Pia Valkonen

Työstä

to 1.7.2021

Ei toimi Elisa eikä DNA. Telian kortit tulivat kuulemma juuri postilaatikkoon. Lapinlahdelle. Eivät ne siellä tähän hätään auta. Pitää tuikata yksi Telian kortti heti punaiseen läppäriin. Istun Kaivokosken tuvassa ja seuraan puhelimesta, milloin on Elisan yhteys ja milloin ei.

Käytän tätä Matin superhienoa kannettavaa kirjoituskoneena. Äsken tallustelin pihalla puhelin taivasta kohti ojennettuna kokeilemassa Marialle soittamista. Paarma puri nimettömään eikä tyttö vastannut.

Sain soitettua Matille ja valitin, ettei täällä saatanan helevetin vitun vitun vitun korvessa toimi mikään yhteys. Matti kuulosti ilahtuneelta. Saammepa olla rauhassa, hän sanoi, hienoa. Täällä ei voi todellakaan työskennellä. Kirjoittaa voi, mutta juttujen lähettäminen ei onnistu. Kuvista puhumattakaan.

Rantasalmella Toke-veljen ja Maijansa golfranchilla lähetin Töllöttimeen kartanopionien ja muiden Siperian unikkopihakukkien kuvia aitan kuistilta. Savon Sanomien näköislehden latautumista olisi saanut odottaa.

Kävin aamupäivällä Rautavaaran leipomossa maksamassa sunnuntain kirjallisuustapahtuman syömiset. Lisäsin tilaukseen vielä sultsinoita. Tämän päivän elän sultsinoilla ja Lapinlahdelta tuomallani Ylä-Savon vedellä. Rutiininomaisesti täytin Lapinlahdelta lähtiessäni neljä muovipulloa vesijohtovedellä, vaikka mietin, että Kaivokosken kaivovesi on vähintäänkin yhtä hyvää. Ellei parempaakin.

Olisi pitänyt malttaa lähettää Töllötin-juttu leipomon kahviosta. No, kun puhelin ei toimi, ei päätoimittaja voi hoputtaa juttua. Muistaakseni kesädeadlinet ovat aina edellisenä torstaina. Onhan tässä vielä päivää jäljellä.

Mietin kovasti edelleen kirjailija Taija Tuomisen sanomaa työn kuvauksista kirjallisuudessa. Niitä on nykyään vähän. Miten kuvaisin esimerkiksi eilistä päivää? Rakennusliiketyöpäivääni. Ja mitä kertovat Anna ja Maria lapsilleen Pia-nimisen äreän isoäidin työstä?

”Isoäiti istui tietokoneen ääressä ja kiroili. Kun Matti ja isoäiti muuttivat Rautavaaran Kaivokoskelle, isoäiti käveli työkseen pihalla puhelin koholla ja kiroili. Sitten hän juoksi sisälle taloon ja kiroili vieläkin äänekkäämmin ja juoksi takaisin ulos puhelin taivasta kohden kohotettuna.”

Eilen työskentelin Lapinlahdella. En sano enää, että kotona. Matin kanssa olemme päättäneet, että kun olemme Kaivokoskella, olemme Kaivokoskella, emme maalla tai mökillä. Annan kanssa käytämme tästä keskinäisessä viestinnässämme termiä mökki.

Koti-sanan käyttöä pitää nyt pohtia. Vieroitan itseni Lapinlahdesta näin.

Kävin äsken Keyrittyjoen rannassa. On ihanan viileä päivä. Jos olisi villasukat, panisin jalkaani. Hups, Matin kaapissa on villasukkia vaikka kuinka. talon väki jätti niitä leivinuunin päällekin. Rantaväylää vierustavat kukkaseinämät. On vaikka mitä kesäkukkaa. Rantaväylän avaamista ja muutenkin nurtsin ajamista Tikkisen Hannele ihmetteli. Kuka jaksaa pitää pihan noin siistinä kuin kuvassa on?

Pitää katsoa. Toistaiseksi pihan ajo on ollut kaivonkäyttäjien kontolla. Katsotaan. Saattaa olla, että innostun nurmikon ajosta; innostuinhan lumen kolaamisesta, kun olin löytänyt äänikirjat. Lopulta siirtelin olemattomia lumikasoja paikasta toiseen, kun halusin kuunnella Antti Holman Kaikkea elämästäni ja Niillas Holmbergin Halla Hellettä kuuntelin melkein yhtä hitaalla tahdilla kuin tapahtumat romaanissa etenivät.

Se oli nautinnollista. Pitää vain tyytyä siihen, että äänikirjaa en kykene kuuntelemaan sängyssä selälläni. Nukahdan heti, vaikka olisi kyse mestariteoksesta.

Piti kirjoittamani kuvaus eilisestä työpäivästä. On outoa sanoa olevani työssä. Termi ei kuvaa sitä, mitä teen. Ei tämä työtä ole. On sellainen olo, että meillä Matin kanssa on maatila ja se, mitä teemme on …. elämäntapa.

Pysähdyin työ-kysymyksessä, kun Kaivokosken kaupanvahvistaja oli tuomassa Lapinlahdelle kauppakirjaa. Matti oli seuraavana päivänä jossain missä lie työmailla tai työmaiden välisellä vitostien osuudella - ja minä sanoin, että olen silloin Iisalmessa. Matti sanoi painokkaasti, että töissä. Siis vaimo on töissä. Se tuli miehen suusta jotenkin sekä lihavoituna että kursivoituna.

Häpeääkö Matti sitä, että hänen vaimonsa ei ole töissä eikä ole koskaan ollutkaan? Työelämä ikään kuin on päässyt vain etäisesti hipaisemaan minua. En vastaa työläistaustaisen miehen unelmaa. En ole raatava työläisnainen. En todellakaan. Sitä paitsi minusta oli ihanata olla työtön ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen turvin, kun muutin lokakuussa 1991 Kuopioon tulevaksi rouvaksi.

Myös sulhanen oli työtön. Meillä meni aika mainiosti toisiamme tutkiskennellen. Kävimme lenkillä, teimme yhdessä ruokaa, katsoimme televisiota. Minulle ihan outoja ja uusia puuhia.

Omimmillani olen näin. Juttupaketin lähetin äsken päätoimittaja Sarvelalle ja nyt katson ulos metsittymään päin olevalle kedolle Kaivokosken tuvan ikkunasta. Näen tuppaaksi leikatun männyn, pari tuuheaa kuusta, pienen pihlajan ja koivuja. Ikkunan takana avautuu violetti horsmikko.

En ole ihan varma, missä tilan raja menee, mutta jos pontevat nuoret kuuset ovat meille kuuluvalla maaperällä, en anna Matin kaataa niitä. Niillä on hyvää tilaa kasvaa ja haluan nähdä kasvun.

Olen parhaimmillani, kun katson ikkunasta ulos ja seuraan, miten puut kasvavat. Samalla kirjoitan siitä, miten puut ikkunan takana kasvavat. Nyt käyn vähän ulkona ja katson, onko tuppaaksi leikatun männyn lähellä jotain kiinnostavaa.

Ihmettelin huussin ympärillä kasvavia kuusia. Kuusikko varmaankin pitäisi harventaa, sanoisi Matti. Toisaalta ne antaisivat koirille suojaa. Kävelin talon ympäri. Takapihalla kasvaa puolukoitakin.

Jospa ajaisi huomennakin tänne kirjoittamaan. Kirjoittaisin ihan jutun. Rahasta. Lounaalle pitäisi ajaa kirkonkylälle. Vai järjestänkö itselleni take awayta leipomosta aamusella?

Tämän päivän elin tosiaan sultsinoilla, kuten alkupäässä kirjoitustani kirjoitin. Olisinpa älynnyt ottaa Lapinlahdelta mukaan salaatin lehtiä ja sipulin varsia. Sipulit jäivät nääntymyksen tilaan. Pitää muistaa kastella ne.

Eilen heräsimme kuudelta. Vai menikö meiltä puoli seitsemään peräti? Avasin tietokoneen enkä pukeutunut ”töitäni” varten. Ajattelin, että hoidan laskut pois alta ja sitten lähdemme Matin kanssa tilauslaiturin tekoon.

Alkoi tahmoa. Ei pitäisi esimerkiksi käydä sähköpostissa ennen kuin on saanut laskut valmiiksi. Tämän opin kevään Seppo Hoffrén -kurssilta. Pitää osata priorisoida. Ongelma oli, että piti napsia sähköpostista pari tuntiraporttia.

Niinpä jäin kirjoittamaan vastausta ja samalla selvittämään asiaa, jonka olisin voinut selvittää myöhemminkin. Nyt tästä työn kuvauksesta puuttuu konkretia.

Pöh.

Tein hartiavoimin työtä selvittääkseni, mitä Talonrakennusalan työehtosopimus sanoo työmaista, jotka ovat työvoimatoimiston työssäkäyntialueen ulkopuolella. Ei sano juuri mitään. Tai sanoo päivittäisten kulkukorvausten muodossa. Päivittäisiä kulkukorvauksia maksetaan jopa 120 kilometrin matkasta.

Työaika rakennustyöntekijällä alkaa kello seitsemän aamulla. Piste. Se, mitä sitä ennen työntekijälle korvataan, on työantajan hyväntahtoisuuden varassa. Tai sen, haluaako työnantaja pitää työntekijöistään kiinni.

Muistan Kiteen punikin, betoniraudoittajan, käyneen töissä yli sadan kilometrin päässä. Oli poikki.

Aloin miettiä, että oikeastaan en haluaisi olla työnantaja. Onhan se mukavaa, että on valtaa toiseen ihmiseen. Ja on oikeasti palkitsevaa, että voin antaa työtä, tarjota työtä. Asiaa, jota itselläni ei elämässäni ole ollut.

Kyllä se tekee mukavan ja tärkeän olon, mutta silti. Ei ole kiva olla asemassa, jossa pitää sanoa, että työmaalla pitää olla kello seitsemän sen takia, koska työmaalla pitää olla kello seitsemän. Totta kyllä sekin, että työpäivä päättyy rakennustyöntekijällä puoli neljältä, jos ruokatunti on puoli tuntia. Sitä ei lueta työaikaan. Ei lueta toimittajillakaan ja minä olin pitkään töissä Pielavesi-Keitele -lehdessä ennen kuin tajusin, että olin tehnyt puoli tuntia liian lyhyttä työpäivää.

Onneksi työntekijä, jolle asiasta vastasin, soitti ja puhuimme kuvion selväksi. Tämä on persettä. Silloin, kun työmaamme sijaitsevat Ylä-Savossa, työntekijämme asuvat Kuopiossa. Sitten kun työmaamme ovat Kuopion suunnalla, suurin osa työntekijöistämme asuu Ylä-Savossa.

Että vittu joo.

Rakentamista ei voi tehdä etänä, ellei ole talotehdasta ja sitten käy vain nostelemassa elementit tontille.

Samanaikaisesti kun selvitin asiaa, kopioin läpilaskuihin kopioita. Maksoin tulleet laskut ja postilaatikossa oli lisää maksettavia laskuja. Yhdessä kirjekuoressa luki Lapi mies Oy. Samanlainen lukihörö on kummallakin yrittäjäpuolisoista meillä. Nauratti.

On pitkään ollut tilanne, jolloin olen voinut maksaa laskut sitä mukaa, kun ne ovat tulleet. Jopa kaksi hienoa ja työturvallista sisäremonttitelinettä maksoin eilen. Haimme ensin yhden K-Raudasta Kuopiosta ja heti perään toisen.

Samalla K-Rauta -reissulla vietin hiljaisen ja kunnioittavan hetken Koskisen Oy:n puutavaranippujen äärellä. Kärkölän Kärry-ryhmästä pitäisi kirjoittaa. Ryhmä sai taas monta valtuutettua, mikä on oireellista.

Samalla tavalla oireellista on Kiuruveden Nyt Liikkeen kunnallisvaalimenestys. En kirjoita, että kuntavaalimenestys, sillä Matti haluaa käytettävän sanaa kunnallisvaalit, vaikka siinä alkaa olla jo arkaainen klangi.

Lopulta kirjoitin bestikselle viestin siitä, kuinka Rautalammin museon päärakennuksen savitiilikattotiilet veivät minusta kaikki mehut maanantaina. Tiistaina väänsin jutun, jonka Hannele oikoluki ja joutui monta kertaa kirjoittamaan viestin, että en tajua, en tajua vieläkään. Minulta olivat aivot sulaneet kattotiilikasan ääreen.

Aikuisten oikeasti. Maanantaina putsasin jokaisen tiilen, jonka nostin OBY-pakun ruumasta.

Bestikselle kuvasin fyysistä väsymystäni ja niin oli aviomies karjumassa selkäni takana, kuten arvasin, niin tuli käymään: ”Mitä?! Viestiäkö sinä täällä kirjoitat?!?!?”

Lähetin viestin ja menin keittiöön odottamaan, kunnes Matti sai päivän kolmannet kahvinsa juotua ja ajoimme ensin Iisalmeen. Hain kirjakaupasta Terho Rannelan Kirjeiden lumon. Se on ihana. Kansikuva on ihana. Ostin myös uuden kalenterin ja ensi viikolla alan suunnitella syksyä.

Järjestän Töllöttimen jutut niin, että minun ei tarvitse Helsinki-käyntiviikoillani kirjoittaa juttuja. Jos menen junassa, kirjoitan romaaniani. Junassa en osaa enkä halua kirjoittaa juttua. Junakirjoittaminen olkoon nautinto.

Nyt on pakko mennä. On Rautavaaran yrittäjien teltan pystytystalkoot ja haluan kuulua kärkeen, joka kokoontuu puoli neljä Rautavaaran Lämpöosuuskunnalla.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi