Tänään pesen Matin mustaa pyykkiä, tukan ja ehdin lojua riippukeinussakin

Armi Aavikko -kuunnelmasta vielä - itkin sitä kuunnellessa ja itkin vauvauutiset kuultuani ja sitten itkin taas

pe 9.7.2021

Tikkisen Hannele selkeästi haluaa ohjata blogiani muuhun suuntaan kuin ihmissuhteista vellomiseen. Istun Lapinlahdella keittiön pöydän ääressä. Hän käski minun lukea Vesa Kärkkäisen Savon Sanomien Nimellä -kirjoituksen 7. heinäkuuta 2021. Kirjoitukseen vastasi kuulema joku vihreä nuori eilen.

Pöydän päällä on miljoona asiaa lähtemässä Kaivokoskelle. Jälkiviisaat keskustelevat Matin surfacella Kirsi Pihan EI:stä Kokoomukselle, Maria Ohisalon vauvauutisesta, Riikka Purran vihreästä monitahokkuudesta ja Armi Aavikko -kuunnelmasta.

Olin ajatellut, että kuuntelen kuunnelman sitä mukaa, kun se tulee 5.7. ulos. Melkeinpä ajattelin, että kuuntelen jaksot aina analogisesti. Kirjailija Jouni Tossavainen kuitenkin Paavo Ruotsalainen ja poika -seminaarimme hallinnollisten jälkiselvittelyjen yhteydessä sähköpostitti, että Armi Aavikko -kuunnelma on kokonaan kuunneltavissa.

Niinpä minulle kävi kuin Jälkiviisaiden Kreeta Karvalalle, jahas, Karvala on filosofian tohtori ja Iltalehden pääkirjoitustoimittaja, hän kun oli aloittanut kuunnelman kuuntelemisen illalla ja vielä kello kolme aamuyöstä päässä soi Tahdon olla sulle hyvin hellä. Oli kuunnellut varmaan enemmän kuin yhden jakson kuunnelmaa.

Kuunnelma oli ihana. Ihan kun Iltalehden pääkirjoittajaakin olisi alkanut Jälkiviisaissa itkettää, kun hän kuvasi kuuntelukokemustaan. Minäkin itkin monessa kohtaa. Myös muutamien muistoja herättävien melodiat kuullessani.

Karvala otti esille, miten laulava missi on halventava ilmaus ja Anna Perho lisäsi, että kumma kyllä laulavan missin vieressä laulava toinen henkilö on palkittu musiikkineuvoksen tittelillä. Minä olisin sanonut suoraan, että laulavan missin vieressä keekoillut ällöttävä tahmanäppi ansaitsee musiikkineuvoksen tittelinsä, mutta titteli ei poista sitä, että Danny on mielestäni  Ä_L_L_Ö_T_T_Ä_V_Ä!

Ööök. Kuvio on kuitenkin monimutkainen. Liisa Lipsanen oli loistava bisnesnainen Seppälöineen ja lopulta miljonääri. En tiedä, kumpi olisin halunnut olla. Armi sai Dannyn rakkauden ja hellyyden, mutta hän pukkaa jo koiranputkea.

Liisa Lipsanen on erittäin elossa, Danny-tahmanäpistään vapautunut ja edelleen rikas. Danny jatkaa käsittämätöntä puolipedofiilista elämäänsä. Siitä vain. Ja kuinka paljon Dannyn nykyisissä naiskuvioissa on tiedotusvälinepeliä? Rakennettuja asetelmia, kuten Matti Vanhasen ylemmän keskiluokan jakkupukunainen - mikäs se mussu nyt olikaan onnettoman Susan Ruususen jälkeen?

Nyt Matti Vanhasella vaikuttaa olevan joku oikea ja tasapainoinen rakkaus. Opettajatar Länsi-Suomesta. Hyvä juttu, Danny jatkaa valitsemallaan linjalla. Jos kerta kehtaa, varmaan uskaltaa ottaa vastaan myös sen, että minusta hän on öllöttävä. Minäkin olen öllötyksissäni klikannut Danny ja tämänhetkinen neitsykäinen -otsikoita.

(No totta helvetissä mietin, olenko naimisissa Ylä-Savon Ison D:n kanssa? Tällä hetkellä kyllä vaikuttaa siltä, että koronakevään aikana aviomieheni kypsyi kertalinttuulla. Hänen silmänsä aukenivat ja nyt hän on saanut sanottua, että hänen elämänsä oli aivan kamalaa, kun oli sotkeutunut vuosiksi hirvittävään valheiden sotkuun.)

Maria Ohisalon vauvauutinen sai minut myös itkemään hetkeksi. Vesa Kärkkäisen kolumnia kommentoin myöhemmin. Ei se huono ollut. Pitää pestä tukka. Ja pyykkiä.

Tässä viesti bestikselle tänä aamuna:

Huomenta, tuli lojumispäivä Lapinlahdella. Lähdetään iltasella Kaivokoskelle kahdella autolla. Maanantaina mun tarttee tehdä laskut, mutta muuten meinataan lomailla.

Ongelma on koiran aitaus. Verkot on läjässä navetan edessä. Noh, yksi juoksulanka on paikoillaan. On meillä toinenkin naru juoksunarutusta varten. Pannaan Pyry siihen.

Aivot on taas tahmaa. Koirille pantiin eilen punkkiaineet niskaan ja Pyrylle tuli kaamea kakkakohtaus jotain kello 3 yöllä. Meni vatsa löysäksi. Minä jouduin vielä ihan nakuna irrottamaan Pyryn juoksunarun Saabista, kun HGX oli tossa tiellä, kun koirapolo juoksi kakkaamaan. Pyry jäi loppuyöksi ulos. Ei halunnut sisään.

Huh, pitää luoda Kaivokoskella koirankäsittelyrutiinit. Jos me tykättäisiin lampaanlihasta, voitaisiin ottaa maisemanhoitolampaita ja panna sitten yksi syksyllä pakastimeen, mutta ei tykätä, joten se siitä:) Siis voitaisiin vuokrata lampaita kesäksi siihen pellolle, jossa on lato. Sitten ei tarttis miettiä, mitä tekee kesällä tai minne matkustaa:D

Oon jo miettimässä täyttä häkää ensi kesän Rautavaara-päivien yhteyteen järjestettävää kirjallista lauantai-iltaa... siis se on aina eka heinäkuun lauantai. Näyttäisi olevan 3.7. Paa skalenteriin se. Joo lauantaina voisi olla pienimuotoinen, samanlainen semppa kuin nyt oli, meidän Kaivokosken rannassa. Tarjoiluna olisi vaikka lettuja, jos ei ole samanlainen tappohelle kuin tänä vuonna. Jos sataa, meillä on nyt pienen väkijoukon teltta, jos emme sitä pilaa maalaushommissa siihen mennessä.

Sunnuntaina olisi sitten kirkonmenojen jälkeen uskontoa ja teologiaa käsittelevä tilaisuus kirkonkylän kalmistossa kirkon vieressä. Ja nää kaikki sinne Rautavaara-päivien oheisohjelmaan niin ei tarvii uhrata rahaa ilmoitteluun.

Just toi määrä ihmisiä on hyvä. Jokainen pääsi/joutui ääneen. Mulle se oli hyvä työnohjausharjoitus. Siis jos joskus joudun ohjaamaan ryhmää. Koetin saada aikaan levollisen tunnelman ja pidin tarkoituksella pitkiä taukoja. Laskin mielessäni sekunteja siitä, kuinka kauan se porukka kestää HILJAISIA HETKIÄ. Jännä juttu oli, että Matti ei kestänyt kovin pitkään. Toisaalta Matti kesti just yhtä paljon kuin minä. Mehän yhden pitkän tauon päätteeksi alettiin puhua yhtä aikaa.

Koska jännitän paljon, oli kiva antaa puhetila semppayleisölle. Tykkään sellaisesta vuorovaikutteisesta. Ja Matti keksi hyvin nivoa Tossavaisen Jounin runoteoksen Laani tilaisuuteen. Runokirjan saamisella on ollut Matille merkitys, vaikka me kumpikaan ei ymmärretä Jounin runoista hölökäsen pölläästä.

Sitten luovuttamalla esittelypuheenvuoron teille, saitte itse päättää, mainitsetteko tulevia kirjojanne vai ei. Olisi vielä pitänyt sanoa, että teillä olisi ollut lupa kertoa SEKÄ jostain kirjasta, joka tulee mieleen, ETTÄ tulevasta omasta kirjasta. Aikaahan meillä oli. Tilaisuus päättyi itse asiassa vähän ennen aikojaan. Se oli kyllä hyvin osunut:D

Kirkkoherra Juha Luukkonen alkoi itse asiassa luontevasti lausua loppusanoja kello 14.50. Ei minulla olisikaan valmiita loppusanoja ollut. Luukkosen alustus Rautavaaran herätyksestä avasi silmiä. Niinhän se rautavaaralainen identiteetti on muodostunut. Pienoisen herätyksen ympärille. Ihmiset halusivat oman pyhäkön.

...

Se, että tilaisuus päättyy tiettyyn aikaan, oli osa mun harjoitusta. Työnohjaajan pitää pitää huolta siitä, että ihmiset tietävät, milloin sessiot loppuvat.

Kiitos, että sain harjoitella ja kiitos, että sain mennä päin pelkoani. Jännitän kovasti tuommosta ja sen takia mun piti rakentaa se tila - samalla rakensin tapahtumien kulun ja kun tein ohjelman fläppitauluun, se jotenkin rakentui ajallisestikin.

Esittelykierros meni pitkäksi, muttei se haitannut, kun puhe oikeastaan aika luonnollisesti loppui siihen, mihin se loppui. Pitää vain jatkossa jättää joka kohdalle kunnolla aikaa.

Ja kiitos vielä kerran, että huolehdit kahvinkeitosta. Sun kirjan julkkareissa minä voin vastata kahvista ja niistä semmoisista jutuista. Olen käynyt Marttapiiriliiton emerita toiminnanjohtajan Mirja Paulon kovan koulun Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa.

Mirja eli Paulon mamma ei sitten ollut mikään lempeä kouluttaja! Mirja pakotti meidät lukemaan lävitse esimerkiksi laitoskahvinkeittimen ohjeet, jotka se oli printannut itse Kuopion ort.salin laitoskeittiön keittimen kylkeen.

Me akateemiset keskipeukalot oltaisiin vain hökäisty kahvia keittämään. Mirja jemensi, että ensin luetaan yhdessä ja KESKITTYMÄLLÄ keittimen käyttöohje!

Nyt tuli sata muistoa. Ensimmäisiin hapankaalitalkoisiin minä hain kaalinpäät jostain Kuopion silloisesta (1990-luku) jättimarketista. Kaalit olivat halpoja, mutta yksilöt pieniä. Mulla oli ostoskärry täynnään kaalinpäitä ja jouduin punnitsemaan ne yksitellen. Muistan, kuinka hiki norui pitkin selkää ja seuraava koettelemus oli kassalla.

Kassajono vain piteni ja piteni takanani ja koetin olla katsomatta jonottajia. Tunsin vain, että ihmisten ärtymys nousi. Ostoskärryllinen kaaleja. Tsiissös, mutta meidän Konevitsa-piirin menestysartikkeli ortodoksisen seurakunnan myyjäisissä oli vuosien ajan hapankaali. Tehtiin sitä satoja kilojoa. Ja lopulta saatiin luostarille ostettua jumalanpalvelustekstiilejä.

Piti ostaa Maria Fjodorovnan mökki luostarikävijöiden Käkisalmen-residenssiksi, mutta siitä olisi tullut liian vaikea rylläkkä juridisesti. Maria Fjodorovna oli vanha mummeli, jonka talosessa suomalaiset pyhiinvaeltajat ja muutkin saivat Käkisalmessa yöpyä ja sitten mummuli kuoli.

Toimen tädit Mirja Paulo ja Kaija Pennanen saivat päähänsä, että mökki pitää saada luostarin omaisuudeksi. Ja sitten alkoi rahankeruu. Me saimmekin hirmu kasan rahaa kasaan.

Tuli taas muisto. Me käytiin Mirjan kanssa jossain kirkollisessa kaupassa Pietarissa ostamassa jumalanpalvelustekstiilejä Kuopion ortodoksiselle seurakunnalle marraskuussa 2006 - tytöt olivat mukana. Voi kun niille olisi jäänyt muistikuva, kun käytiin kirkollisten tavaroiden kaupassa jossain Pietarin lähiössä. Ensin köröteltiin metrolla johonkin tosi kauas ja sitten palloiltiin löytääksemme kaupan pelkän osoitteen perusteella. Löytyihän se.

Asuimme Mirjan ja tyttöjen kanssa Pietarin keskustassa Venäjän merkittävimpiin luostareihin kuuluvassa Lavrassa. Anna istua nöpötti kaupungilla mun kantorinkassa ja Maria oli rattaissa. Muistaakseni Marialla ei vielä ollut edes lasten pyörätuolia - vai oliko sittenkin? Saattoi olla.

Lavrassa tietenkin pääsimme igumeni Nazarin puheille. Nazarihan oli 1990-luvun Konevitsan igumenina. Kesällä 2014, kun olimme Leonidin toista kuolinpäivää juhlistamassa (!?) Pietarissa (siis Matti, tytöt ja minä), asuimme Lavraa vastapäisessä hotellissa Nevskin toisessa päässä. Kävimme Lavran kirkossa ja Matti joutui jäämään Annan kanssa kirkon edustalle odottamaan, sillä vaikka Annalla oli ihan samanlainen pikku hamonen kuin Mariallakin, hellehamonen just ja just peitti pyllykankut, kirkkomummut eivät päästäneet Annaa kirkkosaliin tämän NYRPEÄN ilmeen takia.

Marian ilme ja pyörätuoli hellyttävät äkäisimmätkin kirkkomummot. Hyvä, kun eivät asetelleet palmun lehviä meidän tiellemme kirkon ovesta sisään.

Ostin pikapikaa liukkaat huivit meille luostariin johtavan kujan kioskista ja Anna protestoi, että huivi ei pysy sen päässä ja tupeeraus menee pilalle (oli taas laittanut tukkakruunuaan tuntikausia hotellissa ennen kuin edes päästiin ulos hotellihuoneesta). Kiukkusi siinä suht´ äänettömästi, mutta venäläisiä kirkkomummoja ei hämätä - paitsi, että Maria osaa senkin, hih.

Kiukkupussi joutui jäämään pihalle. Matti jäi ihan mieluusti Annan kanssa, sillä vierastaa ortodoksikirkkoja.

Ensimmäinen kokemus ortodoksisesta kirkosta sisältä Matilla oli kammottava. Oltiin uutena vuotena 2005 Suomen Valamossa ja minä kirkossa pyyhälsin naisten puolelle vasemmalle Annan kanssa, sillä mun ystävätär, jota en ollut koskaan nähnyt livenä, kaikki Konevitsa-toimijat olivat ystäviä, oli luostarin palveluksessa eturivissä. Se on sellainen elokuvamaskeeraaja ja nyt unohdin nimen. Oli Valamossa talkootöissä.

Matti jysähti Marian kanssa kirkon ulko-oven eteen. Koetin viittoa, että tule tänne, mutta Matti ei uskaltanut. Miehet olivat oikealla ja naiset vasemmalla. Sinne oven eteen jäivät pelkäämään ja tuli suuri saatto. Matti alkoi jännittää, tuleeko joku ortodoksipappi "pussailemaan", kuten Matti oli ortodoksiset rituaalit ymmärtänyt.

Se oli Matin ensimmäinen kokemus siitä, että minä AINA hylkään hänet.

NO NI. SIINÄ TULI TÄMÄN PÄIVÄN MERKINTÄ.

 

Panen nyt lämpimän veden päälle ja aijoo, voisin pestä koneellisen Matin mustaa pyykkiä, kun kerta en mennyt aamusta Kaivokoskelle. Lämmin vesi olisi tukan pesua varten.

Kun Matti kurvasi pihasta työmaalle aamulla, venyttelin ja sanoin, että TÄNÄÄN istun riippukeinussa! Matti nosti sitä vähän ylemmäs, kun pylly viisti maata ensimmäisellä asennuksella. Ja pesen tukan sekä EHKÄ pyykkiä. Matti mulkaisi minua, mutta oikeasti meitä vain nauratti.

Ehkä avaan kässärinkin....

Pia