
Ilouutinen - Kaari Utrion elämäkerta on julki!
ke 19.5.2021
Tänään on päivä, jolloin julkaistaan Kaari Utrion elämäkerta äänikirjana. En tiedä, onko kirja ollut jo normikirjakaupoissa printtinä. Aloitin aamulla heti kello 5.30 Storytelin kiusaamisen; joko elämäkerta on Erja Manton lukemana. Olen toiveikkaasti selannut äänikirjastoa koko edeltävän viikon sen jälkeen, kun Marketta Pyysalon Kehrääjä tuli loppuun.
Nyt Kaari Utrion elämäkerta on Storytelissä. Kello oli 9.15, kun tsekkasin, että on. Elämäkerta oli ilmestynyt sinne sillä aikaa, kun ajoin Lapinlahdelta Rautavaaralle. Läksin ennen kello 8:aa ja sitten pudottelin puhelintani pari kertaa auton polkimien väliin ja alle ja jouduin pysähtelemään.
Saimme Töllöttimen toimituspalaverin pidettyä, vaikka minusta tuntui siltä, että potkaisin vahingossa päätoimittajan korvaa, kun puhelimenpirulainen liukui polveltani ja irtosi nappikuuloikkeista. Kirosin äänekkäästi ja sen jälkeen oli kuin olisi koettanut saada otetta saippuasta.
Aamulla en heti löytänyt uusia punaisia kuulokkeitani ja piti koettaa varanappeja, joiden korvaosa uppoaa syvälle korvakäytävään. Ihan kuin Niillas Holmberg olisi alkanut puhua pääni sisällä. Oli pakko vetää kuulokkeet hieman ulommas, etten olisi tullut hulluksi.
Kuten kirjoitin aiemmin Niillas Holmbergin Halla Helle on niin täyttä tavaraa, että kuuntelen sitä osissa. Nyt alan pelätä, että se kohta loppuu. Vielä on kaksi ja puoli tuntia, takana kolmetoista ja puoli tuntia kirjailijan ääntä.
Ensin nuoren räppärin lukuääni ärsytti. Se oli sellainen: "Kyllä mie tiiän, sie et tiiäkään" -ääni, jollaista minäkertoja Samu kuvasi saamelaisten tavaksi puhua. Niillas Holmbergilla on juuri sellainen ääni itsellään. Sävy on hieman yläpuolelle asettuva, siinä on pikku ripaus ivallisuutta.
Vähän ennen Rautavaaran lentokenttää vuodenaika Halla Hellessä taas vaihtui. Voi olla, että kun tein kiekan Huuhkajan kierroksen parkkipaikalla - huomatakseni, että joitain keskenkasvuisia julleja oli aloittamassa patikointia Huuhkajan kierroksella, sinänsä ihan hyvä, mutta en jäänyt etsimään biotaukokoppia siinä ja sitten tuli vielä ökymaasturillaan joku erävaatteinen mies, joten päätin jatkaa matkaa nenääni puuteroimatta - minulta jäi kuulematta jotain.
Halla Hellen luvuissa kuulen joskus päivämäärän. Edellinen päivämäärä, joka osui korvaani, oli heinäkuussa. Ellen, minäkertojan saamelaisrakastetun, sekoaminen ja vajoaminen katatoniaan oli ehkä sittenkin syksyllä, sillä minäkertoja pelasti tämän veneestä uimalla hyisen kylmässä vedessä ja sumu oli hirmuinen, tappava.
Jossain välissä lienee ollut syksy ja sienikausi, sillä Ellen äiti Marja sanoo, että runosta oli tullut huono eikä siinä ollut paljoa kuuta. Runo on naarasporo ja se, että siinä ei ollut kuuta, tarkoittaa sitä, että porot olivat paenneet tunturiin etelästä tulleita hirvestäjätuisteja ja heidän harmaita hirvikoiriaan eivtkä porot olleet ehtineet lihoa syömällä sieniä.
Kohdassa, jossa Elle on vielä ahdistunut eikä pääse norjalaisystäviensä Erhken (en tiedä oikeinkirjoitusta) ja Sofinjan aktivisti-iskuihin, olikin sitten jo talvi, sillä saamelaisaktivistit päivystivät turvekammissa, että valtion viranomaiset, jotka vaativat kammiin rakennuslupaa, ovat valmiina hyppäämään suksilleen, kun minäkertoja saapuu paikalle.
Minäkertoja, Samu, on luterilaisen papin poika. Hän hakeutuu Utsjoelle kirjastotöihin rakastettunsa Ellen perässä. Samu palvoo Elleään, muttta suhde ei kehity eikä syvene. Samun pitkämielisyys on ihailtavaa. Hän antaa Ellelle todellakin tilaa. Seurailee ja tukee, kuuntelee ja analysoi Ellen unia, tuntee mustasukkaisuutta norjansaamelaista Erhkeä kohtaan.
Jos olisin Elle, ahdistuisin Samusta. Samu seuraa Elleä kuin uskollinen koira. Jos olisin Samu, pakkaisin tavarani ja lähtisin Utsjoelta panemaan etelän pilluja. Pitäkööt tavaransa, ajattelisin, mokoma venkoilija, menkööt erkehjensä kanssa, samaa kansaa kun ovat.
Saamelaiset ovat pienestä pojasta lähtien kiinnostaneet Samua. Samun isän piti saada virka Utsjoelta virka ja vähitellen kirjasta käy ilmi, miksi hän ei elämäntyötään Utsjoella lopulta tehnyt.
Kello on jo vaikka mitä. Vaihdoimme aamulla Tikkisen Hannelen kanssa kahvikuvat. Ai niin! Piti lähettämäni täältä sisävideo. Pitää odottaa hetkonen, ettei videolle tallennu haalariasuisen asiakkaan puhelu, jossa keskustellaan kytkinvaijerista.
Äsken kuului jysäys ja minä arvelin, että nyt joku lensi Horneteilla ääntä nopeammin. Naurattaa, kun semmoisen asian tiesin. Tiesin, koska Matti käski minun googlata. Keskustelimme hetken Hornettien äänivallin rikkomismekanismista haalariasuisen asiakkaan kanssa. Hänen isänsä on asentanut Hornetteja ja niin arveli, että eivät varmaankaan lennä kylän kohdalla ylipäätänsä niin alhaalla, että äänivalli rikkoutuu.
Toivottavasti missään ei räjähtänyt oikeasti.
Tulin tänne, sillä Pirttipurontien risteyksessä mielessäni alkoi sulaa munavoi kitalakea vasten. Päälle siemaus tuoretta leipomokahvia, nam. Huvitti, kun leipomon remppaajia tuli vastaan käsissään kahvit ja karjalanpiirakat tassilla. Piirakoiden päällä oli jotain munavoin tapaista. Se oli Oivariinia. Munavoita ei ollut, Oivariinia kyllä. Olipa herkullista.
Hannele huomautti, että askaroimani linkit eivät toimi. Persusss, en ole käyttänyt yläpalkissa olevaa linkki-täppää. Miten minä sen olen unohtanut? Koetan jossain käänteessä korjata linkit suoraan toimiviksi. Muuten pitää kopi-peistata linkkikoodisto joko googleen tai yläpalkkiin, mikä nimi sillä nyt onkaan, jossa on linkkinettisivun osoitteelle paikka.
Osasin nyt rakentaa linkin tähän ja sain samalla tietää, että olen tähän asti kirjoittanut Halla Hellen kirjoittajan nimen koko ajan väärin, anteeksi, anteeksi, anteeksi:
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]