Punaiset nappikuulokkeet ja vaaleanturkoosit crocsit, polkupyöräkori ja uutta kirjavaa kirjepaperia

la 1.5.2021

Kävimme vappuostoksilla Iisalmen K-sittarissa. Sittarista tulee aina mieleen Annan kanssa tekemämme kauppareissut. Anna osti yleensä ison rasiallisen salaattibaarisalaattia ja minä myös. Lisäksi Sittarista sai kaikenlaista, mitä nuori nainen hiusten- ja naamanhoitoon tarvitsi. Joskus kävimme Iisalmen-reissuillamme Rosson talossa sijaitsevassa Emotionissa herrastelemassa. Ja tietenkin samassa yhteydessä samalla kadulla alempana Kahvila Hillassa syömässä leivoksia tai fetapiirakkaa.

Minä join aina inkivääriteetä, joka tulee pöytään erikseen tassikupissa pikkuruisen teesuodattimen kanssa. Joskus törmää kahviloihin, joissa saa teetä teeruusukkeesta. Teeruusukkeen avautumisen seuraaminen on kuin elokuvaa katsoisi. Pieniä iloa aiheuttavia ylellisyyksiä, joita olen - ehkä valitettavasti - opettanut lapsenikin etsimään.

Toisaalta. Jos ei ole varaa kuin äärimmäisen harvoin kahvikupposeen tavallisessa kahvilassa, nautinto tulee kahvikupposesta tavallisessa kahvilassa. Kun tytöt olivat vauvanyyttejä, joita en Annan ensimmäisinä elinkuukausina uskaltanut lähteä raahaamaan Riistaveden Niiralan kulma -talostamme mutkittelevaa rapustoa alas, korostui nautinnollinen muisto siitä, kun ensimmäistä kertaa uskalsin kävellä kantokoppa kummassakin kädessä kierreportaat alas. Tai ehkä vein ensin toisen vauvan ulko-ovelle ja sitten hain ylhäältä toisen vauvan. Voi olla niinkin.

Joka tapauksessa työntää jykersin pienipyöräisen kaukalon - jonka olimme ostaneet käytettyinä kaksostenvaunuina, vaunut osoittautuivat surkeaksi hökötykseksi ja täysin kelvottomiksi Riistaveden talvessa - läpi tuulen ja tuiskun sekä kinostuneen lumen ensin vähän matkaa kotikatumme jalkakäytävää ja ylitse Riistaveden Melalahden pääraitin kohti kotileipomoa. Kotileipomo sijaitsi matalassa 1960-luvun omakotitalossa, jossa vuosikymmenen kuluttua asui venäläinen ystäväpariskuntamme Rogozovit.

Muistan, kuinka minua silloin itketti. Olin vain vajaata kahta vuotta aiemmin suunnitellut raahelaisen valokuvaajan kanssa kuvaus- ja jutuntekomatkaa Kamtškalle. Tuntui siltä, että voimani ovat kadonneet enkä koskaan enää pääse kotoa jotain viheliäistä lähikauppaa kauemmas.

Sissojen Spar muuten ei edes ollut viheliäinen lähikauppa. Koin samanlaista jännittynyttä iloa Sparin pientarvikeosastolla kuin 1800-luvun naiset tavarataloissa. Kerran repäisin ja ostin valtavan kokoisen mehukannun. Kannussa oli riemukkaat värilliset raidat. Esineenä se oli kuitenkin niin painava, että siitä ei voinut ruokapöydässä kaataa juomaa kenellekään juomalasia murskaamatta.

Kannusta tuli kukkakannu. Lasten isä, Leonid, keräsi useasti ketokukkia meille ruokapöydän piristykseksi. Vasta jokunen vuosi sitten heitin kukkakannun pois, sillä sen suuhun oli tullut surullinen lohkeama.

Kotileipomossa söin juuri uunista ulos tulleita pullakierretankoja. Se oli kallista lystiä meidän kukkarollemme, mutta sallin itselleni joitain ylellisyyksiä. Toinen ylellisyys oli Spar-kaupan maitotuotekaapista hoksaamani Putaan maitotyttöjen aidoista mustaherukoista valmistettu kotijogurtti.

Kotijogurtti oli pakattu puolen litran vetoiseen kartion muotoiseen pikariin. Aluksi alumiininen kansi irtosi matkalla kaupasta kotiin. Se oli pakkaustuotekehityksen lastentauteja. Vähitellen kannesta tuli kestävä. Putaan maitotyttöjen jogurtti oli sametinpehmeää, ylellistä ja siinä maistuivat aidot herukat. Siihen aikaan meillä ei ollut nettiä eikä googlea, jolta olisi voinut kysyä, mikä on Putaan maitotyttöjen yrityshistoria.

Arvelen, että maitotytöt olivat Muuruvedeltä.

Google on perustettu Kaliforniassa USA:ssa vuonna 1998. Nyt löysin googlen avulla Sinikka Saarisen amk-lopputyön, jossa Putaan maitotytöt mainitaan. Kallis artesaanijogurtti Sissojen Spar-kaupassa on vaivannut minua vuosia. Viimeksi kun jokunen vuosi sitten googlasin, Saarisen lopputyötä ei netissä vielä ollut.

Sinikka Saarisen lopputyö on luonnonvara-alalta, vuodelta 2020 ja se koskee A2-maitoa. Saarinen esittelee lopputyössään Pentikkälänmän tilan Nilsiän Halunan kylällä. Pentikkälänmäen emäntä Päivi Pentikäinen kertoo: ”Anopilla oli parikymmentä vuotta sitten kolmen muun tilan kanssa Putaan Maitotytöt, jotka tekivät juustoja Runnilla ja jogurtteja Muuruvedellä. Kipinä on ollut sieltä asti, mutta oli se tilan pidon lisäksi rankkaa kuljettaa maidot, valmistaa ja markkinoida tuotteet, kiertää messut, jne.”

Tässä kohtaa tulee nolo 17 vuoden nopeutus. Kirjoitin edellisen episodin väliin enkä muistanut, että juttu jatkuu Iisalmen Emotionista.

Emotionissa Annan kanssa tuoksuttelimme erilaisia parfyymeja ja opin tunnistaman Hilfigerin ja Victoria Secretin. Victoria Secretin tuoksut ovat vähän vulgaareja, Nina Riccin omenanmuotoisista pulloista pidin yli kaiken ja Cristian Dior oli aivan liian tätimäinen Annalle, vaikka sitä hänelle tarjottelin.

Milanon Naisten Paratiisissa oli ihana kevyt episodi siitä, kun kiertävä kosmetiikkakehittäjä tuo läjän italialaista kosmetiikkaa tavaratalo Paradisoon ja johtaja Vittorio Conti ennen päätöksentekoaan antaa meikit myyjättärien kokeiltavaksi.

Jotain on selvästi ilmassa. Myyjättärien joukossa on pitkänenäinen ja iloluontoisesti hymyilevä meikkitaiteilija. Hän meikkasi kaikki kollegansa kaunottariksi - naimisissa olevaa tummaa lukuun ottamatta. Tämän meikkivuoro ei lounastauolla ehtinyt tulla ja ilakoiva naisparvi kuittasi, että eihän hänen tarvitse tälläytyä, sillä hänellähän on rakas Franconsa.

Kosmetiikkatukkuri, joka taitaa olla itse tehtailija, saattaa iskeä silmänsä meikkitaiteilijaan. Sanokaa minun sanoneen! Tai sitten hänestä kiinnostuu myyjättärien pomo yksinhuoltaja signorina Galligaris. Galligarista kosiskelee elokuvateatterin omistaja ja jostain syystä Galligaris ei lämpene. Ei löydy kipinää.

Meikkitehtailija olisi kyllä enemmän meikkitaiteilijamyyjättären tyyppiä. Galligaris ja äärimmäisen korrekti elokuvateatteriyrittäjä sopisivat paremmin yhteen kuin Galligaris ja meikkitehtailija. En tykkää yhtään ylisuperkiltistä kirjanpitäjästä, joka on korviaan myöten rakastunut traagiseen, mutta tylsään Galligarikseen, joka on tietenkin hyperhoikka ja tyylikäs.

Kirjanpitäjä on saanut juuri tietää, että ei ole poikansa isä ja vihaa nättiä, mutta vanhenevaa ja Galligarista ainakin kymmenen vuotta vanhempaa vaimoaan entistä enemmän. Kirjanpitäjä on passiivis-aggressiivinen tyyppi, joka tuijottaa Galligarista silmiin joka vitun käänteessä niin, että tekisi mieli heittää Matin surface lattialle ja hyppiä sen päällä.

Googlasin äsken Anna Kortelaisen kirjan Päivä naisten paratiisissa. Siitä sanotaan Bookyn sivuilla näin: "Naiset ottivat kaupungin haltuunsa vallankumouksellisella tavalla, kun esiliinatta tavarataloon kiiruhtavat naiset saivat kokea kodin ulkopuolella erilaisia aistinautintoja ja istuskella ravintolassa. Tiskin toisella puolella toimivat myyjättäret, ´työväenluokan kuningattaret´. Tavaratalot olivat jättikokoisia naistyöpaikkoja, ainoita, joissa nainen saattoi edetä urallaan."

Kirja löytyisi Huutonetistä kuudella eurolla. Noin. Nyt se on tilattu.

Kun Vittorio Conti on rikkaan tavaratalosijoittajan, vaimonsa veljen siis lankomiehensä kanssa Torinossa bisnesmatkalla, käytännön johtamisen ottaa käsiinsä vaimo Marta. Samaan aikaan on valmistumassa tavaratalon kevään vaatemallisto ja vaatetoimittajan tehtaan ompelijatyöläiset menevät lakkoon.

Aivan mahtava episodi. Saippuasarjassa tulee hyvin esille 1960-luvun alun italialaisen työväenluokan kerroksellisuus ja samalla herääminen. Paradison myyjättäret ovat ylempää kerrosta kuin ompelijatarproletariaatit. Tavaratalon yläkerrassa suunnittelijan Gabriellan työparina työskentelee hänen kihlattunsa äiti, Agnese. Agnese on kyllä ompelijatar, mutta hän on hierarkiassa jopa ylempänä kuin myyjättäret, sillä hän on suunnitteilijan oikea käsi, malliompelija.

Suunnittelija Gabriella Rossinin ja malliompelija Agnese Amaton asema myyjättäriin nähden korostuu; heidän yhteinen työhuoneensa sijaitsee tavaratalon yläkerrassa. Käsikirjoituksen jännitteitä lisää se, että sarjan henkilöt ovat sidoksissa toisiinsa muutenkin kuin tavaratalon kautta. Toisaalta pelkästään tavaratalon idea on olla kuin perhe, Paradiso-perhe.

Muistuttaa muuten 1990-luvun alkupuolen ja puolivälin Savon Sanomia. Toimituksen väki oli kuin yhtä suurta perhettä tai sukua jännitteineenkin. Sitten tulivat Keskisuomalaisen mormonit, näin heitä nimitti toimitussihteerivainaa Hilkka Mannermaa, ja tunnelma pilaantui. Keskisuomalaisesta pukkasi toimituksen käytäville kraka kaulassa kulkevia nuoria talousmiehiä, jotka hokivat tulos, tulos, tulos sliipattu hymy huulillaan.

Ihan takuuvarmasti näin mormonien huulien välistä hyvin teroitetut, työläisten verestä punehtavaroiskeiset kulmahampaat.

Paradison vaatetoimittaja on tehtailijaporhon poika herra Bergamini, Martan veljen Riccardon kevytmielinen ja pinnallinen lapsuudenystävä. Bergamini jr. on kuitenkin kypsymässä. Isä on painostava ja äiti dementoituu. Äiti on isän mielestä opettanut Cosimo-pojan aivan väärille linjoille elämässä; äiti on opastanut poikansa kirjallisuuden, oopperan ja muun taiteen pariin.

Bergaminin tehtaan työläisten vaikea elämä tulee esille lakkoa käsittelevissä kohtauksissa - esimerkiksi kun työläisten ammattiosaston edusnainen käy Paradisossa neuvottelemassa. Nainen on äärimmäisen vakava, pukeutunut vaatimattomasti eikä juuri nosta katsettaan lattiasta. Henkilöhahmo on tietoinen alistetusta asemastaan, silti kunnioitusta herättävä ja järkähtämätönkin.

Tehdasta sarjassa ei näytetä, sillä kuvaukset on tehty mahdollisimman halvasti. Tehtaan lavastaminen olisi ollut varmasti kallista.

Käsikirjoitus toimii kuitenkin juuri sillä tavoin vallan mainiosti. Asiat tulevat esille harvoilla näyttämöillä - miljöitä on vain itse tavaratalo, läheinen kahvila, De Saint´Erasmojen palatsi, kirjanpitäjän perheen ja Agnese Amaton kodit, työläisten kimppakämpät ja papin synnintunnustuskoppi.

Olin vähällä unohtaa kokonaan luksusklubin, jossa rikkaat käyvät loputonta taistoa ja juonitteluja toisiaan vastaan. Joitain kohtauksia on käyty lävitse henkilöhahmojen asuintalon käytävillä. Kaikki Paradison työläiset asuvat samassa vanhassa kerrostalossa - Amatojen perheessä asuvat Agnese-matriarkka, Salvatore Gabriellan kihlattu ja Rocco-serkku, maalta tullut lukutaidoton varastomies, myyjättäret Roberta Pellegrino ja Angela Barbieri sekä suunnittelija Gabriella Rossini asuvat kimpassa, kuten varastopäällikkö, vanha kommunisti Armando Ferraris ja Angelan veli, kahvilayrittäjä Marcello Barbieri.

Modernia italialaista 1960-luvun asumista voi ihmetellä Marta ja Vittorio Contin pariskuntaa käsittelevissä kohtauksissa. Contit ovat futuristeja. Vittorio Conti on ilmeisesti arkkitehti ja Marta valokuvaajan tapainen hienostotyttö. He käyvät miltei loputtomasti idealistisia keskusteluja Italian tulevaisuudesta. Tällainen lause on minulta jäänyt jossain aiemmassa merkinnässäni vajaaksi. Nyt jatkoin sen loppuun.

Kirjoitan sarjaa näin laveasti auki, sillä kässärin, dramaturgian ja miljöiden miettiminen auttaa omassa kirjoittamisessani. Toki hieman liian usein sarjassa käytetään käännettä, jossa oveen koputetaan ja näyttämölle - huoneeseen, asuntoon, klubille, tavarataloon, konttoriin - astuu joku.

Matti on arvaamisessa haka. Hän on katsonut sarjaa useiden vuosien ajan ja osaa arvata muutama sekuntia ennen koputusta, milloin on vuorossa käänne; ovella on joku, nyt siellä on Riccardo tai Armando.

Olen kiinnittänyt blogissani huomiota siihen, että Marta-poloisella ei Paradison johtajakerroksessa näyttäisi olevan edes omaa työhuonetta - saati sitten työpöytää ja kun Vittoria-miehensä häipyy bisnesmatkalle ja vain iltaisin soittelee vaimolleen hotellin puhelimesta, Marta asettuu tomerasti, mutta yhtä aikaa epävarmana, miehensä johtajanpöydän taakse tavaratalossa.

Kun suunnittelija Gabriella Rossini ja Marta Conti kuulevat Bergaminin tehdasta uhkaavasta lakosta, Marta ensin kuuntelee miestään ja varmistaa, mistä suunnalta vaatteet tilataan pikaisesti, jos Cosimo Bergamini ei kykene toimittamaan kevätmalliston vaatteita.

Cosimo Bergamini ja Gabriella Rossini tuntevat toisiaan kohtaan vetoa. Cosimo hakkailee Gabriellaa avoimesti ja Gabriella on milloin närkästynyt, milloin antaa aavistuksen verran myötä. Vähitellen Gabriellasta tulee Cosimon uskottu ja kun hänen ompelijansa esittävät lakkouhkauksensa, Gabriella keksii, että Marta voisi kutsua ompelijattaret Paradisoon ja naiset voisivat esitellä, kuinka he arvostavat Bergaminin vaatetehtaan työläisiä.

Ensimmäiseen neuvotteluun tulee siis vain yksi Bergaminin tehtaan ammattiyhdistysaktiivi. Hän kertoo asiallisesti ja vastaansanomattoman kiihkottomasti, miten kovilla usein maaseudulta Milanoon tulleet työläisnaiset ovat. Palkka ei riitä. On maksettava lastenhoitajalle ja lähetettävä rahaa kotiseudun sukulaisille.  Lisäksi lastenhoito vaikeutuu entisestään, kun kevätmalliston ompelemiseen on tehtävä ylitöitä.

Vaikka Gabriellan anoppia Agnesea tympii koko Bergamini, hän on se, joka lopulta saa ompelijakollegansa kuuntelemaan. Kun nainen lähtee johdon konttorihuoneesta ja parempiosaiset naiset, johtajatar-omistajatar-sijoittajatar Marta ja suunnittelija Gabriella jäävät sanattomiksi, Agnese kääntyy naisen perään ja sanoo tälle johdon käytävällä, että ymmärtää täysin, mitä nainen puhuu, sillä hän itse on samoista lähtökohdista, Sisiliasta, ja vielä kaiken lisäksi yksin huolehtimassa perheestään ja sukulaisistaan.

Ammattiyhdistysaktiivinainen heltyy hieman, mutta ei peräänny palkankorotusvaatimuksistaan. Hän edustaa koko työläisnaisjoukkoa - ei vain itseään - sitä neuvottelijanainen ei unohda. Hieno sivuhenkilö.

Bergamini senior kutsuu samana iltana klubille poikansa Cosimon ja sanoo, että tämän on irtisanottava hankalin ja vaativin tehtaan ompelijattarista varoitukseksi muille ja pettyy, kun ei saa pojaltaan vastakaikua. Marta saa illalla kotonaan idean Olivetti-nimisestä italialaisesta yrityksestä.

Ilmeisesti kyse oli Adriano Olivettin perustamasta kirjoituskonetehtaasta. Wikipedia kertoo, että Adriano Olivetti (1901–1960) sai perintönä pienen Torinon lähistöllä sijainneen kirjoituskoneverstaan ja kehitti siitä yhden maailman johtavista konttorikoneyhtiöistä. Minäkin olen saattanut aloittaa toimittajan urani erilaisin Olivetti-kirjoituskonein. 

Adriano Olivetti oli vakaumuksellinen kommunismin vastustaja. Sen vuoksi hän ei wikipdeian mukaan hyväksynyt työehtosopimuksia. Sen sijaan hän jakoi työntekijöilleen osan yrityksen voitosta ja otti heidän edustajansa yhtiön hallintoon.

Paradison henkilöiden mielestä Olivetti oli sen ajan edistyksellisin italialainen yritys. Patruuna Olivetti oli silloin jo kuollut. Martan entusiastisen puheenvuoron mukaan Olivetti järjesti muun muassa lastentarhoja työläisilleen. Marta ehdottaa, että Cosimo Bergamini lasketuttaa kirjanpitäjällään, kumpi tulee halvemmaksi; vaaditut palkankorotukset vai ompelutehtaan oma lastentarha.

Cosimo Bergamini pitää ideaa hyvänä ja seuraavana päivänä Marta kutsuu Paradisoon joukon tehtaan naisia.  Hän kertoo ideasta ja nyt ammattiyhdistysaktiivi tuntuu voitetun Paradison puolelle, mutta hänen vieressään seisoo pelkkää negaatiota viestittävä agitaattori, jonka mielestä mihinkään ei tule suostua ja vain ainoastaan palkankorotus kelpaa.

Silti. Jos oikein ymmärsin, ei kummallekaan, ei Paradisolle kuin Bergaminien yrittäjäperheelle, olisi koitunut kohtuuttomia seurauksia, jos ompelijattaret olisivat saaneet palkkavaatimuksensa lävitse. Paradiso olisi voinut maksaa kevätmallistosta hieman enemmän.

Tosin ilmeisesti tehdastoimitusten hinnankorotusten vuoksi Angela Barbieri olisi viimeksi tulleena myyjättärenä joutunut irtisanotuksi.

Nyt muuten tuli mieleen, että tykkäsin valtavasti ammoin Raija Orasen käsikirjoittamasta sarjasta Puhtaat valkeat lakanat. Se kertoi yrittäjäperheestä ja juuri vaatetusalan yrityksestä. En 1990-luvulla juurikaan katsonut televisiota, mutta Puhtaita valkeita lakanoita katsoin. Ja Fitz ratkaisee -sarjaa.

Lopulta työläiset suostuvat siihen, että rahan sijaan saavat tehtaalle lastentarhan. Pienten lasten äidit voisivat ruokatunnilla ja tauoilla käydä imettämässä lapsiaan. Vielä 1960-luvun alun Italiassa tehdastyöläisten äidit joutuivat palkkaamaan vauvoilleen imettäjän.

Minä luulin, että imettäjät ovat 1800-luvun ammattikunta.

Mietin, harmittaako, että olen opettanut Marian ja Annan ylellisyyksiin enkä yhtään säästäväisyyteen.  Ei harmita, mielestäni elämästä pitää ottaa nautinto ja ilo irti silloin, kun ilo ja nautinto ovat irti otettavissa. Ei voi jäädä odottamaan, että sitten joskus, ehkä, mahdollisesti. Toki välillä opetukseni kauhistuttavat itseänikin.

Eilen sain Matin kanssa Iisalmen K-sittarista ostettua punaiset nätit nappikuulokkeet, sillä Mikki Hiiren korvat päässäni näytän oikeasti sekä tyhmältä että nololta. Lisäksi Matti on vuosia inhonnut hajoamispisteessä olevia crocksejani. Ne olivat minulle rakkaat. Nyt ne ovat roskapussissa ja kohta jätesäiliössä. Kuin olisi työntänyt jalkansa aamupäivällä paistettujen sämpylöiden sisään. Crocsit olivat kuluneet pehmeiksi ja mukaviksi - Matti sanoisi, että liukkaiksi ja hengenvaarallisiksi.

Totta. Lisäksi eri koiraversiomme ovat nakertaneet crocsieni reunat. Surkealtahan ne näyttivät ja aviomieheni ei enää antanut minun ottaa niitä sisäkengiksi Rautavaaran toimistolle. Hiihtelin kunnantalolla villasukkasillani kuin Krista Kiuru ja Merja Kyllönen liikenneministeriössä sateenkaarihallituksen aikaan.

Matin pyörään hankimme ohjaustankoon kiinnitettävän ostoskorin silläkin uhalla, että kori näyttää mummomaiselta. Jos Matti haluaa machoilla, ajakoon läskipyörällään, jonka tarkoitusta en ymmärrä enkä ideaa, mutta semmoinen vain pitää miehellä olla.

Lisäksi mies sai kaksi uutta valkeaa ja kaksi tummansinistä teepaitaa. Uutta kirjavaa kirjepaperia aion käyttää, kun vihdoin kirjoitan Tupu-serkulle kirjeen käsin. En ehkä kirjoita tänään, sillä kohta lähden viemään auringonkeltaisia pussilakanoita ulos kuivumaan ja päivän pyöräilykin pitäisi hoitaa. Maria tykkää iloisista pussilakanoista. Semmoisen perinteen aloitti meidän iskä. Isällä oli tapana ostaa minulle syntymäpäivä- ja joululahjoiksi hauskoja pussilakanoita.

Kapioarkunkin isä minulle, kuopukselleen, nikkaroi. Minä en siinä liinavaatteita ole säilyttänyt, vaan päiväkirjojani.

Ennen viime joulua metsästin Finlaysonin pussikarhupussilakanoita Marialle pitkin Pohjois-Savoa. Lopulta sellaiset löysin ja vielä karhu sekä siili ja kettu ja pupu -lakanat.