
Kirjoitus meni kuitenkin seksiin - Gekko Paavilaisen Yksisarvisessa, Gerry B. Ilvesheimon Ilmestyskirjassa ja neiti Satiaisen ihmeellisissä seikkailuissa muiden avioliitoissa
la 10.7.2021
Koirat on punkitettu. Ulkotiskapöytä - meitin äiti ja iskä sanoivat aina, että tiskapöytä, a-kirjaimella - on OBYn kyydissä. Siirtyminen tai pieni muutto Kaivokoskelle jouduttiin myöhentämään yhdellä yöllä. Eilen illalla oli liian monta asiaa selvitettävänä. Kadonneet pankkitunnukset (olin pakannutkin ne jo mukaan), tyhjentynyt polkupyöränrengas, kasteluallas kukille ja postitukset.
Kopioin romaanikässäriäni pari kappaletta ja voi persukkeen persus - osa lisäyksistäni, joista torstaina Kaivokoskella siihen tein, olivat suoraan syvältä perä- tai ehkä jopa umpisuolen mutkasta. Miten minä osasinkin kirjoittaa niin huonosti?
Ehkä jo kirjoitetun läpikäyminen ei vain ole nii ku mun juttu. Olen sellainen, että kirjoitettu, mikä kirjoitettu. Menköön maailmalle. Toki minulle saa urputtaa - itse asiassa pitää urputtaa - siitä, jos kieleni muuttuu huonoksi.
Tosiaan! Kun kirjoitan hirvittävän tunnemyrkyn joo siis nimenomaan myrkyn vallassa Matin ja mun suhteesta, kieleni muuttuu huonoksi. Myös kiireellä on tekemistä huonon kielen kanssa ja sillä, että ei kiinnosta. Kerran kirjoitetun, oma kirjoitaman tekstin, läpikäyminen ei vain voisi vähempää kiinnostaa.
Mööö.
Pakko se vain on tehdä. Vähän niin kuin yrittämisessä. Jonkun on pakko vääntää umpitylsää talous-hallintoa ja jonkun on raadettava työmaalla. Kuitenkin jos vaihtaisimme osia, Matti ei taatusti haluaisi palata talous-hallinnon pariin. Sen jälkeen, kun hän joutui irtisanomaan konttorihenkilön (sekä itkevän ikuneitsytrakennusmestarittaren), hän jonkin aikaa sörkötteli asioita isoilla lapiokäsillään.
Muutaman vuoden ähkimisen jälkeen puutuin asiaan minä. Osaan näpytellä tietokonetta tsiljoona miljoona kertaa nopeammin kuin mieheni.
Kesällä 2010 Matti sanoi, että jos lähden, hän ajaa firman alas. Meillä oli silloin ainakin kuusi ulkopuolista työntekijää. Ajattelin, että en voi ottaa sellaista taakkaa - että ihmisiä jäisi työttömäksi vain sen takia, että avioliitossamme ei ole noh avioliittoon kuuluvaa vanhatestamentillista jutskaa.
Lukekaa vaikka Taivaallista seksiä - kristinusko ja seksuaalisuus -kirja. Sen ovat toimittaneet Marjo-Riitta Antikainen, Minna Ahola ja Päivi Salmesvuori. Antikainen on teologian tohtori, Ahola lisensiaatti ja Salmevuori maisteri. Korkeasti oppineita naisia kaikki.
Olen lukenut useaan kertaan siitä luvun Martti Nissisen artikkelin Ruumillinen ihminen Vanhassa Testamentissa enkä lakkaa ihastelemasta Vanhan Testamentin viisautta. Heprean kieli sinänsä kertoo ruumiillisuudesta:
Ps. 16:9 - 10
Minun sydämeni (lev = sydän) iloitsee, mieleni (kavod = maksa) riemuitsee,
minun ruumiini (basar = liha) ei pelkoa tunne.
Sinä et hylkää minun sieluani (nefesh = henkitorvi) tuonelaan,
et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.
Psalmissa jokainen sydän, liha, maksa ja henkitorvi on yhtä aikaa synonyymi viimeisen säkeen sanalle palvelija eli psalmin minä. Artikkeli kirjoittajan mukaan ihminen ei jakaannu viiteen osaan, vaan jokainen sana tarkoittaa koko ihmistä. Tämä on jotain niin ihanata, ihanata, että toistelen tätä kohtaa säännöllisin väliajoin niin kauan kuin minulla on blogi.
Samalla tavalla värähdän aina onnesta ja ilosta, kun sanon venäjäksi kiitos. Spasi Bog, pelasta Jumala.
Otan kirjan mukaan Kaivokoskelle ja pohdin teologian tohtori Aune Jääskisen artikkelia Tulkintoja seksistä ja selibaatista Suomen ortodoksisessa kirkossa. Minulla on aikaa tämä päivä. Matti on Kuhmossa fly innissä ja kun hän lentää takaisin alkaa taas eläimellinen raataminen.
Koirille pitää tehdä Kaivokoskelle aitaus, sen jälkeen pitää niittää marjapensaiden ympärys ja niin edelleen loputtomiin. Turhaan otan Annan auringonottotuolin mukaan. Kaivokoskella ei lojuta lepotuolissa ja unelmoida hyvien kirjojen ääressä.
Miksi nainkaan stahanovilaisen orjapiiskurin?
Pakko huudahtaa tähän väliin, että siunattua, kun Väisäsen Pete vähän painosti kuuntelemaan Gekko Paavilaisen Yksisarvisen. Tekstinä se ei vain napannut, äänikirjana kyllä. Voin samaan aikaan puuhailla jotain ja ainakin performoida Matille sitä, että koko ajan tapahtuu jotain.
Väisäsen Pete on ollut samalla riparilla Väärnin leirikeskuksessa kuin Gekko. Yksisarvisessa ummehtunut paikkakunta, josta nuori homo ponnistaa toiseen maailmaan, on epämääräinen pieni paikkakunta jossain Kainuussa, mutta minä sijoitan tapahtumat Lapinlahdelle.
Aivan ihastuttava kuvaus oli lähikaupungin kapakasta, jonne minäkertoja, Reko, menee kavereidensa kanssa juhlimaan 18-vuotissynttäreitään. Sitä ennen Reko on ollut pikku pitäjän mopopoikasocietessa ulkopuolinen, mutta vietettyään pari kesää mummon luona Tampereella, hän vapautuu.
Ei kuitenkaan niin paljon, että olisi voinut lähteä lähikaupungin kapakista kolmea vuotta vanhemman ja kokeneemman homon mukaan. Minäkertojan päässä alkaa vilistä. Hän ei vain voi. Mitä sanoisivat koulukaverit? Mitä sanoisi äiti? Mitä rehtori? Mitä postivirkailija? Tai kaupan täti? Etenkin lumiauraurakoitsijan mielipide olisi tässä kohtaa tärkeä.
Aloin nauraa höröttää ääneen kohdassa pikku paikkakunnan lumiauraurakoitsija ja tämän mahdollinen mielipide homoista. Olin yökkäri päällä lukion parkkipaikalla anivarhain aamulla, tänään lauantaina, kakattamassa Hallaa ja toivoin jo, että tulisi pian talvi. Lumiauraurakoitsija huolehtisi parkkipaikan suurista linjoista. Minä aukaisisin väylät Meijerin taistelukoirainkusettajille ja itselleni sekä Hallalle takapihalta.
Olin siinä kohtaa taivaassa, kun tajusin, että ensi talvena minulla on suurena tehtävänäni kahdet lumityöt. Lapinlahdella ja Rautavaaralla! Miten monta tuntia saisin kuunnella taas jotain ihanata äänikirjaa ja elää toisten elämiä.
Minä olen elänyt voimakkaasti omaa elämääni vuosikymmenien ajan, joten nyt voin keskittää fokukseni tyynesti muihin. Ja lumityöt tulevat tehtyä, niityt niitettyä ja marjat poimittua metsästä. Saatan näyttää puuhakkaalta koko ajan ja korvissani soivat Yksisarviset, Halla Helteet, Antti Holmat ja Perintötekijät. Seuraavaksi alan kuunnella Vigdis Hjorthin Perintötekijöitä.
Olen kuvaillut blogissani, kuinka kunnan vaihdettua lumiauraurakoitsijaa, saimme yläkerran ateljémakuuhuoneen (jossa edelleen vaikuttaa ikuneitsytrakennusmestarittaren kammottavan todellisuudesta sivussa oleva henki, hän majoittui sinne puoleksi vuodeksi marraskuusta 2004 kevääseen 2005 kuin pahin lahottajasieni ja ulotti rihmastonsa aviomieheni kalsareihin) ikkunan taakse uuden urakoitsijan työntekijän.
Lumiauraurakoitsijan työntekijä oli vielä sangen kokematon ja niinpä pompimme aviovuoteessamme pyöreinä pingispalloina, kun työntekijäharjoittelija tömäytti auran asfalttiin. Kuului klong. Talomme tärähti. Nauratti muuten, kun Biltemassa Kuopiossa oli mainos remontointiteipistä, joka ei pidä ääntä.
Eilen koetin löytää päätä leveästä teippirullasta ja luovuin puuhasta, sillä ajattelin, että en oikeasti jaksa. Kun teippiä vedetään rullasta, kuuluu korkea ja kireä skrääk. Otin hiljaisempaa teippiä Saippi-rullakosta ja jatkoin postituksiani.
Gekko Paavilaisen minäkertoja sanoittaa Yksisarvisessa sitä, mitä minäkin olen aina ihmetellyt. Minulla on ollut ystävänä useita homoseksuaaleja, ja homoherkkyys tekee homomiehestä naisen parhaan ystävän, mutta vain harva homoystävästäni on ollut itsensä reilusti. Yhden tunnen! Homolesken ja toivon, että hän on nyt ruotsinkielisellä alueella ja onnellinen!
Jos lukee tätä, toivon yhteydenottoa. Haluan halata sen jälkeen, kun olen saanut toisen rokotuksen. Voin tulla Suomen ruotsinkieliselle alueelle halaamaan. Vartavasiten.
En minä ihan kokonaan Lapinlahtea vihaa. Voin joskus luetella ihmiset, joista pidän. Lista on niin lyhyt, että sen voi kepoisasti julkaista netissä.
Onhan täällä kasvanut niin sydämellinen ja lämmin julkkishomo kuin Gekko Paavilainen. Ja Antti Holmakin Kaikki elämästäni -kirjan mukaan on käynyt Lapinlahdella naisissa, kun vielä ei ollut tiedostanut homoseksuaalisuuttaan. Siinä missä Järjestäjä oli murrosikäinen ja tympeä kuin Antti Hurskaisen taantumateksti Kuihtuminen, oli Kaikki elämästäni lämpöinen kuin vastalypsetty maito.
Tämä on paljon sanottu imatralaisen Immolan kartanon apulaispääkarjakon tyttäreltä. Ensimmäinen muistoni ei ole vastalypsetyn maidon hunajainen tuoksu, vaan vaalean- ja joulunpunaisten juormujen raidoittaman liman peittämä (liikaa määreitä, anteeksi Hannele, en ehdi korjata) vastasyntynyt vasikka, joka valuu päälleni maitokärryistä. Siihen äiti sen emolehmän, siis lypsylehmän, takaa nosti eikä se siinä pysynyt, vaan liukui minun, puolentoista vuoden ikäisen reippaan navetta-apulaisen päälle.
Lehmä-äiti oli osan vasikasta jo nuollut. Osin vasikka oli limainen ja siksi se ei pysynyt - kärryillä. (Ihan kuin Satiainen. Hän on kuulemani mukaan hyvin hyvin hyvin limainen, epämiellyttävästi sheivaamaton ja kovin luomuntuoksuinen, keittää varmaankin omavaraistalousihmisenä omat saippuansa, eikä etenkään pysy kärryillä, kuten myöhemmin kirjoituksessa taas totean.)
Limaiset vasikat eivät ole muistoja, joita olisin voinut jakaa Tampereen yliopiston toimittajatutkinto-opiskeiljoiden kanssa. Muita maalaisia ei ollut kuin Liukkosen Leena ja minä ja milloin Lettu-Leena olisi jotakuta muuta kuunnellut kuin erinomaista itseään?
Toki Olga K oli karjatilalta Kalajoelta, mutta hän rekrytoitui Mikkelin radioon suoraan Otavan opistosta. Emmekä me hänen kanssaan jutelleet. Olga K oli myös hyvin arrogantti ja siinä vaiheessa, kun joskus kohtalomme hipaisivat, ei olisi varmaankaan halunnut tulla muistutetuksi agraaritaustastaan.
Myöhemmin, kun hänen poikansa olivat syntyneet, luin naistenlehtihaastattelun hänestä, sitä kuinka hän oli joutunut ottamaan vastuun kotitilastaan jo ammoin 14-15-vuotiaasta lähtien, ja ajattelin, että vau.
Olisihan tuo nyt mukava lukea jostain naistenlehtihaastattelusta, että Olga K aikuisopiskelee tai Jaana Hiltunen, Savon Sanomien nuorisopalstan tähtitoimittaja 1990-luvulta (ent. rouva Martikainen ja nyt rouva tiesmikäliesummanentaimöttönen, ihqun koiranpennunhan tämä hankki pääkirjoitussivulla me-muodossa, toinen uroskoira jo heillä...).
Korostan vielä, että koiranpennut on ihanii -kirjoituksen olisi voinut syventää joteski. Ja syvennykset tekstiin olisi helpompi tehdä, jos lukisi jotain - vaikka kaunokirjallisuutta - tai opiskelisi jotain mielenkiintoista.
Palatakseni vielä Gekko Paavilaisen Yksisarviseen, ylistän Paavilaisen kykyä järjestää minäkertojan elämään käänteitä. On ankea Kainuu-Lapinlahti, on salaperäinen Aslak, joka kuljettaa abiturienttia autossaan ja opiskelee hänen kanssaan puhuttua englantia, on ihana Tampere, joka avaa minäkertojalle elämänmakuisen elämän.
Päihteitä toki kirjassa käytetään melkein ongelmaksi asti - äiti lahjoittaa minäkertojalle 18-vuotislahjaksi hienoa viiniä ja kummitäti jotain tosi kallista alkoholijuomaa, oliko se sherryä? Hieman kohottelin niissä kohtaa kulmakarvojani, että jahas, tämmöinen kulttuuri tässä, mutta kaikessa kerronnassa on suloista lämpöä.
Kun minäkertoja elää lävitse ensimmäistä pitkää suhdettaan, aavistuksen omainen pitkästyminen uhkaa minua kuulijana. Tulee välillä kaiherrus kuin lukiessani Vasemmistoliiton puoluesihteeri Marko Varajärven Facebook-päivityksiä sen jälkeen, kun tämä puoluekokousestradilla kosi tulevaa vaimoaan. Että eivätkö nämä päivitykset ikinä lopu - tulisi edes ilmaa puhdistava ensimmäinen riita ja päästäisiin lukemaan puoluesihteerin poliittisia analyyseja.
Ei tullut ensimmäistä riitaa eikä poliittisia analyysejakaan. Meni jokunen vuosi ja puoluesihteeri oli yksinhuoltaja sekä entinen puoluesihteeri.
Toisaalta kahden miehen välisen seksin kuvaus seisomisineen ja peniksen betonisten terskojen kuvauksineen on huikean kaunista. Sisäinen John Irvingini vaikenee tyystin. John Irvinghän kirjoitti Tuulesta temmatussa tyttöystävässä, että hänelle oli joku kokenut amerikkalainen kirjailija sanonut: "Ei kannata kuvata sukupuoliyhdyntää."
Seksi on ihana asia Gekko Paavilaisen Yksisarvisessa niin kuin Antti Heikkisen Mummossakin. Oikeasti! Suomen kirjallisuuden historian kauneimpiin seksikuvauksiin kuuluu Yksisarvisen minäkertojan ja kauniin Tonin ensimmäisen kylpyhuonerakastelun kuvauksen ohella Mummossa ollut nuoren naisen, melkein tytön ja tämän vanhan opettajamiehen rakastelun kuvaus.
Elisabeth Stroutin Olivessa, taas on myös nätti kuvaus vanhushoitajatytöstä, joka vastaanottaa hoidettavalta, ikivanhalta papalta rahaa - en muista, mitä tyttö teki - eivät he kai rakastelleet, mutta paljastiko tyttö itsensä papalle - taisi olla niin.
Seksi on ihana asia, julisti Anja Kauranen Sonja O:ssa ja sen me 1960-luvulla syntyneet otimme tosissamme. Siunattua, että otimme.
Jos nyt oikein ymmärrän, sekä neiti Satiainen vuokraboxissaan ja irstas leskirouva Revanperä luhistuneelta kylältään tällä kammottavalla kaksinaismoraalin läpitunkemalla paikkakunnalla, näppäilivät aviomiehessäni juuri tätä näppäintä; hänen 1950-luvulla syntyneelle sukupolvelle on imetetty äidinmaidossa, että seksin tulee olla rumaa, likaista, kiellettyä ja oksettavaa.
Neiti Satiainen ei olekaan minua vanhempi. Kun kirjoitin, että hän on viisikymmentävuotias itkevä ikineitsyt, luulin, että hän on viisikymmentävuotias. Siis minua vanhempi. Arvelin oikeasti, että hän on syntynyt 1950-luvun puolella tai 1960-luvun alussa. Hän on jotenkin tehty vanhoihin varsiin, habitukseltaan kummallisen harmaa, ikääntynyt.
Kampelamainen.
Vanhoihin varsiin, niin, sanoi aviomieheni ja nauroi paskaisesti, kun luin hänelle ääneen ikineitsyensä kirjeen kohtaa, jossa neitsyt kirjoittaa: "Vaikka et pidä tarpeelllisena rajoittaa seksiä yksinomaan avioliittoon kuuluvaksi, niin voisit hieman enemmän kunnioittaa sitä, että jotkut vilpittömästi pyrkivät siihen.
- Niin Kaarina (nimi on muutettu, mieheni käytti naisesta etunimeä, poistin sen 40 eurolla omista kolmesta nimestäni, minulla oli vara tiputella se pois, kun olin rakkaana lapsena saanut monta etunimeä) haluaa säilyttää oman seksinsä muiden avioliitoissa, mieheni sai lopulta hihityksensä lomassa sanottua.
(Tätä en lakkaa nauramasta enkä ihmettelemästä. Tosiaan otan kysymyksen esille vielä kuolinvuoteellakin - miten voi joku ihminen olla näin pihalla?)
Gekko Paavilaisen Yksisarvisessa tulee lopulta käänne Rekon ja Tonin suhteeseen. Leikkaus tamperelaisen kapakan miesten vessaan olisi saanut olla nopeampi, mutta toisaalta! Saattoihan lukija tai kuulija herkutella kauniin eroottisesta kuvauksesta - aivan kuin Gerry Birgit Ilvesheimo Ilmestyskirjassa - siinä nainen kuvaa naista - Sandström rakastettuaan Kuusta: "Aamuisin, kun Kuusi loikkasi alastomana vaatekaapille, Sandström sanoi, ettei edes Stockmannin juustotiskiltä löytynyt mitään niin herkullista kuin Kuusen rinnat, ei lihaosastolta eikä kaloista, pullaosasto pääsi aika lähelle mutta ei sekään." (Gerry B. Ilvesheimo Ilmestyskirja s. 31)
Antaisin pois vaikka rakkaimmat viileän vaalean vihreät Miriale-rintaliivini, joista aviomieheni tykkää, jos joku kirjoittaisi maidontuotantoelimistäni tuolla tavoin. Minulla on isot ja ihanat hinkit, olinkin Annan vauva-aikana pohjoissavolainen satatonnari ja jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin toimittanut äidinmaitoa Kysin äidinmaitokeskukseen.
Maria on saatettu elolle luovutusmaidolla. Pikku keskosen kanssa ei maidontuotantoni käynnistynyt. Voihan se olla hyväkin, että Mariaa en ole ruokkinut itselläni. Maria rimpuilee itseään nyt minusta irti ja äidinmaitokeskuksen luovutusmaito voi olla yksi reitti ulos dominoivan ja kaikkeen ulottuvan sekä tiellä pönköttävän äidin sisältä.
Gekko Paavilaisen kuvaus Helsingistä Tampereelle muuttaneesta Samusta vai oliko se Sasu, mutta kuitenkin, oli viiltävä. Tämä kun luuli olevansa Tampereen kaikkien homojen himoitsema ja läträsi päälleen jotain miestuoksua, kuinka ällöä. Niinhän siinä kävi, että Toni meni Samun tai Sasu-homon luokse kännäämään enkä nyt tiedä, tyssähtikö kaunis rakkaussuhde siihen.
En siis vielä tässä kohtaa Yksisarvista tiedä, onko Rekon ja Tonin suhde pitkä vai lyhyt vai keskipitkä, olen suhteen toisessa kriisissä.
Minun piti kirjoittaa siitä, kuinka kissa muutetaan toiseen kotiin. Eksyin Ilvesheimon Ilmestyskirjan rakastetun rintoihin. Ne olivat niin ihanat ja kuvaus niin kaunis, että en ymmärrä, miksi Kuusen himoittavien rintojen ympärille Ilvesheimon piti rakentaa jokin sciense fiction -rakennelma ja lopussa piti sekä syödä että nussia ruumiita.
Antti Hurskaisen Kuihtumisen lopussa oli sama klangi - paitsi, että Kuihtuminen oli Hurskaisen psykologista degeneraatiota. Bestis sanoi kirjaa masennuskirjaksi ja oli jättänyt sen kesken. Kirjailija Jouni Tossavainen puolusti nuorempaa kollegaansa ja sanoi, että Hurskainen on rienaaja.
Voihan se olla, mutta miksi ihmeessä? Miksi? Miksi? Miksi Hurskaisen pitää rienata, kun on parhaimmillaan keskiluokan lämpimässä, mutta tarkkanäköisessä kuvauksessa? Arvelen kyllä, että Hurskainen rienaa juuri kirjansa lopulla apokalypsioita ja juuri ruumiin syömisiä ja nussimisia, mutta miksi, kysyn edelleen miksi ja odotan Hurskaisen seuraavaa kirjaa, jossa on vahva teologinen elementti, jos nyt oikein semppamme antia ymmärsin.
Otsikko kuinka kissa muutetaan ei toteudu tänään, sillä kissaa ei näy. Lupasin Matille, että Birgitta pääsee kyytiin, jos ilmaantuu pakkaushetkellä tähän. Ei näy, ei kuulu. Olisin halunnut kertoa tässä, miten kuljetin ensimmäisen kissamme Vasilin Pielavedeltä Alapitkälle ja olisin halunnut kertoa, miten Vasili muutti meille Riistavedeltä Rogozovien perheestä.
Mutta ei! Ei ole aikaa. Kirjoitukseni meni seksiin kuin erään miesparan "Tule kahville, milloin tulet kahville, tule hakemaan tanssilavan matto, tule opastamaan järjestökirjanpidossa, tule tekemään sitä tätä ja tuota, jos et tule, kerron vaimollesi ja lopetan kirjanpitohommat" -vierailut tällä hirvittävällä paikkakunnalla, josta lähden tänään puks, paks, pois!
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]