Pia Valkonen

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi ja Kaari Utrio?

Ja miksi EVA-heebo Matti Apunen ja spin doctor Jussi Lähde kävelivät ulos Susanna Kuparisen Eduskunta-näytelmästä?

ma 7.6.2021

Aamu alkoi taas Tikkisen Hannelen whatsappilla. Ensin tosin tsekkasin puhelimeni sen takia, että halusin tietää, onko Suomi voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden. Anna sen tiesi, ei ollut.

Hyvä, nyt ei korona taas lähde leviämään Helsingissä ja voin vähän huokaista. Ei tarvitse niin paljon pelätä Marian puolesta. Toivon, että korona on ohitse pääkaupunkiseudullakin ensi joulukuuhun mennessä, sillä varasin Marialle ja itselleni liput Vallilan kansallisteatteriin Sokeaan pisteeseen - tuhon ja toivon karnevaaliin.

Teatteriesitys on Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan ja pääosissa on Noora Dadu. Dadu oli joulupukkina miehensä Teemu Mäen ohjaamassa Kiasma-teatteriesityksessä Jouluevankeliumi.

Mepä Marian kanssa käytiin Jouluevankeliumi katsomassa.

Nyt harhauduin nettiin. Jouluevankeliumissa näytteli myös Maija Karhunen, tanssija ja esiintyjä. Hän käyttää liikkumiseen pyörätuolia. Maija Karhunen on Vasemmistoliiton valtuustoehdokas Helsingissä.

En voi kiristää napakorulla tai tautoinnilla Mariaa enää äänestämään Maija Karhusta, sillä esikoiseni äänesti jo. Ihan hyvin äänesti, on sanottava - ilman painostusta.

Noora Dadu on Susanna Kuparisen Eduskunta-näytelmässä esittänyt Susanna Kuparista. Seuraavaksi kopioin tähän linkin Susanna Kuparisen käsikirjoittamisen työpäiväkirjaan Sokean pisteen nettisivuille - noin (tätä menoa konttorityöt valmistuvat ensi vuonna, tänään ohjelmassa on asuntovaunun katsastuspäivämäärän tsekkaus sekä laskun teko. Yksi lasku siis, mutta siinä on niin monta liitettä, että niiden kopioimisessa ja suojahanskojen nyppimisessä laskulta, menee ikä ja mielenterveys):

https://kansallisteatteri.fi/blogi/susannan-tyopaivakirja-osa-1/

Työpäiväkirjasta löysin linkin Susanna Kuparisen teatterikorkeakoulun opinnäytetyöhön Monologisuudesta moniäänisyyteen - journalistinen dokumenttiteatteri yhden totuuden maassa. Printtaan koko työn - 102 sivua.

Opinnäytetyön sivulta 45 alkaen voi lukea, mitä tapahtui, kun EVA:n Matti Apunen ja spin doctor Jussi Lähde olivat katsomassa Susanna Kuparisen Eduskunta I -näytelmää. Tyypit kävelivät ulos teatterista ennen kuin näytelmä oli päässyt kohtaan veronkierto ja polittinen tahto sen helpottamiseksi.

Muistan Apusen Hesari-kirjoituksen näytelmästä uloskävelyn jälkeen. Apunen puhkui tuohtumustaan. Ja Jussi Lähde olisi halunnut, että yhteiskuntakritiikki esitetään elegantisti.

Voi hyvää päivää sentään! Kukaan toimittaja ei kuunaan kysynyt EVA-Apuselta siitä, mitä mieltä hän on veroparatiiseista. Sen sijaan Hesarin Paavo Rautio esimerkiksi toisteli kolumneissaan miltei sanatarkasti isoveli-Apusen lausumia ja mielipiteitä. Lakkasin jossain vaiheessa lukemasta Raution kirjoituksia.

Hesarin Nato-hurmion vuoksi en lopulta lukenut vuosiin kuin Kuukausiliitettä. Nyt tilasin perjantain Hesari-kokoomaprintin. Jopa. Osaan antaa anteeksi. Olen pitkävihainen, mutten kuitenkaan vihaa maailman tappiin asti.

1. Päivän työtehtäviä

Sain tsekattua. Asuntovaunu, joka on työmaakoppina talomuseolla, olisi pitänyt katsastaa vuoden 2020 loppuun mennessä. Ei hätää, voimme tilata katsastusajan Mikkeliin samalla, kun haemme asuntovaunun pois.

Laskun numero on jo nyppäisty ja uuden tilikauden laskutuskansio luotu. Kirjailija Taija Tuominen sanoi, että nykykirjallisuudessa ei ole paljoa työn kuvausta ja minä arvelin, että tällaisessa tieto-, silppu- ja pupputyössä ei ole oikein kuvaamista.

Koetan kuitenkin taas.

Viikonlopun aikana oli vähäsen draamaa toimittajan työssäni ja kerron keisistä tarkemmin toimittajan-muistelmissani. Odotan, kun Töllöttimen taitossa alkaa vääntö. Maailmakaikkeuden synty on tungettava 4 000 merkkiin, koska konsernissa on luotu jotkut idioottilaatikot ja niihin on survottava kaikki.

Niinpä jutuihini on tullut tällainen kieli: tök, tök, tök ja töks. Napsin sanoja välistä ja sitten vain hupsista! Juttuun tupsahtaa kesken kaiken näyttelijä Ismo Apell eikä kukaan perustele sitä mitenkään.

Ei perustele, sillä ei ole tilaa perustella. Tikkisen Hannele ei kestä. Hän oikolukee juttuni. Tämänviikkoiseen juttuuni koetin ujuttaa omaa poliittista agendaani monipaikkaisuudesta, mutta eihän se Hannelen punakynältä välttynyt. Hän viivasi kohda ylitse ja pani whatsappia: "Kenen mielipide? Sinun?"

Päädyin pitkin hampain kompromissiin haastateltavani kanssa päätoimittajan rauhanomaiselle siunauksella. Päätoimittaja jopa vilautteli yhteistyömme loppumista.

Minä olin lauantaina tyhjentämässä pyykinpesukonetta, kun sain häneltä puhelun.

Tämän viikon juttu pitää kirjoittaa uudelleen. Vetelin Matin välihousuja pesukoneesta ulos ja huomasin päkättäväni, että ei vittuuu, ei ole totta. Olen kirjoittanut sitä juttua viikon ja että ihan uusiksi pitäisi kirjoittaa.

Sanoin varmasti paljon muutakin. En muista, sillä pyykinpesuaine sokaisi silmäni, kun tupruttelin sitä pesuainelokeroon työnnettyäni toisella kädellä aviomieheni valkeat aluspaidat rummun sisälle. Toisella kädellä tietenkin pitelin puhelinta.

Viikonlopun tavoitteena minulla oli rullata kattohuovanpalaset näteiksi rulliksi ja siirtää pressukatokseen. Olin uhannut heittää ne kuomukärryyn, joka rönöttää nyt pitkän teollisuuskontin ja Virolaisen Huoran Luomiväri -Saabin välissä avoimen kitansa kanssa ja odottaa sisuksiinsa jätekuormaa.

1.1. Hyvästi siisti piha

Näin siinä paitoja pesukonerumpuun työntäessä, kuinka kattohuovanpalaset peittyvät inhalla siitepölyllä ja avaruustomulla, joka työntyy sirkkelipöydän alle. Huovat oli joku työläisistämme rönäyttänyt sirkkelin alle tai sitten ensin työläisemme oli rönäyttänyt viime kesänä Alapitkän työväentalon huopakattotyömaalta kattohuovanpalaset aitan edustalle läjään ja sitten toinen työläisemme on viimeistellyt pihakatastrofin rönäyttämällä huopien päälle sirkkelin.

Sirkkeli painaa niin vitusti, että en saa sitä hievahtamaankaan ja kattohuovanpalaset yksittäisesti eivät paina niin hirveän paljon, mutta kun niitä on kammottava läjä, läjä painaa ainakin tonnin.

Lisäksi minun lopulta tuli ryömiä epämukavassa asennossa sirkkelin alle, jotta saisin otteen edes päällimmäisen kattohuovan palasen helmasta ja hivutettua palat yksi kerrallaan sen saatanan sirkkelin alta kentälle, jotta saatoin ne taitella uudestaan. Ja raahata pressukatokseen.

Kun päätoimittaja sanoi, että juttu on kirjoitettava uudestaan, näin avaruustomun peittävien kattohuopasuikaleiden luikertavan kuin käärmeet pitkin pihaa kohti taloamme. Lisäksi näin, kuinka huopasuikaleiden välissä mönkii kurtturuusu, joka versoo aina vain intomielisemmin yrttitarhani sivuissa, olemme vihdoin saaneet pääjuurakon kaivettua maasta, mutta silti.

Epätoivoinen taistoni jatkuu. Kurtturuusu ehti kasvattaa pääjuurakosta metrin säteellä muutaman elinvoimaisen pöheikön, jotka rehottavat irstaasti kuin neiti Satiaisen šheivaamaton häpykarvasto.

Ajattelin, kiitos haastateltavani, hyvästi siisti piha. Sitten tajusin, että kainalojutustahan oli kyse. Haastateltavani oli loukkaantunut kainalojutustani. Niin. Minä en enää halua olla toimittaja, joka vain suoltaa papukaijamaisesti, mitä haastateltava on ennalta ajatellut.

Olen poliittinen toimija, jolla on oma näkemykseni. Niiden paikka on nyt yleisönosastolla. Kirjoitus ei ole perinteinen yleisönosastokirjoitus, mutta katsotaan, mitä tapahtuu; sekoitin kirjoittamisen lajeja: uutistekstiä, reportaasia, narratiivista journalismia ja mielipidetekstiä.

Sunnuntai-illan päätteeksi lukuisten sähköpostiviestien ja muutaman puhelun jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä. En kirjoittanut juttua uudestaan. Lisäilin sinne asioita, joita haastateltavan mielestä jutussa pitää olla. Minunkin mielestäni ne täytyi mainita ja seuraavan tukkanuottasen käyköön päätoimittaja taittavan toimittajan kanssa.

Minä sain agendani esille yleisönosastossa, jos nyt kukaan kirjoitustani jaksaa loppuun asti lukea. Pääasia on ilmaiseminen.

Saas nähdä, kumpi on kovempi luu: päätoimittaja vai konsernin ääliötaittolaatikot.

1.2. Piha siistiytyi

Kurtturuusun juurakot sekä ruoskamaiset juurikasvustot olimme Matin kanssa polttaneet tynnyrissä ja kattohuopasuikaleetkin olin kantanut pressukatokseen siltä varalta, että joudumme jossain kohteessa suojaamaan sokkelia.

Virolaisen Huoran Luomiväri -Saabin katos on yhtä koiranoksennusta kuin ennenkin, mutta aviomieheni siivousta vihaavana, mutta kekseliäänä miehenä ripusti katokseen aukkoon pitsiverhoa muistuttavat jättiläismäiset paperilakanat.

(Ovat ehkä olleet hänen ja rouva Revanperän lemmenpesää varten hankitut. Ne ovat kokoa XXXXXXL. Hyötykäyttöön tulivat.)

Ajattelin, että ehkä rakennusliikeen siisti piha valmistuu siihen mennessä, kun saamme pientilan haltuumme. Enää ei oikeastaan ole kuin Saab-katoksen tyhjennys, hirsien lajittelu katoksen ja pitkän kontin väliin sekä telineiden lajittelu entiseen pentutarhaan.

Rautalammin museon savikattotiilien avulla tuhoamme siperialaisen röyhytattarin pihan keskiovaalista. Ei hätää. Uusi tattariyhdyskunta elää ja voi hyvin Pelasta pörriäinen -niittymme takaosassa.

Poimulehti lähti hyvin kasvamaan. Kun illalla käyn poimulehvästöä kastelemassa, aamulla lehdillä on vielä hopeisia kimaltelevia pisaroita. Koetan siirtää puna-ailakkia sekä niittyleinikkiä juuripaakusta niityllemme.

2. Keski-ikäiset keskiluokkaiset naiset kannattelevat hyvinvointivaltion rippeitä

Äsken lounaalla, joka koostui aviomieheni aamulla paistamista jauhelihapalleroista ja hänen eilen valmistamansa perunamuusin rippeistä sekä salaatintähteistä, aviomieheni paistaa aamuisin erän jauhelihapalleroita ja jättää niistä puolet minulle, luin Susanna Kuparisen opinnäytetyötä.

Mahtavaa! Johdannossa on pala Voima-lehden historiaa. Muistan, kuinka kysyin eräältä opiskelutoveriltani, josta pidin ja pidän kovin, lukeeko hän Voima-lehteä. Ei lue. Olin niin häkeltynyt ja pettynyt, että en älynnyt edes kysyä, miksi tämä hblq-tyyppi ei Voimaa lue.

Tuli voimakas tukehtumisen tunne. Entiset toimittajatutkintolaiset muodostavat maailmankuvansa siten, että Hesarissa työskentelevät lukevat Iltalehteä ja Ilta-Sanomia ja keltalehdissä työskentelevät lukevat Hesaria.

That´s it eikä siitä sen enempää. Toki samalla tavalla tunsin tukehtuvani MIF:n työnohjausopiskelijakollegoideni kanssa. Vaikka olisin kuinka tikistänyt, en löytänyt heidän kanssaan yhteistä puhuttavaa.

Ihan pakko tallentaa tähän pari kohtausta työnohjausopiskelijakollegoideni kanssa koettamastani kirjallisuuskeskustelusta, sillä pitäisi opiskella dialogin kirjoittamista. Olkoon tämä hapuileva harjoitus.

Väliotsikon oli tarkoitus johdatella minut takaisin Kaari Utrion sekä Eeva Joenpellon elämäkertoihin, joista pääotsikon merkinnälleni aamulla värkkäsin. Ajauduin taas kauas, mutta oikeasti, kyllä minä väliotsikkoni keski-ikäisten ja keskiluokkaisten naisten hyvinvointivaltion kannattelusta vielä perustelen.

1.2. Kirjallisuuskeskustelua keskiluokkanaisten kanssa

Istumme MIF:n Mannerheimintien kampuksen ruokalassa. Olemme juuri syöneet värikkään kasvispainotteisen lounaan, jossa riisi oli korvattu ohralla ja jonka lisukkeissa oli artisokan sydämiä sekä marinoituja herkkusienimöllyköitä.

Kaikki oli ollut niin herkullista ja silti terveellistä sekä globaalisti eettistä, että olin hyvällä ja suopealla tuulella, vaikka olinkin joutunut istumaan samassa pöydässä ihmisten kanssa, jotka eivät voineet vähempää minua kiinnostaa.

Hetken olemme sivuamaisillamme asiaa, josta hip huraa, luulin, että saan aikaan kirjallisuuskeskustelun. Vieressäni istuu hyvin meikattu, akateemisesti koulutettu, vähän tätimäisen oloinen jakkupukurouva, jonka puheista olen ymmärtänyt, että lukeneistoon kuuluu.

Kerroin, että olemme kutsuneet seuraavassa kuussa olevaan kulttuuritapahtumaan Finlandia-palkitun kirjailijan Laura Lindstedtin. Sanoin, että olen lukenut hänen kirjansa Ystäväni Natalia, mutta palkittua Oneironia en valitettavasti ole lukenut.

- En ole sitä lukenut enkä lue! sanoi opiskelijakollegattareni blondattu ja hiuslakalla kuohkeutettu pää aavistuksen verran tutisten.

- Kuinka kiinnostavaa, miksi et aiokaan sitä lukea? kysyin.

- En aio lukea sitä.

- Onko syynä se, että kirjassa on alkupuolella melko naturalistinen piirros suonikkaasta erektiossa olevasta peniksestä? Tätyy tunnustaa, että minäkin ensin kauhistuin piirrosta, kun selasin kirjaa Päivärannan K-Sittarin kirjaosaston uutuushyllyssä.

- En lue sitä.

Mielestäni olin ystävällinen ja aidosti kiinnostunut siitä, miksi nainen ei aio lukea Laura Lindstedtin Ystäväni Nataliaa -kirjaa. Ehkä käyttämäni sanat olivat hänelle liikaa. Ehkä hänen maailmassaan (vakuutusyhtiö) ei saa käyttää sanaa penis tai jotain. En tavoittanut hänen ajatteluaan.

Sama näytelmä oli toistunut, kun koetin jutella mielestäni kiinnostavasta oppisisältöömme kuuluneesta opuksesta - Pauli Juutin Organisaatiokäyttäytymisestä.

- Kirja oli tylsä ja koko Pauli Juuti on tylsä, tokaisi tämä akateemiseen lukeneistoon omien sanojensa mukaan kuulunut blondattu rouvashenkilö.

- Miten Juuti mielestäsi on tylsä? Esimerkiksi missä kohtaa Organisaatiokäyttäytymistä?

- Pauli Juuti on aina tylsä ja koko Organisaatiokäyttäytyminen on tylsä kirja. Ei kiinnosta.

Mainittakoon, että kyseinen rouvashenkilö ei ollut opiskelijakollegattaristani se ainoa, joka oli joskus kuullut sanan uusliberalismi tai New Public Management.

1.3. Naisten viihdettä

Koska olen pohjimmiltani hyväntahtoinen ihminen,  ajattelin jonkin ajan kuluttua, että täytyyhän minun edes yrittää puhua näiden ihmisten kanssa. Jotain!

Kuulin ruokalassa, jossa olin taas joutunut samaan pöytään keskiluokkarouvien kanssa, kritiikkini ei koske pienryhmäämme eikä erästä opiskelijakollegaa, jonka kanssa koin ystävystyneeni, että opiskelijakollegoistani ehkä lämminsydämisin puhui Elena Ferrantesta.

Ajattelin, nyt saan ehkä jostain yhteisestä langanpätkästä kiinni.

Olin häntä salaperäisellä tavalla onnistunut loukkaamaan sisäoppilaitosjaksomme hienolla illallisella, jossa istuin häntä vastapäätä ja koetin hieroa keskustelua. Edes jostain. Aloitin hänen sukunimestään. Se oli aika harvinainen.

Sukunimien yleisyyslistalla se on 2 298:s ja sennimisiä Suomessa sinä vuonna oli 359. Korhosia Suomessa oli yli 22 000.

Kysyin, onko hän sukua eräälle nykyisin kaupunkipolitiikassa vaikuttavalle demarille, joka on entinen vihreä. En tiedä, miksi tunnelma välillämme jäätyi juuri siinä kohtaa.

Sisimmässäni musteni. Muserruin. En kertakaikkisesti osaa keskiluokan käyttäytymiskoodeja. Keskiluokkakoodin mukaan lounaalla ei saa puhua peniksestä - ei edes penistä esittävästä taidokkaasta piirroksesta ja illallisilla kiellettyjä sanoja ovat demari ja vihreät. Varmaankin myös sana kokoomus olisi. Ihan yhtä lailla kuin sanat luterilainen, armo, synti, sovitus tai Varpaisjärvi.

Kun kuulin naisen lausuvan nimen Elena Ferrante ja termin Napoli-sarja, ajattelin tarjota rauhanpiippua. Kerroin, että en ole Ferranten kirjoja lukenut, mutta ehkä ne ovat hyviä, sillä niistä ovat kirjoittaneet lukuisat kirjailijatkin blogeissaan. Muistin, että kirjailija Anita Konkka pyhitti kokonaisen merkinnän Ferranten Napoli-sarjalle.

Kun kysyin, mikä Ferranten kirjoissa viehättää, vastaus oli: "Ne ovat niin ihania."

Kun ksysyin, mikä tekee niistä ihania, vastaus oli: "Se tekee niistä ihania, että koko sarja on ihana, kaikki sarjan kirjat ovat ihania."

Ahah, sanoisi Ismo Leikola vaimonsa Angelika Leikolan kanssa kirjoittamassaan kirjassa Suo, kuokka ja Hollywood. Kuuntelimme sitä yhdessä Matin kanssa keväällä. Se oli hyvä ja siinä olin teräviä oivalluksia kummastakin maasta: Suomesta ja USA:sta.

En analysoi Leikolan pariskunnan kirjaa tämän enempää. Minulta jäi taannoin hieman kesken Leikoloiden voimapariskunta-käsitteen käsittely blogissani. Jatkan siitä joskus.

Lupasin lukea jotain Elena Ferrantelta, jotta voisin keskustella kirjallisuudesta MIF:n työnohjaajaopiskelijoiden kanssa. En edes kertonut ruokapöydässä sitä, että tunsin Ferrantea kohtaan epäluuloa; Napoli-sarjahan on menestysteos ja juuri menestysteoksia en halua lukea.

Tästä pääsen näppärästi ylimpään otsikkooni. Tänä aamuna Hannelelta oli whatsappia siitä, että Savon Sanomissa oli juttu Suvi Aholan kirjasta Mitä Eeva Joenpelto oikeasti sanoi.

Aion hankkia kirjan printtinä, sillä minulla on Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi -kirjakin ja olen sen lukenut. Hieman ylimalkaisesti tosin. Löysin Eeva Joenpellon elämäkerran sillä perusteella, että intensiivikirjoittamisen kurssilla kirjailija Taija Tuominen suositteli Suvi Aholan Joenpelto-kirjaa.

Olin juuri päässyt Kaari Utrion elämäkerran kuuntelussa alkuun ja samaan syssyyn kuuntelin puolisen tuntia Joenpellon elämäkertaa. Olin aivan kahden naisjättiläisen loukussa. En tiennyt, kumpaa jatkaisin.

Arpa lankesi Utrion puoleen. Ehkä ajattelin olla ajan hermolla. En muuten ole seurannut, joko Hesarin on Utrio-elämäkerran käsitellyt. En ole toisin sanoen googlannut eikä Hannelekaan ole lähettänyt whatsappia.

Kaari Utrioon vielä palaan, mutta tähän merkintään kirjoitan sen, että Kaari Utrion ansioista kiinnostuin alustavasti LUcy Diamondin hyvän mielen viihdekirjasta Rantakahvila.

Kaari Utrion elämäkerrassa tulee monta kertaa esiin se, miten kirjallisuusestablišment dissaa naisten lukemaa viihdekirjallisuutta. Mitä pahaa on siinä, että kaiken naisraatamisen vastapainoksi haluaa lukea jotain ihanata, josta tulee hyvä mieli.

Minulle ei tule hyvä mieli vanhenevan miehen esinahasta, anteeksi Lapinlahden vävypoika Antti Hurskainen, osaat kirjoittaa muutakin, osaat kirjoittaa esimerkiksi Lapinlahden keskiluokasta, joka törmää Peltoniemen asuinalueella alempaan keskiluokkaan avioerotessaan, yhtä aikaa lämpimästi ja terävästi.

Minulle ei myöskään tule hyvä mieli siitä, kuinka sekoäiti leikkaa pojaltaan akillesjänteet eikä kuvauksesta, jossa nuoren raiskatun ja tapetun nuoren tytön häpykarvat kimaltavat pakkasen huurteessa.

Rantakahvilassa on toistaiseksi ollut melkeinpä vain vähän öllöä siirappia. Elleivät sitten kohdat nuoren sydämen murskanneesta surffarista olleet sellaisen ironian tasoja, jotka menivät minulta ohitse.

Pieniä teriä on ollut ihan pari. Siinä kohtaa, jossa minäkertojan isosisko haluaa antaa minäkertojalle, kun tämä on syntynyt ja vanhemmat pohtivat vanhempien sisarusten kanssa nimeä vauvalle, että pannaan sen nimeksi Jeesuslapsi.

Kyseessä oli isosiskon hurskastelukohtaus. Hän kuulema aloitti hurskastelun jo varhaislapsuudessaan. Toisen terävän kohdan kuuntelin aamulla. Siinä himon kiteytys oli rantahiekka ruumiin joka ontelossa ja epätoivoinen halu! - Päästä kylpyyn!

Tyrskähdin siinä kohtaa kirjaa.

Niin. Kaari Utriota kuunnellessani vakuutuin siitä, että keski-ikäiset ja keskiluokkaiset naiset rules! He ylläpitävät hyvinvointivaltion käydessään turvallisesti turvallisissa töissään ja kuluttavat ylimääräiset euronsa ostamalla kirjoja, käymällä teatterissa ja konserteissa.

Viis siitä, keskustelevatko he kultivoidusti lounaalla kirjallisuudesta tai suonikkaan peniksen piirroksesta tai luokka-analysoivat Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Pääasia on, että noh, maksavat tämänkin blogin ylläpidon jollain lailla.

Aijoo! Olen ihmetellyt, miksi Susanna Kuparinen on viime aikoina ollut kovin hiljaa. Hän on saanut lapsen! Jee,

Tässä siivu Kuparisen työpäiväkirjasta: "Olen ollut vuosia pois alalta. Sain suhteellisen myöhäisellä iällä aivan mahtavan lapsen, jonka kanssa olen viettänyt hyvää elämää jokaisesta minuutista nauttien."

Ihanata, sanon minä. Ehkä meidän ei tarvitse enää kärvistellä sellaista juttua, josta ajattelin, että voi hyvää päivää sentään näiden nuorten naisten kanssa. Susanna Kuparinen nimittäin veti perseet Olavi Uusivirran kanssa ja kirjoitti siitä jutun.

En tajunnut jutusta hevon persettä. En sitä, miksi se oli ylipäätänsä kirjoitettu tai mitään.

https://voima.fi/arkisto-voima/kohtauksia-olavin-kanssa/?cn-reloaded=1

Ou shit. Nyt selasin jutun uudestaan. Vuonna 2012 kun se ilmestyi, luin vain, että ensin juotiin punkkua ja sitten juotiin lisää punkkua Voiman laskuun. Eikä muuta. No, onhan tuossa muutakin.

Enkä silloin tiennyt, kuka edes koko Olavi Uusivirta on. Julkkis. Joku mikä lie. Marraskuussa 2018 näimme Olavi Uusivirran Kansallisteatterin Kolmessa sisaressa (valjussa) Marian kanssa ja aviomieheni oli google-tietojen mukaan viettänyt neiti Satiaisen boxissa muistaakseni peräti neljä tuntia. Pitkä oli ollut yhdyntä.

Nyt Matti soittaa. Pitää vastata. En ole tehnyt vielä päivän ainutta laskua ja Reteaming-työyhteisösovittelukoulutustehtävää enkä käynyt postilaatikolla tsekkaamassa, onko siellä läpilaskuja. Mutta olen minä Matin villasukat pessyt ensi talvea varten. Ja omat rintaliivini myös.

(Älkää suotta huolehtiko; aion käyttää rintaliivejäni ennen ensi talvea. Tulin tänne korjaamaan typerää kielioppivirhettä, josta sain Hannelelta ruoskaa whatsappilla, ja löysin epäselvän viittauksen tästä kohtaa. Paavo Rautio -kohdasta myös. Parissa kohtaa on vääriä kirjaimia, mutta en nyt löydä niitä. Korjaan joskus.)

Voi vitun vitun vittu, tuleeko mies työmaalta jo kotiin? Argh.

3. Miesten viihdettä

Sain äsken sähköpostiini uhkausviestin, jossa sanottiin näin: "Tein videokaappauksen näytöstäsi ja kameralaitteestasi ja asensin videon, jonka toisessa osassa on video sinusta masturboimassa, ja toisessa osassa on pornovideo, jonka sinä avasit sillä hetkellä.  Näen koko yhteystietoluettelosi puhelimestasi ja kaikesta sosiaalisesta mediasta. Voin lähettää tämän videon koko puhelin-, sähköposti- ja sosiaalisen median yhteystietoluetteloosi hetkessä. Lisäksi voin myös lähettää kaikille tietoja sähköpostistasi sekä viestintävälineistä. Voin tuhota maineesi ikuisesti."

Nauroin paskaisesti takaisin vastaamalla näin: "Joopa joo, kukahan edes olisi kiinnostunut minusta - liki 60-vuotiaasta harmaantuneesta vaimoihmisestä masturboimassa? Haloo? Jos on, siitä vain! Ystävällisin terveisin ...

Harmi, että leskirouva Revanperän yhteystiedot eivät ole enää puhelimessani ja olen tehnyt hänelle estot. Hänhän ilahdutti omilla ryntäillään ja muilla ruumiinosillaan (onneksi ilmeisesti still-kuvia) miestäni useamman vuoden ajan.

Maineestani huolestunut hakkeri olisi voinut lähettää leskirouva Revanperälle videoita minusta vastapalvelukseksi. Olisin ollut siitä vain iloinen!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi