Pia Valkonen

Ammatti-identiteetistä

pe 2.7.2021

Marian luterilainen nimipäivä. Eilen sain tytön kiinni myöhään illalla. Puhelin oli ollut latauksessa eikä tyttö ollut nähnyt, että soitan. Nuorillahan eivät soittoäänet ole päällä. Pitäisi velvoittaa, että he asentaisivat puhelimiinsa toiminnon: läpi pääsevät puhelut. Ja läpi päästettäisiin tilanteessa kuin tilanteessa äiti ja Matti.

Istun Kaivokosken tuvassa. Sain kirjoitettua jälkimmäisenkin heinäkuun Töllötin-jutun. Kyllähän minä ihmisiä haastattelisin ja jututtaisin, mutta rahasta kirjoittaminen on kovan työn takana. Mikä siinä oikein on? Sama ilmiö oli silloinkin, kun olin kirjoittava toimittaja identiteetiltäni ja oikealta ammatiltani.

Rakastan ihmisten kanssa kommunikointia, mutta haastattelun purkaminen jutuksi käykin työstä.

Tikkisen Hannele pohti eilisen blogikirjoitukseni jälkeen, kuka ja mikä minä olen. Mitä Anna ja Maria sanovat lapsilleen isoäidin ammatiksi? Isoäiti oli - ei siis ainakaan mummo, ehkä mummi pitkin hampain, isoäiti lienee nimityksistäni sellainen, jonka kelpuutan - en tunnista enkä ehkä tulevaisuudessakaan tunnista itsessäni mitään mummomaista - noh, yrittäjä.

Pitkään roikuin, kynsin hampain ja kaikin tavoin, toimittajan ammatti-identiteetissäni. Kyllä se aika nyt on ohitse. Kirjailijaksi minulla ei ole vaadittavaa pitkäjännitteisyyttä. En jaksa pitää tarinoita koossa. Tekstini vikuroivat itsekseen, mihin vikuroivat.

Olen kirjoittaja.

Kirjoitan, koska hengitän. Hengitän kirjoittamalla. Jyrki Lehtola saa nyt tunkea Tunteista-kirjansa persereikäänsä. Ei se muuten huono kirja ollut. Joitain sekalaisessa kokoelmassa olleita taidepläjäyksiä en olisi pannut kansien väliin, mutta paljon kirjassa oli oivaltavaakin. Huomasin, että Lehtola on väsyttävä, on aina ollut. Lehtola vain pilkkka, pilkkaa, pilkkaa asettamatta itseään altiiksi.

Tunteista-kirjan lukemisen jälkeen on ollut ihanata kuunnella Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta ja Toista elämää. Ne ovat Lehtolan teksteille aivan vastakkaisia. Lehtolalla ei ole kuin oma pikku pupok, maailma navan ympärillä. Kyllä koiranpennut on niin ihanii, sanoi jo Savon Sanomien Jaana Hiltunen (ent. restaurointikisällin rouva Martikainen).

Jaana Hiltusen kannattaisi opiskella jotain. Hän kirjoittaa hyvin ja näppärästi, aina kovin hauskasti, mutta aika tyhjästi. Olisi kiva, jos hänen kolumneissaan olisi joskus ajatus tai pari. Koiranpennut on ihanii, sitä pohtii Pauliina Vanhatalokin kirjassaan Toinen elämä ja Jyrki Lehtola sekä Markku Niiku Niiku Eskelinen Sianhoito-oppaassaan, mutta paljon syvällisemmin kuin Jaana Hiltunen. Ulottuvuuksia, uottuvuuksia olisin toivonut Jaana Hiltusen kirjoitukseen eilisessä Savon Sanomissa otsikolla Hatunnostoni vauvaperheille.

Luin kirjoituksen eilen aamulla Rautavaaran leipomossa ja sitten Tikkisen Hannele tiukkasi minulta kommenttia iltapäivällä. Luin kolumnin uudestaan tiheällä kammalla. Ajattelin, että toisella lukemalla löydän siitä jotain. Jouduin kuitenkin whatsappaamaan Hannelelle: "Noh, luin. hm. Joo. Kiva."

Kannatan aikuisopiskelua lämpimästi, sillä älliä Jaana Hiltusen kauniissa päässä kyllä siihen on. Hän vain on kummalla tavalla juminut Savon Sanomien ihmelapsen rooliin. Muistan, kun hän putkahti kirjoittamaan maakuntalehden nuorten sivua. Hänen juttunsa olivat ammattimaisia jo 1990-luvun puolivälissä.

Niissä oli yllättävyyttä ja raikkautta. Ei voi koko elämäänsä olla paikoillaan, oikeasti ei. Jatkuva yllättävyyksillä kikkailu on puuduttavaa. Syvennystä syvennystä!

Matti on kohta pihassa koirantarhavälineistöineen ja juoksulankoineen. Pitää saattaa blogimerkintäni loppuun. Eilen illansuussa ajoin Rautavaaran yrittäjien kärkeä takaa pitkin kirkonkylää, sillä halusin itse epätoivoisesti kuulua kärkeen. Siis kunnostautua teltanpystytystalkoissa.

Olenhan ammoin naivisti-taiteilija Mikko Valtosen vielä eläessä raahannut Sinisellä Maalia Rapisevalla Sitikka-pakullamme Rautavaaran torille täkäläisten vassujen käyttöön lettupannun. Mikko Valtosvainaan mainitsen sen vuoksi, että koukkasin pakulla jättiläismäinen lettupannu kyydissä Paisuan koulun kautta.

Mikko Valtonen halusi polkupyörineen kyydin Varpaisjärven roistojen luokse Berliiniin ja minä auliina, kilttinä tyttönä palvelin suurta taiteilijaa sekä tietenkin olin Puolueen Uskollinen Soturi lettupannukuljetuksineni. Letut pannulla paistoi muistaakseni aviomieheni Matti Valkonen, mutten muista, mistä hän Rautavaara-päivien torille ilmestyi.

Sanomattakin on selvää, että aviomieheni inhosi Mikko Valtosta tämän kuolemaan asti sen vuoksi, että Valtonen kehui 21 senttimetrin Rakkauden Julmalla Valtikallaan kirjailija Matti Pulkkisen muistojuhlassa. Minä en ollut silloin paikalla, sillä aina kaikki edustuskekkerit osuvat Matin kontolle. Minä olin Marian kanssa kotona ja googlailin bentsodiatsepiineja, joista kuulin sinä päivänä elämässäni ensimmäistä kertaa.

Mikko Valtonen rapisteli apukuskin paikalla bentsodiatsepiinirasiaansa.

Joka tapauksessa Matti on nyt pihassa ja peruuttelee. Rautavaaran yrittäjien talkoisiin oli helppo sujahtaa. Sosiologinen silmäni sanoi, että porukka toimii hyvin yhteen. Lisää tästä teemasta joskus myöhemmin. Pitää mennä ohjeistamaan.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi