneksi joku jopa uskaltaa puhua verojen korottamisesta.

Jos olisimme kokoomusakkojen ja -ukkojen hyvän tahdon varassa, he ennemmin panisivat rahansa afrikkalaisiin norsuihin kuin iisalmelaisiin rumiin alkoholisairaisiin. Söpöt kaljut syöpälapset varmasti vielä saisivat hyväntekeväisyysrahaa, mutta saisiko peräreikävieremäläinen kelkasta pudonnut?

Onneksi on vielä hyvinvointivaltion rippeet. Verottamalla Kirsi Pihaa, Ellun Kultamunakanoja ja herra Ämmiä anonyymisti, voidaan anonyymisti panna rahaa työttömaan ja tarpeettomaan massaväkeen. Yuval Noah Harari varoitti tarpeettoman massaluokan synnystä.

Massa on altis fasismille. Senhän olemme panneet jo merkille. Jos talouselämän kannalta tarpeeton massa ei käännyt pahimmiksi persuiksi, voisi seurata vapaus yltäkylläisyyden kommunismissa. Homoluksuskommunismissa, kuten Pontus Porokuru kirjoitti.

Pöh, Matti soitti, että lähtee kohti Lapinlahtea. Pitää pestä hampaat ja pukea. Keitän kahvia ja käymme päivän agendaan. Suunnittelemme keikkaa keikan perään. Ihan lystiä oli, vaikka aamulla putosin kyydistä ja jäin pihaan keräilemään nippusiteitä.

Ai niin, se kuormaliinalaatikko....