Gekko Paavilaisen Yksisarvinen

ma 12.7.2021

Väisäsen Pete tekstaroi joskus koronakeväänä siitä, että lapinlahdella kasvanut Gekko Paavilainen on kirjoittanut autofiktion Yksisarvinen. Autofiktio kirja on sen vuoksi, että päähenkilö on Reko eikä Gekko (heh), minäkertoja ponnistelee pois kainuulaisesta pitäjästä, jossa vain ei voi olla homo, muut pojat verkottuvat mopoillen, eikä lähikaupungin kapakasta uskalla lähteä vähän vanhemman homon mukaan, sillä ensimmäisenä tulee ajatella, mitä lumiauraurakoitsija asiasta sanoo. Tai koulun rehtori.

Pitäjä oli kyllä Lapinlahti. Välillä oli itäraja ja välillä susiraja.

Nauratti lumiauraurakoitsijakohdassa. Sellainen on nuoren ihmisen mieli. Veikkaisin, että lumiauraurakoitsija 1990-luvun alussa piut paut piittasi jonkun nuoren jullin seksuaalisesta suuntautumisesta. Tai sellainen on ihmisen mieli. Joskus itsekin tajuan, että 99,999 prosenttia lapinlahtelaisista viittaa kintaalla sille, miten Lapinlahden vasemmisto ry:n tiliasiat on hoidettu vuosina 2017 - 2020. Tekikö rahastonhoitaja ottoja vai toiminnantarkastaja panoja?

99,999 prosentin ajattelu on oikeasti kovin vapauttavaa. Ja Rautavaaran takakulman näkökulmasta tai ultrakevyen lentokoneen kyydistä asiat kutistuvat.

Matti ja Liisa -lehti haastatteli Gekko Paavilaista. Harmi, että en lukenut juttua kovin tarkkaan, sillä silloin olin vain ostanut Yksisarvisen. Aloitin lukemisen, mutta kirja toimii minulle paremmin äänikirjana. Tähän keksin jossain kohtaa analyysin. Mikä vaikuttaa siihen, että joitain kirjoja en saa eteenpäin tekstinä.

Storytel oli vilautellut minulle Yksisarvista heti, kun se tuli äänikirjaksi, mutten klikannut sitä auki. Vasta kun Pete muistutti tekstaritse, että nyt se on äänikirjana, ajatukseni muuttui toiminnaksi.

Arvelen, että jotkut tietyt kohdat Yksisarvisessa toimivat paremmin kuunnellen. En ehkä olisi jaksanut lukea Armi Aavikon elämästä, mutta kuunnelma oli huikea. Sen sijaan Orhan Pamukin Nimeni on punainen oli käsittämätön kuunnelmana. Tikkisen Hannelen kanssa sitä odotimme Yleen - ja petyimme. En edes ole yrittänyt sitä lukea, sillä Musta kirja on minulla ikuisesti kesken.

Pamukin Istanbul oli kyllä ihana. Luin sen toiseen kertaan Turkissa, olimme Annan kanssa äiti ja tytär -matkalla,  ja ajattelin, että kun Anna on tarpeeksi vanha nauttiakseen Istanbulista, teemme Annan kanssa äiti ja tytär -retken sinne. Tai jos tekisimme joskus Koronan jälkeen äiti ja kaksi tytärtä -reissun Istanbuliin ja Maria sekä Anna voisivat bailata kaksistaan, kun minä nukun.

Katsoin hiljaittain pari jaksoa Hannelen siskon tyttären Melis Arin sekä Ayla Albayrakin Lähdin Turkkiin -sarjasta ja iloitsin siitä, että jaksoin taas kiinnostua ulkomaailmasta. Olen toipumassa neitisatiaisista ja rouvarevanpersiistä, hihheleijaa!

Toisaalta. Vaikken koskaan pääsisi Kaivokoskea kauemmas, ei haittaa. Voin viipyillä muistoissani. Hiihtoloman 2007 Espanjan-matkasta, jossa tajusin, miten paljon Anna rakastaa auinkoa. Onhan hän isänsä lapsi. Anna valitsi itselleen kirjavan mekon, jossa oli täyteläisiä tummanpuhuvia kukkia, ja kinkkasi hiekkarannalla onnellisena, niin onnellisena, etten ennen ollut tätä nähnyt.

Maria on siitä kiitollinen matkakumppani, että hän suhtautuu ennakkoluulottomasti oloihin kuin oloihin. Maistelee outoja ruokia ja mitä erikoisempaa, sitä kiinnostuneempi hän on. Anna on vaikeampi tapaus ja sen vuoksi Espanja oli merkittävä.

Anna kaipaa aurinkoa. Aurinkolomaa. Aurinkorasvaa ja rusketusta. Vietnam sopi hänelle iltaelämässä. Söimme hvyin, kävelimme kosteassa illassa. Etelä-Kiinanmeren tyrskyt öiseen aikaan olivat meille liikaa. 

Espanjan-matkan meille mahdollisti elo Matin kanssa ja vaikka se ei yhdistänyt meitä, bonusperhettään, hänen tyttärensä perheen kanssa - sillä se oli hajoamassa - ja näkyi matkan kireässä perustunnelmassa - oli matkalla kuitenkin merkitys. Kolmetoista ja puoli vuotta myöhemmin meni jo paljon paremmin Norjassa. Vaikkakin perhekuviot olivat huomattavasti monimutkaistuneet - ehkä muuten juuri siksi - ehkä se, että elämä ei olekaan yksiselitteistä ja mene kaavan mukaan, on hyvästä ihmiselle, vaikkakin raskasta.

Kun malttaa odottaa, aika parantaa haavat. Lasten ja vanhempien välit tervehtyvät.

Mutta Yksisarvisestahan minun piti. Gekko Paavilainen on kirjoittanut ihastuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Etenkin kuvaus ensimmäisen rakkaussuhteen kehityskuluista oli lämminhenkinen ja rakkaudellinen. Reko, Tampereelle muuttanut pienen paikkakunnan homopoika, kertoo ihanalle Tonille, että hän kyllä rakastaa, mutta on aivan eri tilanteessa kuin ihana Toni, tämä on Rekoa neljä vuotta vanhempi ja parikymppisenä se on iso juttu!

Reko ei voi jäädä ensimmäiseen rakkaussuhteeseensa. Hän eroaa oikeaoppisesti. Ei ryntää seuraavaan ihmissuhteeseen, vaan jättää Tonin, bailauksen sekä varhaiskasvatuksen opintonsa. Menee töihin videovuokraamoon ja pitää kaikesta myrskystä taukoa.

Kirjassa oli myös kypsä kuvaus Rekon ja tämän pikku siskon Sessin suhteesta. Vielä silloin, kun Reko itse on jälkimurkku, Sessi ei tunnu yhtään tervetulleelta Rekon Tampereelle. Sessi on ärsyttävä persekärpänen ja uhkaa lisäksi Rekon erikoisasemaa Tampereen-mummon luona.

Rekon kasvaessa suhtautuminen Sessiin muuttuu. Sessi asettuu Tampereelle Rekon kämppään, kun isoveli käytännössä asuu Toninsa kanssa. Sessi aloittaa taide-mediaopintonsa, kokeilee erilaisia pillereitä, kun kerta kaverinsa on sairaanhoitaja-pilleridiileri, pian pikku sisko tulee siihen tulokseen, että pillerisumeus ei ole hyväksi taiteelle, raitistuu ja ajelee päänsä.

Reko suhtautuu kaikkeen tyynesti ja ymmärtäväisesti. Kummankin suhde vanhempiin ei ole ongelmaton, mutta ongelmat eivät ole ylitsepääsemättömiä. Aikuistuvien sisarusten elämä kuulostaa - elämältä.

Oikeastaan jokaisen vanhemman tulisi lukea Gekko Paavilaisen Yksisarvinen. Lapsilla on kasvukipunsa, mutta nuoruus on tauti, joka menee vuosi vuodelta ohitse. Minä en ainakaan kaipaa ahdistuneisiin vuosiini ennen Mariaa ja Annaa. Voin minä niitä alkaa tarkastella samalla lämmöllä kuin Gekko Paavilainen, mutta etäisyyden päästä.

Voin nauraa muun muassa itselleni. Asuin alkukesän 1987, kun olin töissä Itä-Savossa Savonlinnassa, isoveljeni Toukon kaksion olohuoneessa. Kämppäys oli väliaikainen ja sitten vuokrasimme kummipoikani Tuukka Paajasen äidin Maijan kanssa pienen hautakiviveistämön vuokratalon Talvisalon hautausmaamäeltä Savonlinnasta.

Asuminen pikku talosessa on ihan oman merkintänsä aihe, mutta tässä kohtaa muistelen vain asumista isoveljeni olohuoneessa. En todellakaan muista, että isoveli olisi edes käynyt kotonaan. En millään hahmota, missä hän kämppäsi sillä aikaa, muttei minulle ollut epäilystäkään siitä, etteikö veli olisi halunnut asua kassani.

Kun Maria muutti Vuosaareen keväällä 2018, Annalle avautui rajattomat mahdollisuudet, vaikka ensi näkemältä isosiskon asuinalueen takakulma oli suunnaton pettymys; tämähän on ihan lande, sanoi pikku sisko.