
ti 15.6.2021
Kirjoitin juhannus-Töllöttimeen puutarhajuttua. Jutun piti oikeastaan olla aikaisemmin kesän alussa puutarhanumerossa. Ei vain ollut. Puutarha-Niilot ovat näköjään ujoja. Vasta nyt sain taivuteltua haastateltavan. Kuviin sain hänet huijaamalla. Sanoin, että hänen tulee vain häämöttää taustalla. Kuvassa edustalla onkin runsas alppiruusurykelmä tai tyrnipensaan kukkaryhelmä.
Olin eilen keikalta tullessani jo kääntymässä takaisin Iisalmen keskustaan ja tilaamassa Suomalaiseen kirjakauppaan Mari Mörön puutarhakirjoja: Kukkasillaan ja Parhaat päivät pihalla. Matti sitten soitti ja tilasi itselleen pikaisesti lentokentälle kesäherkun.
Kutsuimme jokunen kesä sitten Matti Pulkkisen seuran vieraaksi kirjailja Mari Mörön. Olin silloin niin kaukana puutarhagenrestä, että tyydyin vain haukottelemaan Kaisa Korhosen Timolan-residenssin keittiössä ja hämmensin juureskeittokattilaa täysin tylsistyneenä.
Eivät olisi voineet puutarhajutut minua vähempää silloin kiinnostaa. Yllätys olikin, että Mari Mörön jutut kiinnostivat. Tulin keittiöstä tuvan puolelle ja olin valmis perustamaan Mari Mörö -fan clubin, vaikka vuonna 1989 mikkeliläisen Hanhikankaan yhteisön liepeillä hiimaillessani olin päättänyt, että en pidä koko kirjailijasta.
Taisin jopa lehteillä hänen Kukkasillaan-kirjaansa Nivalan kirjastossa Mörö-tilaisuuden jälkeen. Nivalan kirjastossa fiilistelin sitä, että kohta Nivala-lehden päätoimittajaksi tulisi opiskelutoverini Risto Puolimatka.
Hanhikankaan hippipiirissä kerrottiin legendaa, jonka mukaan Mari Joku Ihan Tavallinen Möttönen oli mennyt Mörö-nimisen miehen kanssa naimisiin ja ollut naimisissa päivän pari tai kuukauden, jotta saisi itselleen hienon kirjailijanimen. Wikipedian mukaan Mari Mörön novellikokoelma on julkaistu vuonna 1992 ja vuonna 1989 minä hänen kirjailijuudestaan jo kuulin.
En oikein pitänyt koko Hanhikankaan yhteisöstä, sillä mielestäni siellä naitiin suurin piirtein, ketä yhteisössä tuli vastaan, ja alkoholia käytettiin ihan turkasesti.
En halunnut sellaista elämää. Se kai oli boheemielämää. Tahdoin intohimoisen avioliiton, omakotitalon ja lapsia, (hevosia, lampaita, kissoja ja koiria sekä pellon), mutten uskaltanut lausua toiveitani maailmankaikkeudelle ääneen. Sainhan minä sitten kaiken sellaisen sekä kaupan päälle raittiin sekä uskollisen miehenkin, tirskis. Kun kirjoitin Jussi Nikkilän isämerkintää muutama päivä sitten, tajusin, että minulle todellakin maailmankaikkeus järjesti miehen, jonka kanssa saatoin mennä kihloihin Vilnassa ja naimisiin Seinäjoella Lakeuden Ristissä.
Vilnan-kihlajaiset olivat minun ideani ja Lakeuden Risti -vihkiminen Matin.
...
Noh, en minä ainutlaatuinen kateuksineni ja mustasukkaisuuksineni ole. Eeva Joenpellon elämäkerrasta kävi ilmi, että Joenpelto ja Marja-Liisa Vartio kadehtivat toisiaan. Heillä kyllä oli hauskaakin keskenään, mutta esimerkiksi Joenpellon kirja Missä lintuset laulaa ärsytti Marja-Liisa Vartiota suuresti.
Vartion mielestä kirja oli siirappinen ja oikeasti nuoren tytön seksuaalinen herääminen on paljon karumpaa. Vartio kirjoitti vastakirjan Tyttö kuin tyttö, mies kuin mies. Joenpellon kirjassa päähenkilö Hanna tappaa itsensä - jos kuulin oikein, Hanna kävelee auton alle. Vartion vastinekirjan päähenkilö jatkaa eloaan.
Eeva Joenpelto on myöhemmin kertonut, että kirjoitti Missä lintuset laulaa -kirjansa höperössä mielentilassa. Hän meni yli siitä, missä aita on matalimmillaan. V.A. Koskenniemen arvostelusta kirjailija pahoitti mielensä, vaikka oikeasti ainakin Helena Ruuskan kirjoittaman elämäkerran mukaan Koskenniemihän suorastaan ylisti kirjaa.
Koskenniemi kirjoitti, että Joenpelto asettuu modernistikirjailijoiden eturiviin, mutta hänen mieshahmonsa ovat vain varjomaisia lisiä henkisesti omavaraisten naisten rinnalla. Lisäksi Koskenniemen mukaan päähenkilön äitipuoli Kaisa Wilén oli huikean vahva. En muista, millaista ilmaisua Koskenniemi käytti, mutta joka tapauksessa joenpeltolaisen tyypillisen heikon miehen tapaan Karl Wilén oli koonnut taloonsa vaimonsa paimennettavaksi jalkavaimojensa lapsia.
Joenpelto arveli, että Koskenniemi oli loukkaantunut miessukupuolen puolesta. Kirjailija oli myös suruisa, koska oli epäonnistunut kuvaamaan rakkautta. Vahvoja naisia hän tiesi osaavansa kuvata.
(Vahvat naiset? Olisinko minä ollut yhtä vahva kuin Kaisa Wilén, jos aviomieheni olisi hedelmöittänyt melkein koskemattoman neitsyensä - uskovaisesn neiti Satiaisen?)
Eilen pyöräilin illansuussa Nerkoonniemen suuntaan ja Eeva-Liisa Joenpellon elämäkertaa kuunnellessa kohdassa, jota kulkuriveljeni on muistaakseni sanonut Tammanotkoksi - talossa on juotu kiljua ja vaikka mitä rappiollista - esiintyy Marja-Liisa Vartio. Joenpelto oli pannut merkille, että viimeisinä elinvuosinaan Vartio ei juurikaan liikkunut kotinsa ulkopuolella. Puhelimessa kirjailijattaret sen sijaan puhuivat.
Kun Vartio, harvinaista kyllä, oli käymässä Joenpellon luona Lauttasaaressa, Vartio paijasi Joenpellon mäyräkoiran pentua. Se oli pikkuinen, juuri ja juuri sämpylän kokoinen.
Vartio sanoi kaihoisasti, että hänkin haluaisi koiran, mutta aviomies, Paavo Haavikko, ei suostu.
...
Tietokoneessa on vähän virtaa. Pitää palauttaa kirjoitus otsikkoon. Tulppaanien kanssa ensi syksynä panen maahan keisarinkruunun sipuleita. Keisarinkruunut ovat upeimpa pihakukkia, joita tiedän. Alppiruusukin olisi säväyttävä, mutta arvelen, että minulle liian vaikea kasvatettava.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]