Pia Valkonen

Kuuntelen Jussi Nikkilän Näyttelijää isäkirjana ja etsin siitä Järvelää

su 13.6.2021

Sataa. Ei voi tehdä pihatöitä. Olkoot. Takapihalle on tulossa niitty. Keltaiset leinikit ovat kukassa ja pian on päivänkakkaroiden vuoro. Niitä oli ensin yksi ja sitten seuraavana kesänä, kun huomasin alkaa niiden kasvua tarkkailla, kolme tai neljä. Nyt nuppuja on rykelmittäin. Muutama tummanlila orvokki puski tiensä voikukkien lomasta ja syksyllä takapihalla on syysmaitiaisia.

Vaikea sanoa, onko yksikään kylvämistäni niittykukan siemenistä itänyt. Ja se, mitä arvelin pellavaksi entisessä kurtturuusupenkissä, taitaa olla salaatti. Tilli ehkä nousee hennoin haituvin koiratarhan viereen, ellei viime yön rankkasade ole tillipoloisiani lannistanut. Haluan vielä yhden oranssiin vivahtavan pikku päivänkakkarakukan tai kaksi kuistille.

Piharuukkukukkani näyttivät aamulla lyödyiltä ja sateen pieksemiltä.

Matti valittaa, että hänen läppärinsä näppäinten näpytyksen ääni häiritsee. Oma punainen kaunottarenion tulossa korjauksesta. Se on halpaläppäri ja kärähti. En pidä tästä Matin uudesta, sillä tässä ovat ö ja ä väärässä järjestyksessä sekä control-näppäin aivan eri kohdassa kuin muissa näppäimistöissä. Näppis ei oikeastaan ole syypää ällöttävään ääneen, vaan kynteni.

Mattia ärsyttää kynnenpäideni tiks, tips, tirs. Terävä läpytys.

Tänä aamuna satoi niin, kun kakatin Hallaa, että en rohjennut kuunnella Jussi Nikkilän Näyttelijää. Luen sitä isäkirjana ja koetan ratkaista Näyttelijällä Järvelän arvoitusta itsessäni. Hankalaa. Kunta on Kärkölä ja Järvelä on kuntakeskus, joka on rakentunut pikkaraisen paikallisjuna-aseman sekä Koskisen Saha Oy:n ympärille. Yritys taitaa nykyään olla Koskisen Oy.

Nikkilän autofiktiossa Järvelä tulee esille, kun Jussi Nikkilä kertoo minäkertojan, Viktorin, isän taustoista. Aluksi isä väikkyy kirjassa hieman salaperäisenä hahmona. Komeana, tummana, naisten rakastamana. Äidin ja isän avioero ei tule yllätyksenä. Aviopuolisot olivat nukkuneet jo kauan eri huoneissa ja he olivat lakanneet lopulta tiuskimasta toisilleen.

Viktor muistelee kaiholla 1980-lukua, jolloin perhe järjesti upeita juhlia ja äiti sekä isä pussailivat toisiaan.

Kerrassaan hieno kohtaus kirjassa oli vuodelta 1986. Perhe asuu Moskovassa, jossa on isän työpaikka - Reijo Nikkilä oli oikeasti Ylen Moskovan kirjeenvaihtaja, sitä tai toimittajan työtä kirjassa ei mainita suoraan.

Hienosti rakennettu kohtaus, avautuu pala palalta

On aikaista. Isä nukkuu vielä. Asunnon ovella on joku. Minäkertoja avaa oven. Vladimir tai Aleksander on oven takana ja kaappaa pikku Viktorin syliinsä ja pussaa tätä molemmille poskille. Miehellä on reppu selässään ja hän on tullut hyvästelemään. On lähdössä pikaiselle komennukselle. Reppu on pakattuna selässä. Isää ei tarvinnut herättää, nukkukoon, miehellä on jo kiire.

Näyttelijän kirjoittajan päällimmäinen muistikuva on, että eteisessä käynyt oli talon vartija Vladimir. Länsimaisten toimittajien asuintalossa työskenteli vartijoita, näin ymmärsin ja olen sellaisessa korkeassa kerrostalossa lounais-Moskovassa käynytkin - joko syksyllä 1990 tai alkuvuodesta 1991. Vartijoita en muista, mutta asunnossa, jossa kävin, asui Ylen kuvaaja Kari Ahola. Turusen Riitta, STT:n toimittaja ja Marian kummitäti, hänet tunsi.

Löysin netistä Kari Aholan nekrologin. Ahola on kuollut 62-vuotiaana vuonna 2015 syöpään. Hän oli kuvannut free lance -toimittajaksi jäätyään Ville Haapasalon Venäjän halki 30 päivässä. Tässä siivu Aholan muistokirjoitusta:

"Historiaan ja suomalaisten mieliin jäivät erityisesti Kari Aholan kuvat murrosaikojen Neuvostoliitosta. Hän työskenteli Ylen Moskovan toimiston kuvaajana 1989–1990 ja teki lukemattomia kuvausmatkoja Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä – työpareinaan muun muassa toimittajat Martti Hosia, Jyrki Saarikoski ja Hannu Vilpponen. Elokuun 1991 dramaattisina päivinä Kari kulki ja tallensi yhteenottoja Moskovan yössä Jarmo Koposen ja Reijo Nikkilän kanssa."

https://www.journalisti.fi/artikkelit/2015/12/arvostettu-kuvaaja/

Survo ja Osmo Soininvaara

Tikkisen Hannelelle tiedoksi - näin minä pikku hiljaa alan lähestyä omaa upeaa käänteentekevää kokemustani, Moskovan vuottani. Irtaudun kyllä jossain vaiheessa istumasta matkalaukkuni päällä Helsingin rautatieasemalla, kun Repin on tuonut minut takaisin Suomeen ja haluan lähteä saman tien takaisin.

Suomeen minut auttoivat takaisin Niemisen Nanna ja hänen E-liikkeesä jollain lailla vaikuttanut isänsä. Nanna ja iskä toivat minulle Kaarina Karin säätiön keittiön takaiseen piian kammariin Taka-Töölöön patjan sekä tyynyn. Näin minun ei tarvinnut seuraavana aamuna herätä Kodin Kuvalehden -töihini paljaalta lattialta.

Nanna ja hänen isänsä olivat minua vastassa rautatieasemalla. En edes muista, että olisin pyytänyt heiltä apua. Niin pihalla olin. Nanna ja isä olivat tajunneet ahdinkoni jotenkin luontaisesti. Nannasta tuli sisustussuunnittelija ja ensimmäisenä tehtävänä taideteollisessa korkeakoulussa hänellä oli rakentaa tuoli.

Sitä me ihmettelimme ihmettelemästä päästyämme. Miksi ihminen, joka läpäiseen taideteollisen korkeakoulun seulan, joutuu rakentamaan itse tuolin? Joskus koulutuksen suunnittelijat ovat viisaampia kuin nuoret ihmiset. Tai aina. Useimmin. Minäkään en kertakaikkisesti voinut tajuta, miksi meidät, toimittajat, valmiit toimittajat, mestarit jo syntyessämme, pantiin Tampereen yliopistossa jossain haisevassa tietokonekellarissa survomaan jättiläismäisiä survo-aineistoja.

Vähänpä minä mistään silloin tajusin. Meille kasvoi siinä tylsyydessä tuntemus tilastotieteen perusteista. Tosin pitkään ajatus oli se, että itse tilastotiede on järkyttävän tylsää enkä halua koskea siihen kolmen metrin kepilläkään.

Googlasin nyt, mikä Survo tarkoittaa. Me survoimme 1985 tilastotieteen aineistoja Tampereen yliopiston survoon. Me emme tienneet, mitä teimme ja miksi ja aivan helvetin tylsää se oli. Käsitin kuitenkin, että tilastotieteessä yksittäistapauksilla ei ole arvoa. Inhimillinen ihminen ja hänen elämänsä hukkuu tilastoihin.

Tämä muuten oli oivallus, kun luin Susanna Kuparisen teatterikorkeakouluopinnäytetyön Monologisuudesta moniäänisyyteen : journalistinen dokumenttiteatteri yhden totuuden maassa. Susanna Kuparinen haastatteli sosiaaliturvan uudistuksesta Eduskunta-näytelmäänsä varten Osmo Soininvaaraa.

Soninvaaran käsialaa oli perusturvan leikkauslaki Lex Soininvaara. Olen itse omin silmin lukenut Soininvaaran blogista, että keskustelu köyhyydestä ei ole kovinkaan kiinnostavaa. Köyhät eivät ole kiinnostavia. Köyhät ovat tilastoja. Soininvaara on tilastotieteilijä.

"Joulukuussa 2010, itsenäisyyspäivän molemmin puolin, eduskunta äänesti läpi Lex Soininvaaraksi kutsutun lain, joka rankaisi erityisesti köyhiä, minimitoimeentulon varaan pudonneita nuoria. Sata-komitean loppumietinnöstä poimitun Lex Soininvaaran 10 § määrittelee, että 19–25-vuotiailta nuorilta voidaan leikata 20–40 prosenttia sosiaalitoimiston myöntämästä minimitoimeentulotuesta (417 euroa), jos nuori syystä tai 50 toisesta kieltäytyy työstä tai koulutuksesta. Vähimmillään nuorelle voi jäädä elämiseen vain 250 euroa kuukaudessa."

Osmo Soininvaara sai ennen suoltaa vapaasti ihan mitä tahansa uusliberaliaa ja valtamediatoimittajat kumarsivat. 

Susanna Kuparinen (ja Voiman silloinen päätoimittaja Kimmo Jylhämö) eivät kumartaneet: "Mietin Soininvaaran logiikkaa. Jos hänen mielestään syrjäytyneet ovat vähälahjaisia, lähes vammaisia, miksi hän kannattaa lakia, joka rankaisee syyntakeettomia ihmisiä?"

Asiat muuttuvat, toivottavasti perusturva ja suhtautuminen köyhiinkin, eikä Seppo Mustosen kirjan Survo ja minä mukaan survokaan ei ole enää pelkästään "tilastopaketti".

"Se on yleinen käyttöympäristö, jossa käsitellään sekä tekstiä että numeerista tietoa. Tavoitteenani on ollut luoda vapaa temmellyskenttä erilaisten ajatusten kehittelylle silloin kun ajatukset ilmaistaan tekstinä, kuvina, lukuina, taulukkoina, kaavoina jne. En pakota ihmisiä kuljettamaan töitään nykyohjelmien tyyliin ahtaita putkistoja pitkin eli valmiiksi rakennettujen valikkojen kautta. Suosin luovaa käyttäjää, joka tarvittaessa raivaa omat polkunsa ja peltonsa tutkimattoman tiedon ryteikköön."

https://www.survo.fi/books/1996/SM_kirja.pdf

Nanna Niemisestä tuli sisustussuunnittelija Taideteollisesta korkeakoulusta ja hän meni naimisiin muistaakseni poliisin kanssa, jolla oli tavallinen sukunimi. Nanna hävisi näköpiiristäni. Minä muutuin kuopiolaiseksi toimittajan rouvaksi, joka vähän kirjoitteli free lance -juttuja, kunhan nyt viitsi herätä edes kello kymmeneen mennessä aamupäivällä.

Jussi Nikkilän rakentama hieno kohtaus

Jussi Nikkilän Näyttelijässä Moskovan eteisessä käynyt mies oli pienen pojan muistikuvien mukaan talon vartija Vladimir tai hän saattaa olla isän kuvausryhmään kuulunut Aleksander. Joka tapauksessa mies kävi hyvästelemässä ja lähti reppuineen komennukselle. Myöhemmin Aleksander sairastui komennuksellaan Tšernobylissä säteilysairauteen ja vaikka häntä koetettiin hoitaa Suomessa, ei mies selviytynyt.

Kohtaus rakentui pala palalta. Vasta itse kohtauksen ulkopuolella kävi ilmi, että kyse oli aamusta, todennäköisesti tiistaista 29. huhtikuuta. Tšernoblin ydinvoimalaonnettomuus oli lauantaina 26. huhtikuuta ja vasta maanantaina 28. huhtikuuta Neuvostoliiton uutistoimisto TAS kertoi iltauutisissa, mitä oli tapahtunut. Siinä vaiheessa Ruotsissa oli mitattu jo kuusinkertaiset säteilylukemat ja Ruotsi varautui ajamaan omat ydinvoimalansa alas, kun arvelivat, että ydinlaskeuma on kotoperäinen.

Nikkilän autofiktiossa kohtaukseen kuului puhelinsoitto Suomesta. Pikku Viktorilta ja hänen isältään kysyttiin, ovatko he hengissä. Äidistä jossain syystä ei Tšernobyl-kohtauksessa ollut mitään. 

Kertakaikkisen hieno kohtaus. Jos minä joskus johonkin romaaniini ymppään omaa Moskovaani, haluan kertoa Vilnan verisunnuntaista. Se oli 13. tammikuuta 1991 ja Moskovassa oli tulipalopakkanen. En tosin oikeasti muista, oliko pakkanen juuri silloin, mutta minäkin sain juutalaispariskunnan omistamaan Ulitse Usijevitšin kadun yksiööni puhelinsoiton Suomesta: "Oletko hengissä?"

Suomen iltauutisissa oli näytetty, kuinka neuvostotankit vyöryivät Vilnassa televisiotornille, jonka liettualaiset kansalaiset olivat vallanneet. Neljätoista ihmistä sai surmansa ja seitsemänsataa loukkaantui. Kun Matin kanssa menimme keväällä 2005 kihloihin Vilnassa, emme jostain syystä käyneet televisiotornilla. Vilnan televisiotorni- ja kihlajaisten 20-vuotisreissu meidän tulee vielä tehdä.

Ostimme vihkisormuksetkin Vilnasta yksin tein. Menimme naimisiin 28. toukokuuta 2005 Seinäjoella Lakeuden Ristissä. Todistajana olivat STT:n toimittaja Riitta Turunen sekä televisiotuotantoyhtiö Pilkku Oy:n omistaja ja perustaja Marita Salonen sekä hänen yrittäjäkumppaniaviopuolisona Kari Rajala.

Tammikuussa 1991 neuvostotankkien vyöryessä vilnalaisten päälle minä koetin pysyä lämpimänä hatarassa hruštšovka-kerrostaloyksiössäni eikä minulla ollut muuta hätää kuin se, että ainoa paikka, jossa oli inhimillistä niillä pakkasilla, oli kylppärin lämmitysputkeen liimautuneena. Mietin jopa mahdollisuutta nukkua kylpyammeessa.

Jos ihan tarkkoja ollaan, tulipalopakkanen saattoi olla paria viikkoa myöhemmin tammikuussa. Persianlahden sota, josta me Moskovassa emme tienneet sitten yhtään mitään, syttyi 17. tammikuuta 1991. Kun sen jälkeen pakkaset iskivät, olin minä ainoa ulkomaalaisopiskelija, joka tulin instituutille. Rakastanhan tulipalopakkasta ja pompin iloissani metroon ja bussiin tai trollikkaan, kun ei koskenut mihinkään. Ei nivelkipuja ei lihaskipuja. Jes.

Gubkinille nimetyssä kaasu- ja öljyinstituutissa oli tyhjää ja autiota. Ulkomaalaisopiskelijoiden opettajainhuoneessa oli jompikumpi opettajattaristamme ja kaksi Persianlahden sotaa pakoon lähtenyttä nuorta kommunistia. Abdul oli Bahrainista ja toinen - afrikkalaistaustaisen näköinen - Arabiemiraateista.

Poikaparat olivat kevyissä kamppeissa. Melkein rantasandaaleissa. Opettaja nakitti minulle tehtävän. Läksimme Abdulin kanssa ostamaan talvikamppeita komissionnij-kaupasta. Opettaja antoi käsin kirjoittamallaan lapulla minulle pari osoitetta.

Shoppailupäivän päätteeksi Abdul tuli luokseni yöksi ja hän rakastui minuun tulisesti. Nukuimme varmasti kylki kyljessä, sillä oli se helvetillinen pakkanen. Minä olin ostanut komissionnij magazinista, käytettyjen vaatteiden kaupasta, ihanan vihreän talvitakin, sellaisen Asta Leppä -mallisen, jossa oli kurottu vyötärö ja turkissomisteet hihansuissa.

Talvitakki oli tehty Asta Leppä -vartalolle. Se kiristi minua karjakkonaisen hartioistani. En kyennyt käyttämään sitä kertaakaan. En muista, mitä takille lopulta tapahtui, mutta aina kun muistelen sitä, muistan kuvankauniin Asta Lepän Tampereen yössä kävelemässä jonkun pitkän ja nälkäisen oloisen traagisen runomiehen kanssa - oli aivan takuuvarmasti kirjallisuusdosentti-putkieristäjä Markku Soikkeli se!

Abdulin ja minun välillä ei ollut seksiä, sillä Abdul oli mielestäni niin ärsyttävä. Eikä lainkaan punk tai grunge.

Abdulin ja kosmopoliittisen seikkailuelämän sijaan olen naimisissa tulenkestävät lentokoneasentajan haalarit paljaalle iholle pukeneen kaljuksi itsensä ajaneen rakennusmestarin kanssa. Ja avioliittomme koostuu yhteisistä sunnuntaihetkistä ison keittiön pöydän ääressä. Aviomies kiroilee, kun tekee talousrakennuksen laskentaa, ei löydä netistä liukuovien hintoja, vaan joitain joutavia hilipaliriluja, vaimon kynnet napisevat ja lätisevät ärsyttävästi hänen, aviomiehen, läppärin näppäimillä.

Vaimo on saanut oman halvan, mutta nätin punaisen läppärinsä kärtsäämään kuvanpurkulaitteella.

Tankit, Reijo Nikkilä ja minä

Aloin muutama päivä sitten kirjoittaa merkintää siitä, miten Reijo Nikkilä liittyy elämässäni muun muassa valmistumiseen Tampereen yliopistosta. Tein toimittajatutkinnon lopputyöni kansandemokraattinaisten lehdestä. Työni otsikko oli Uusi nainen muuttuvassa yhteiskunnassa.

Haastattelin lopputyötäni varten Uuden naisen entisiä päätoimittajia ja silloistakin - Anneli Kantoa. Kävin päätoimittaja Suoma Lukanderin kotona. Oli ihanata, hän tarjosi minulle kahvit helsinkiläisen kulttuurikotinsa ruokasalin pöydän ääressä. Söin muistaakseni jonkun hienon leivoksen ja olisin viipynyt emerita päätoimittajan luona vaikka viikon.

Tšekkoslovakian miehityksen aikaan Uuden Naisen päätoimittaja otti yhteen kustantajan kanssa. Suoma Lukander julkaisi toimittaja Reijo Nikkilän kuvat siitä, kuinka neuvostotankit murskasivat telaketjujensa alle Prahan kevään. Lehti ehdittiin painaa ja se lähti jo lehtipisteisiin asti. Julkaisijajärjestö Suomen Naisten Demokraattinen liitto säikähti ja joku lipevä järjestöukko, Sancho Panza, keräsi irtonumeroita lehtipisteistä kauhun vallassa.

Vuonna 1982 Suoma Lukander alennettiin Uuden naisen toiseksi päätoimittajaksi. Hän oli tehnyt räväkkää ja uudenaikaista feministilehteä nimekkäine avustajineen. Varsinaiseksi päätoimittajaksi järjestö nosti jonkun törpön ukon - Risto K. Tähtisen. Lopulta toveri Suoma Lukander sai käytännössä potkut ja hän meni työttömyyskortistoon saatteenaan työtodistus, että toveri Suoma Lukander on työskennellyt Uudessa Naisessa vuodet 1961 - 1982. Paperissa ei ollut mitään merkintää siitä, mitä toveri on naistenlehdessä tehnyt.

Hesarin jutun mukaan työttömyyskortiston virkailija mietti, että kortistossa ei välttämättä ole töitä työttömälle toverille. Uusi nainen kutistui järjestölehdeksi. Vuosina 1987 - 1997 lehden päätoimittajana oli Anneli Kanto, mutta edes taitava kaunokirjoittaja avustajineen - avustajien joukossa oli vuode 1989 poikaystäväni, luontokuvaaja Timo Kilpeläinen, ei saanut lehteä uudelleen lentoon.

Muutama vuosi sitten sain puhelinsoiton. Puhelimessa minua puhutteli Hannu Miettunen. Kuulin, että Miettinen ja luulin, että minulle soittaa kuopiolainen SAK- ja Rakennusliittomies Hannu Miettinen. Puhelin tuttavallisesti ja ilahtuneesti, kunnes käsitin, että minulle soittaa Turun Sanomien uutispäällikkö ja haluaa, että postitan hänelle kopiot toimittajatutkintolopputyöstäni.

Hannu Miettusella oli työn alla poliittisen historian gradu Kuinka korroosio eteni – ja vei Koitosta Koittoon, Suomen Kommunistisen Puolueen talouskriisiin 1981–84 johtanut kehitys, kriisin torjunta, torjujat ja seuraukset. Gradu näyttää valmistuneen vuonna 2020. Aineistoa Hannu Miettusella kuitenkin olisi väitöskirjaan asti.

Etsin Miettuselle kuumeisesti jonnekin yläkertaan haudattua lopputyötäni. Meni tovi jos toinenkin, ehkä vuosi ja kaksi. Miettunen soitti taas. Oli saanut lopputyöni Tampereen yliopiston kautta ja minä sisuunnuin, että saatana, minne Matti on Uusi Nainen -kansioni lykännyt. Kaivoin yläkerran sivukomeron oven auki. Oviaukkoon oli pantu eristelevy. Siellä lopputyöni oli. Yhdessä Lehtipiika tmi:n kuittikansioiden kanssa.

Jonain tiedostamattoman vihansa pimeimpänä hetkenä Matti oli heitellyt minun ja Leonidin tavaroita sekä avovintille että sivukomeroihin.

Luin lopputyöni lävitse ja ajattelin, että en edes vuonna 1989 ollut niin tyhjänpäiväinen kuin olen aina ajatellut itseni olevan. Hannu Miettunen sitä paitsi sanoi, että lopputyössäni oli sellaista tietoa Suomen Naisten Demokraattisesta liitosta, jota ei ole tallennettuna missään. Se kyllä oli moukan tuuria, sillä minähän en suunnitellut uraani kansandemokraattisessa liikkeessä niin saatoin ja saatan edelleen kirjoittaa vapaasti törpöistä lipevistä opportunistiukoista, joita vaikuttaisi olevan riittämin Lapinlahden vasemmisto ry:ssä esimerkiksi.

Onkohan niitä kasvamassa lisääkin vielä? Nuoria miehiä, jotka pääsevät etenemään raketin lailla, kunhan osaavat hännystelllä sopivia tahoja. Hyi puistatus!

....

Nikkilät, Järvelä, Koskisen Oy ja Hong Kong

Ajaudun aika kauas Jussi Nikkilästä ja hänen kirjastaan Näyttelijä. Jussi Nikkilän isän synnyintalon naapurissa Järvelän Tohinojantiellä asuin kortteerissa lukion tokalla luokalla. Reijo Nikkilä oli Järvelän iso poika, julkkis. Pelottava sellainen, sillä oli kommunisti. Kun sitten Venäjä-tutkija ja pornopainotteinen kaunokirjailija Pentti Stranius kokosi ympärilleen uusmedian Ärräpäät-sähköpostilistan, lista alkoi nimellä Strannarit, mukana oli jonkin aikaa Reijo Nikkilä.

Kysyin häneltä yksityisviestillä tietoja, muistoja tai jotain Järvelästä, mutta sain vastaukseksi, että minun kannattaa kirjoittaa hänen pikku siskolleen Marsalle, Marja-Liisa Ylitalolle. Kappasta vain, ajattelin, tämäpä jännittävää. Reijo Nikkilän Marsa-sisar oli ekaluokkani bestiksen Satu Ylitalon äiti.

Satu Ylitalo ja minä olimme molemmat hirvittävän ujoja, melkein puhumattomia, tyttöjä maalta. Satu oli pitkä kuin humalasalko ja minusta tuntui, että menen hänen viereensä ja pituutensa varjoon ikään kuin turvaan. Sellainen muistikuva minulla oli. Minä kuljin koulutaksilla Nummenkulman perältä ja Satu Marttilasta koulubussilla. Olimme viheliäisiä kuljetusoppilaita, jotka joutuivat koulun pihalle värjöttelemään ja kuuntelemaan Koskisen Oy:n sahakuljettimien ja trukkien ääntä jo ainakin puoli tuntia ennen koulun alkua.

Minä olin ala-asteen pihassa tavallisesti ensimmäisenä - ennen kuin kukaan muu.Kirjoitin Marja-Liisa Ylitalolle ja meistä tuli kirjeystävät. Kävimme Matin, tyttöjen sekä koirien kanssa Ylitaloilla kylässä syyskuussa 2012. 

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2012-09-23-20.15

Marsa luetteloi pyynnöstäni minulle silloin kaikki sisaruksensa ja heidän syntymävuotensa Puolustusministeriön Muutosten Venäjä -kirjasen nimiölehdelle. Muutosten Venäjän luin kannesta kanteen toistamiseen keväällä 2019, kun valmistauduin Hans Adolf Ehrnroothin ulko- ja turvallisuuspoliittiseen EU-tilaisuuteen (jonka olin itse järjestellyt osana Antti Sarvelan eduskuntavaalikampanjaa).

Ääni väristen pidin puheenvuoron, joka oli oikeastaan kantaa ottava kysymys EU-ehdokkaalle, mutta pidin kuitenkin. Jännitin niin, että olisin saattanut pissata housuihini, mutta yhtä kaikki - uskalsin! Koetin kimputtaa tilaisuuteen turvakseni Vasemmistoliiton EU-ehdokasta Tapani Kaakkuriniemeä, joka juuri oli nimetty EU-vaaleihin ehdolle ja joka pistäytyi meillä Matin valmistamalla lounaalla matkallaan jostain mystisestä Zetor-tapaamisesta takaisin koti-Jyväskylään Pirjo-murunsa luokse.

Tapani Kaakkuriniemi kiirehti vaimonsa tykö ja minä jouduin turvautumaan Mattiin. Pyysin Matin mukaan ja huomasin, miten tämä sittenkin on fiksu. Toki leskirouva Revanperä listasi minun Sarvela-kampanjointini aikaan aviomieheni vierailuita hänen pornoluolassaan, mutta niin. En vaihtaisi osia mieheni kanssa.

Oli ilo olla tekemisissä älykkäiden ihmisten kanssa talvella ja keväällä 2019. Lisäksi tietenkin aviomieheni oli soittanut neiti Riita K. Satiaiselle iltamyöhän puheluita meidän yläkerrastamme ja antanut tämän leperrellä ties mitä, mutta silti! Ihanata, että minulla oli talven ja kevään 2019 kokemukseni. En todellakaan kaipaa Lapinlahden vasemmisto- tai muihin piireihin - en yhtään pätkää.

Jompikumpi Reijo Nikkilän ja Marja-Liisa Ylitalon nuoremmista veljistä, Juhani s. 1948 tai Hannu s. 1951 perusti Kiina-tavaran maahantuontifirman. Siitä oli maininta Jussi Nikkilän Näyttelijässä. Kirjoittaisin tähän, mitä, jos lukisin printtiä. Muistan, että Marsakin kertoi siitä ja että Kiinan-tavaran maahantuntifirma oli myöhemmin Hong Kong ja se liittyi jotenkin punapääomaan.

Nyt menee niin epämääräiseksi tämä, että pitää pestä muutama koneellinen pyykkiä säkkyräisten ajatusten selvittämiseksi. Sade on tauonnut ja menen ehkä ulos katsomaan, mitä voin tehdä pressukatokselle. Pitää korjata mullanvaihtopöydän päältä tyhjät ruukut ja ruukunsirpaleet sekä keksiä, minne sijoittaisin kolme jäljelle jäänyttä multasäkkiä.

Ehkä kiskon jokusen kurtturuusun juurakkoakin maasta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi