Pia Valkonen

Lämmin, nokkela ja viisas - kehun Rautavaaran kuntaa tässä merkinnässä

Kiitos Kaari Utrio ja Anna-Liisa Haavikko sekä Lucy Diamond

ti 1.6.2021

Aamu alkoi kello viisi. Lukion parkkipaikan päätynurmikko oli peittynyt kylmään kasteeseen. Ei ehkä halla ollut käynyt meidän kulmilla, mutta polvia paleli. Käytin koiria (Hallaa, höh, mikä tautologia, ja Pimua) aamukakalla Linnansalmentien töyräällä.

Pyry vilautti kulmahammastaan nartuille. Matti oli työntänyt ulko-ovesta koiranmakkara-annoksen kuistille sillä aikaa, kun me olimme aamukierroksella.

Kävin tsekkaamassa istutukseni.

Kurtturuusun tuhoamistyömaalla on itänyt jotain. Voi olla pellava, voi olla basilika. Tilliltä pienet sievät sirkkalehdet eivät vaikuttaneet. Kasvimaissani ei pääosassa ole sato, vaan se, että saan maahan jotain ja ehkä myös itämään. Se riittää. Ripottelin pusseista siemenet pikku kasvimaalänttiini sikin sokin.

Auringonkukat eivät ole itäneet. Pitääköhän ne kylvää uudestaan? Viime kesänä kylvin pussillisen matalia Ukrainan auringonkukkia kesäkuun puolella ja pari yksilöä olisi ehtinyt myöhäsyksyllä kukkaan, ellei Matti (ääliö!) olisi niittänyt niitä kumoon.

Silloin minua itketti niin. Olin joka aamu käynyt tervehtimässä auringonkukkiani ja jännitin koko vatsallani, ehtivätkö kukkasyheröt avautua.

Sipulit istutin toiseen otteeseen. Niitä olin istuttanut anopinkieleltä vapauttamaani pitkänomaisiin laatikoihin ja tulin siihen tulokseen, että annan sateen kastella. Koska laatikoissa ei ole salaojaa tai reikiä pohjassa, ensimmäinen vesisade sai siemensipulit uimaan mutavellissä.

Istun Rautavaaran kirjastossa. Ovella kolistelevat varmaan kohta koululaiset. Olen jemmannut ruudun viereen päivän Savon Sanomat. Pitää viedä se lehtilukunurkkauksen pöydälle.

Kirjoitan kohta tämän päivän Savon Sanomien kulttuurisivusta. Hieno juttu, kirjallisuutta eikä mitään kyrp... kryptistä korkeakyldyyriä, vaan Ilkka Klassinen Musiikki Taavitsaisen kirjoittamana Lucy Diamondin hyvän tuulen kirjasta Rantakahvila.

Tein jo jutusta muistiinpanot Rautavaaran leipomon kahviossa, jossa lojuin aamupäivällä. Tulin Matin kyydissä Rautavaaran-toimistolle, mutta kuntademokratiajutun kirjoittaminen tökki. Läppärin virtajohto oli jäänyt kotiin ja hiirestä on ehkä paristo loppumassa. Hiiri ei toiminut.

En osaa kirjoittaa juttua, jos joudun nypyttämään läppärin tasohiirellä. Tarvitsin sitä paitsi kahvia ja niin läksin tallaamaan kirkkosuoraa etelään. Oli ihastuttava aamu, vaikkakin yllä piti olla tiukasti erätakki.

Linnut visersivät. Ilmeisesti koettivat pitää itsensä lämpiminä.

Rautavaaran kirkon (sen poltetun tai siis poltetun tilalle rakennetun modernin hökelmän) vieressä on primitiivisen oloinen kalmisto. Jos en ehdottomasti haluaisi nähdä nimeni ja syntymä- sekä kuolintietoni kiveen hakattuna tai eleganttiin laattaan kaiverrettuna, voisin tulla ripotelluksi sellaiseen mehevän oloiseen rytöön kuin Rautavaaran kirkon vieressä on.

Kun haastattelin poikkeusehdokas Dimitri Tsavarista, tulin Rautavaaralle pari viikkoa sitten ylen aikaisin. Ehdin kävellä uudella hautausmaalla eikä sekään ole huono vaihtoehto. En ole missään nähnyt niin paljon avioparien hautoja, joissa toinen, vielä elossa oleva, puoliso on kaiverrettu samaan hautakiveen, kun jo haudattu puoliso - kuolinpäivää vaille vainen.

Kyllä me Matin kanssa olemme menneet sellaisen kiirastulen lävitse, että jos Matti kuolee ensin, haluan oman tietoni hänen tietojensa viereen. Ja Rautavaaran hautausmaa on hyvä kompromissi. Meillä kummallakaan ei ole täällä mitään, mitä pitäisi väistellä.

Sitä paitsi minun lettini on jo Puumalaan haudattuna. Bestikselle kiitos, kun mahdollisti henkisellä tuellaan noitamenoni tai woodoojuttuni. Hautasimme viime kesänä lettini lisäksi Puumalaan Leonidin poskihampaan ja guatemalalaiset huolinuket, jotka ovat minun mielestäni aiheuttaneet vain ongelmia.

Huolinuket olivat unohtuneet iskän minulle tekemään kapioarkkuun ja ihan oikeasti - ne pulisivat siellä päivin öin. Olivat ilmeisesti ärsyyntyneet siitä, että joutuivat mokomaan laatikkoon. Ikään kuin elävältä haudatuiksi.

Nyt huolinuket saavat keskustella Leonidin kanssa ja kahlita hänen ydinvoimallista ärtsyilyään. Lettini olen haudannut lähelle. En missään herran nimessä halua hius- tai häpykarvaanikaan samaan hautaan Leonidin kanssa.

Edes egomme rippuset eivät mahtuisi yhteen uurnaan tai yhteen joukkohautaan, vaikka joukkohaudassa ei olisi ketään muuta kuin me kaksi. (Leonidin superegon kanssa samassa haudassa kykenevät olemaan ainoastaan guatemalalaiset woodoonuket.)

Pitää tytöille piirtää kartta siitä, missä lettini on. Toivottavasti itse muistan koordinaatit.

Uskokaa tai älkää, alitajuntani työstää koko ajan Töllöttimen juttua. Minun on kirjoitettava päältä pois ylimääräinen ryönä. Eilen en aamulla ehtinyt, sillä piti tehdä kaksi laskua ja puolilta päivin piti olla hoitamassa henkilöstöasioita työmaalla.

Sen jälkeen kävimme tsekkaamassa yhden kesämökkisaunan lahovaurion ja minä vielä ajattelin istuttaa kirsikkatomaattitaimia. Valmiita sellaisia, sillä omat siemenistä kasvattamani ovat sellaisia surkeita tuppaita. En raatsi harventaa niitä. Kasvakoot tuppaina niin pitkälle, kun jaksavat.

(Lisäys ke 2.6. tämä asia jäi kesken: En ostanut maanantaina tomaatintaimia, koska K-Raudan edessä Mattia odotellessa uuvahdin täysin. Pystyin vain kuiskaamaan miehelleni, että mennään kotiin katsomaan Milanon naisten paratiisia. Kun Matti valmisteli televisiosession - petasi aamulla petaamatta jättämämme sängyn - kävin pikapyörähdyspyörälenkillä Kaari Utrion kera. Naisten paratiisin jälkeen koetin kuunnella Storyteliä vaaka-asennossa, mutta nukahdin. Ei onnistu minulta äänikirjan lukeminen sängyllä. Uni tulee oitis, vaikka äänikirjana olisi mitä!)

...

Viherkasveissani tein traakaa harvennusta. Birgitta katkoi kultaköynnökseni ja siitä olen kissalle sen lopun (ehkä lyhyen) elämän ajan vihainen. Aamupäivällä näin täkäläisen kukka-, hautaustoimisto- ja vaatekaupan ikkunassa reippaan kultaköynnöksen alun.

Kun pääsen tänne omalla autolla jonain päivänä, ostan sen ja pari muuta ruukkukukkaa. Yucca-palmukin näyttäisi olevan myynnissä. Terhakka yksilö. Minä taisin vuosi sitten heittää oman Jukkani kompostiin.

En muista, mikä silloin tuli. Ehkä Satiaisen kammottava henki vaikutti kaikki ne avioliittomme kammottavat vuodet yläkerrassamme - siellähän nainen istui kuin tatti päivittämässä Lapiomies tmi:n nettisivuja myöhäsyksystä 2004 kevääseen ja siellä istuisi edelleen, ellemme olisi siirtäneet firman konttoria tupaan.

Vaikka nainen oli fyysisesti saatu talostamme ulos, hän vaikutti talossamme pahana henkenä. Niin. Nainen sukelsi melkein vuosikymmeneksi aviomieheni kalsareihin. Jukka-parka joutui kasvamaan makuuhuoneessamme niissä höyryissä.

Täysin höyrähtäneen naisen mehuissa.

Puistattaa ajatuskin.

Sen vuoksi heivasin yläkerran viherkasvit viime keväänä kompostiin. Joutuivat uhratuiksi, sillä ilmapiiri yläkerrassamme oli pilaantunut. En tiedä, mikä tilanne siellä on tällä hetkellä.

Heti, kun Anna oli muuttanut lasterista Jyväskylään (syksyllä 2019), Matti halusi meidän muuttavan alakertaan. Hän osti meille hulppean sängyn ja siihen kalliin selkäpatjan. Uuden pesukoneen ja teki joitakuita muita varmistuksia, etten minä lähde.

Samalla sekä Satiainen että leskirouva Revanperä kiristivät otettaan. Tammikuun puolivälissä 2020 oli kliimaksi. Siitä alemmas ei voi aviomies vajota.

Kyllä sellaisen aviokiirastulen loputtua voi remeltää ihan näiden naisten (ja muiden rannalle jääneiden naisten! Terveisiä vain!) kiusaksi yhteisellä haudalla. Tanssia ruumiiden ylitse. Hodit po trupam. Sellainen minä olen.

Saa nähdä, laukaiseeko kirjoitukseni taas nimettömän kirjoittajajoukon teroittamaan kynäänsä. Miten se menikään? P-kirjain niin kuin pahanhajuinen, i niin kuin ilkeä ja ittumainen sekä a niin kuin askamainen.

Viikonloppuna lautakuorman teossa, pihan lautataapelin alusen siivouksessa, kurtturuusun kiskonnassa ja toisen pikku kasvimaan kasauksessa kuuntelin loppuun Stephen Kingin Kirjoittamisesta ja Niillas Hombergin Halla Hellen.

Kingin kirjailijaelämäkerta oli kirjailija Taija Tuomisen vinkki intensiivikirjoituskurssin jatko-osalta. Hyvä oli. Kingillä on proletaaritausta. Se oli yllätys. Olen pitänyt Kingiä hyväosaisena jenkkinä, menestyskirjailijana, jonka teoksia en tietenkään ole juuri etuliitteen menestys takia lukenut yhden yhtä ja hänen kirjoistaan filmatisoituja elokuvia en ole katsonut.

Vihaan kauhua. Ehkä se johtuu siitä, että joskus oma elämä on ollut silkkaa kauhua. Ei kiitos, en tarvitse ylimääräisiä kicksejä tajuntaani, mutta Kirjoittamisesta oli hyvä. Se kuvasi Kingin groteskia lapsuutta, köyhän aloittelevan kirjailijan kurimusta ja vajoamista viinaan sekä huumeisiin.

King tuli huumehöyrymaailmasta pois. Se oli tärkeintä ja hienointa eikä humalakuvauksia ollut liikaa. Itse asiassa nuoruuden ensikännien kuvausten lisäksi niitä ei ollut yhtään.

Laskettelin pyörällä alas Haminamäeltä junamontun reunaa pitkin, kun King kertoi, mitä viski sai hänessä nuorena poikana aikaan - kammottavan olon. Se oli viikolla. Taisi olla torstaina.

Itse kirjoittamisesta King antoi selkeitä ja hyviä ohjeita. Ehkä juuri Kingin varoittama kirjoittamisen keveys on ongelmani. Minun on aivan liian helppo kirjoittaa. Suhtaudun siihen liian keveästi.

Niillas Holmbergin Halla Hellen lopussa oli toivo. Tsekkaan kohta, onko Halla Helle täällä hyllyssä. Tsekkaisin lopun kohdan, jossa Holmbergin ääni sanoi jotain Kööpenhaminaan muutosta. En pystynyt kelaamaan äänikirjaa takaisin, sillä olin kiinni kurtturuusun pääjuuressa.

Ei ollut Halla Helle hyllyssä. Eikä uutuuksien telineessä.

Viikonloppuna saimme Matin kanssa niin turkasesti paljon aikaan, että saatoin kuunnella tuntisotalla myös Kaari Utrion elämäkertaa. Lukijana on Eija Manto ja kirjoittajana Anna-Liisa Haavikko.

Lopulta sunnuntai-iltana nukahdin riippukeinun pussiin Kaari Utrion elämä korvissani. Siinä kohdassa oli perhesosiologian professori Riitta Jallinojan Utrion Eevan tytär-artikkelista.

En ihan kaikkea saanut unenpöpperössäni tajuttua, mutta Jallinoja oli kirjasta lausunut, mutta nyt googlasin Joensuun yliopistossa tehdyn gradun aiheesta:

"Debytantti pidoissa ja pannassa Kaari Utrion Eevan tyttäret – teoksen vastaanotto 1984 – 85 naishistorian tutkijoiden yhteisön ja jokapäiväisten historian kuvien maailmassa".

Gradu on vuodelta 2008 ja sen on tehnyt Eeva Karvinen.

Meitin iskä osti Eevan tyttäret minulle joululahjaksi vuonna 1984. Nyt vasta alan tajuta, miten valistuneita iskä ja äiskä olivat. Kalle Päätalo oli meillä jokajouluinen must, mutta oli isän ja äidin ajattelussa muutakin.

Jostain käsittämättömästä syystä vaikka tietyssä iässä ahmin romanttisia historiaromaaneja, kuten Henry Troyatia tai Jalna-sarjaa, en tyttönä ollessani löytänyt Utrion kirjoja.

Ursula Pohjolan-Pirhonen perheessämme tunnettiin - sekä Laila Hietamies, Anni Räsänen ja tietenkin Hilja Valtonen, josta tuli kuningattareni, mutta Utrioita ei. Ehkä Utrio oli demarina äidille ja isälle liian vasemmistolainen. Tämä voi muuten olla totta.

Jännittävää muuten on, että luin kaiken, minkä Hilja Valtoselta käsiini sain sen jälkeen, kun olin lukenut ensimmäisen hiljavaltoseni. Se oli Ruskapäiviä ja äiskä sai romaanin joululahjaksi 1977 ehkä. Minä olin silloin 12-vuotias.

Ajattella! Hilja Valtonen oli viimeisen romaaninsa kirjoittaessaan 78-vuotias. Ja minä 12-vuotias hevostyttö hurmaannuin Ruskapäivistä niin, että sen jälkeen luin kaiken Kärkölän kirjastosta kohdasta Valtonen.

Vanhojen vanhempien lapsena olen aina ollut tekemisissä vanhojen ihmisten kanssa. Sen takia varmaankin kiehtoo ajatus nähdä oma nimi hautakivessä aviomiehen nimen vieressä.

Tietenkin edellytyksenä on, että Matti kuolee ensin. Saatanhan sitä kuolla minäkin ennen Mattia. Sen otan huomioon ja siksi on jotenkin rauhoittavaa päättää asioista ennen kuin on liian myöhäistä tai olen kuollut.

Jos oikein Utrion elämäkerrasta ymmärsin, kirjoittelivat Valtonen ja Utrio toisilleen, kun Valtonen oli jo hirmu vanha. Hilja Valtosen romaanien naiskuva on vaikuttanut minuun. Halusin sellaiseksi kuin hänen päähenkilönsä ja aika lailla sellainen minusta tulikin.

Sanavalmis, reipas. Siveä! Sain Ärräpäissä, joka jossain vaiheessa muuttui pornahtavaksi kaunokirjailualustaksi, sähköpostilistan isältä Pentti Straniukselta syytteitä siitä, että olen liian siveä, koska en kuvaa sukupuoliyhdyntöjä. Minä vain noudatin John Irvingin mallia, jonka ammensin kirjasta Tuulesta temmattu tyttöystävä - muisteloita ja kertomuksia.

Pentti Straniukselle en ollut tarpeeksi raju tai rujo. Bog snim, sanon nyt.

Unelmanani on kirjoittaa aistillinen teksti, jossa ei litise eikä lätise. Mielestäni Heli Heinon Venuksen vuosi oli aavistuksen verran ällöttävä. Lisäksi toimittajan kirjoittama kaunokirjallinen teksti on pahimmillaan kovin yksiulotteista ja semmoisesta Venuksen vuotta arvostelin. Ja arvostelen edelleen. Pitää itsekin tutkiskella omaa yks´niittisyyttäni.

....

Ihan huimaavaa on ajatella, että Hilja Valtonen on ollut vielä elossa vuonna 1988 Imatralla, kun jahtasin entistä imatralaispoikaa, Rakkauteni Iso........nenäistä Julmaa Valtikkaa, joka eli ahdistuneena kirjallisuuden opiskelijana jotain ihan muuta romaania kuin minä.

Ehkä Albert Camus´n Sivullista. Äiti on kuollut. Ihan vitun sama.

Nyt mie romahan. Hilja Valtosen tuotannosta on kirjoitettu useita pro graduja. Tämä esimerkiksi: Miss Moderni - Naiskuva Hilja Valtosen romaaneissa 1920-ja1930-luvulla.

Gradun on kirjoittanut Tarja Kytönen ja heti sen alussa on naisten lukeman rakkauskirjallisuuden määritelmiä. Rakkausromaaneissa naispäähenkilöt etsivät elämäänsä ratkaisua rakkaudesta.

Minä olen aina tehnyt niin. Ja kieltäydyn häpeämästä! Sen jälkeen kun sain Marian ja Annan, Leonid oikeastaan tuli tarpeettomaksi. Olin valmis hakemaan Sitä Oikeaa. Leonid oli juuri oikea Marian ja Annan hedelmöittämiseksi - iso ... nenä.

Se Oikea oli Matti. Aluksi Matti ei tajunnut sitä kuin huonossa farssissa. (Tajusihan tuo sitten lopulta senkin, että minä olen Se Oikea Hänelle.)

Hehe, joku nainen luuli minua kirjastovirkailijaksi. Olen kyllä vain yleisökoneella, mutta ehkä näytänkin kirjafriikiltä. Tiilikan muikuilla tarjoilija luuli minua kunnan työntekijäksi. Nyt tajuan, miksi. Minulla on kaulassani Rautavaaran kunnan mustapunainen avainnauha, jonka sain vuoden 2014 EU-vaalien alla, kun toin Rautavaaralle maailmanpolitiikan professorin Heikki Patomäen.

Ajoin tuhatta ja sataa meidän karkki-Saabilla. Heikki Patomäki chattaili pelkääjän paikalla silloisen puolustusministeri Carl Haglundin kanssa. Rautavaaralla vastassa oli valtuuston puheenjohtaja Matti Matikainen ja eksentrinen kunnanjohtaja Unto Murto.

Minäkin sain Rautavaaran kunnan PR-lahjana punamustan avaimenperän. Toisen sellaisen perheemme sai talvella, kun juttelin samalla kunnantalon metsäkäytävällä pyörähtelevän demarin ja entisen S-kauppiaan Jukka Korkalaisen kanssa. Hän on sekä SPR- että lämpöosuuskuntamies.

En tiedä. Jos äänestäisi Rautavaaralla, äänestäisin ehkä kunnan rautarouva Seija Järnforsia (kok.). Ovat näköjään saaneet houkutelluksi ehdolle, vaikka taisi vannoa, että vielä näissä vaaleissa ei meinaa ryhtyä.

On cool olla Rautavaaran ainoa kokoomusehdokas. Se vaatii luonnetta ja Seija Järnforsilla sellaista on. Kunnantalon metsäkäytävän ärmy-yrmy metsätyyppi (jonkun firman, olikohan Tora-Kutsetin?) sekoitti minut rautarouvaan.

Se oli kunnia.

Meillä on Rautavaaran rautarouvan kanssa samanlainen huumorintaju. Hihitimme sitä, että minä voisin ryhtyä tulevalla kotipaikkakunnallani äärivihreäksi susirouvaksi.

Aino Kallaksen nimissä! Kirjallisuuden nimissä! Mitäs Ilmari Kianto sanoikaan punikkinaisista? Punasusihuorathan se taisi olla.

Matti soitti. Lähtee kohta työmaalta. Pah, tämä nautinnollinen päivä on kohta ohitse. Tällaisia kuin olisi, tällaisia oli ennen vanhaan enemmän. Olen heinäkuussa 2014 viettänyt Rautavaaran kirjastossa kokonaisen päivän.

Olin menossa Rauni Väinämön ortodoksijuhlille Sukevalle ja aloimme Matin kanssa riidellä. Riidan kulku on merkinnässäni otsikolla Kommunismin demystifiointiin:

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-07-740653095

Jos oikein käsitän, Satiaisen immenkalvon puhkaisemisesta oli tuolloin noin vuosi ja kuukausi. Tottahan siinä aviomies oli hyinen, kuinkas muuten. Syyllisyys hyisti hänet. (tähän kohtaan iski sensuuri ke 2.6.2021)

Neidsykäin oli jo reilu kymmenen vuotta aikaisemmin antanut ymmärtää, että hänen kalvonsa kuuluvat työnantajalleen, tulevalle aviomiehelleni. Jos olisin tiennyt, mitä tuleman piti, olisin peruuttanut häämme ja antanut olla.

Ei se oikeasti ole ollut tämän kaiken arvoista, mutta kun tähän asti on kärvistelty, on nostettava nenä maasta ja jatkettava eteenpäin - kuin mummo lumes´ kohti yhteistä hautaa. (lisäys ke 2.6.2021: merkinnän sävy alkoi vähitellen muuttua, kello tuli iltapäivämyöhä ja olisi ollut vielä paljon kirjoitettavaa, Matti soitti, että lähtee työmaalta ja ärtymys Satiaisen Pyhää Immenkalvoa kohtaan nousi. Samalla tietenkin muistin rouva Revanperän irstailut ja hänen Sanco Panzansa Listo Orinkaisen juopon tekopyhyyden.)

(Tästä jatkuu alkuperäismerkintä: Rakkauskäyrä pääsee lurpsahtamaan hetkellisesti, kun luen omia epätoivoisia blogimerkintöjäni siitä, kuinka minä koetan puhua avioliitostamme ja siitä, miten pohjilla olemme, ja Matti halusi puhua Saabin pakoputkista. Ja samaan aikaan menee jossain tapahtumajana, joka on Satiaisen ja aviomieheni suhdebarometri.)

...

Piti kehumani tämän päivän Savon Sanomia. Kulttuuritoimittaja Ilkka Taavitsainen oli tarttunut Lucy Diamondin Rantakahvilaan. Kuinka sattuikaan. Storytel on ehdottanut Rantakahvilaa minulle jo pitkään.

Ehkä Storytel haluaa ajatella, että kaipaan hyvän mielen kirjaa. Kun olin niin monta tuntia ollut upoksissa Kaari Utrioon, ajattelin, että nyt kuuntelen ainakin pätkän Lucy Diamondia.

Kaari Utriohan on varmaan koko kirjailijan uransa potenut sitä, että kirjoittaa naisille eskapistista viihdettä. Matti Pulkkinen, jota Kaari Utrio puolusti Johannes Salmiselle kirjeenvaihdossaan, kirjoitti, että pitää kirjoittaa kylmiä kirjoja, koska elämme kylmässä maailmassa, eivätkä kirjat saa ainakaan lohduttaa.

Kuules rakas Matti Pulkkinen, haudan taakse, sanon kuin Njuoska Bittut Hans Välimäelle, että kuules Hans Väliliha, haista paska! En muista, miksi Njuoska Bittut niin sanoi, mutta Väliliha-juttu oli minusta hirmu hauska.

Minun mielestäni kirjallisuus saa lohduttaa, viihdyttää ja auttaa elämään. Se saa pelastaa elämiä, jos kirjailija niin haluaa ja lukija. Jos kirjailija haluaa tappaa kaiken toivon, kuten Sami Hilvo Lajityypillisessä käyttäytymisessä, siitä vain. Minä en lue. Minä päätän. Luin Lajityypillistä käyttäytymistä kohtaan, jossa äiti leikkaa lapsensa akillesjänteitä saksilla. En jäänyt odottamaan kastrointikohtausta.

Rantakahvila-kirjailija valitsi kirjailijanimen Diamond, koska työlääntyi vaikeaan sukunimeensä Mongredien. Diamondin kirjoja on sanottu kolmen w:n kirjoiksi - w-kirjaimet tulevat sanoista: warm, witty ja wise.

Lämmin, nokkela ja viisas.

...

Muuten. Rouva Revanperä vetää nyt Sancho Panzansa, Listo Orinkaisen, kanssa herneen syvälle nenuunsa. Blogisti kiroilee. BTW - witty tarkoittaa nokkelaa - ei sitä yhtä putkimaista ja lihaksikasta elintä, jolla rouva Revanperä imaisi aviomiesparkani sekä sisäänsä että mitä hirvittävimpään tahmaiseen verkkoon.

Illalla on Rautavaaran yrittäjien vuosikokous. Saas nähdä, saammeko sieltä tietoa täysin robotisoidun biotuotetehtaan yrittäjästä Marko Korhosesta. Tyyppi oli tänä aamuna Rautavaaran leipomossa aamupäiväkahvien ykkösuutinen!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi