Onko Elle Halla Hellen kirjailijan anima?

to 20.5.2021

Kiukustuin Niillas Holmbrgin Halla Hellen romaanihenkilöön, saamelaiseen taiteilijaan Elleen pitkin äänikirjan kuuntelemista. Päähenkilö, minäkertoja, Samu, kulkee Ellen perässä umpirakastuneena, tekee tälle signaalitestejä ja analysoi tämän unia. Jos minä olisin Samu, vetäisin ranteeni auki ja uikuttaisin jonkin aikaa toisen välinpitämättömyydestä ja sitten suuntaisin muihin maisemiin ja muihin kulttuureihin.

Samu on tosiaan muuttanut Utsjoelle kirjastoon töihin rakastamansa Ellen perässä. Elle on syventynyt omiin etno- ja identiteettikriiseihinsä eikä uskolliselle mielensä tutkijalle ja tukijalleen Samulle häneltä riitä kovinkaan paljoa huomiota.

Se! Se minua ärsyttää suunnattomasti.

Aloin miettiä Samun stoalaista suhtautumista. Entä jos Niillas Holmberg käyttää kumpaakin romaanihenkilöä, oikeastaan kummatkin ovat keskushenkilöitä, oman minänsä ja piilo- sekä alitajuntansa setvimiseen? Samu olisi tämän tulkintani mukaan animus - nykyaikainen miespersoona, jossa on paljon naista. Animushan on naisen miesominaisuus. Elle olisi kirjailijan anima. Primitiivinen äiti maaksi valmistautuva seksuaalinen olento.

Samu suhtautuu Elleen aivan liian tyynesti. Samu kyllä tuntee hienoista mustasukkaisuutta norjansaamelaista Erhkeä kohtaan, muttei paljon. Ehkä enemmänkin siitä, että Erhke on Ellen maailmasta, Samu muualta. Samun identiteetti muuttui loppupuolella kirjaa vähän epäselväksi, kun käy ilmi, että hänen pappi-isänsä oli pitänyt itseäänkin saamelaistaustaisena sen vuoksi, että Kuusamossa kirkonkirjoihni merkittiin 1700-luvun kaikki poroelinkeinon harjoittajat lappalaisiksi, vaikka oikeasti heissä ei saamelaisverta ollut.

Saamelaissuvut sammuivat Kuusamosta 1600-luvulta. Sen jälkeen seudulle haalattiin ei-saamelaisia poroelinkeinoja harjoittamaan ja poroelinkeinon harjoittajat merkittiin kirkonkirjoihin lappalaisiksi. Ja! Nyt sitten pitää heti sanoa, että paikkakunta on joko Kuusamo tai Kuhmo. Äänikirjaa ei voi selata ja tarkistaa. Minulle, synesteetikolle, Kuusamo ja Kuhmo, ovat molemmat u-kirjainten takia ensin sinisiä ja sitten lopun o-kirjaimen takia mustia sanoja.

Musta dominoi näissä jostain syystä.

Joka tapauksessa, jotta asia olisi äärimmäisen monimutkainen, Samu on jo pienestä koulupojasta asti ollut kiinnostunut saamelaisten asioista ja etenkin saamelaisten ja junantuomien sekä tietenkin kaiken yläpuolella olevien pappien suhteista. Lars Levi Lestadius esiintyy kirjan sivuilla monta kertaa.

Saamelaisen performanssitaiteilijan Sofinjan ja toisen saamelaisen esittämässä toridialogissa oli hiukeasti Lestadiuksen tekstistä korvattu sanoja pappi, Jumala, synti, Perkele ja kirkko sanoilla tuuli, luonto ja kapitalismi. En tarkkaan muista, missä järjestyksessä ne olivat, mutta lopputulos oli toimivampi ja vetosi nykyihmiseen paremmin kuin Lestadiuksen alkuperäisteksti. Kirjoitan tästä tarkemmin, kun löydän asiaan liittyvän muistilappuseni.

Isä oli kyllä Samulle, kun tämä oli lapsi tai keskenkasvuinen, ehkä vähän isompi kuin vaahtosammuttimen kokoinen, varmaankin nyrkillä tapettava, kuten sanonta meillä kotona ammoin kuului - varhaismurkkuikäinen poika on nyrkillä tapettava - että hänen suvussaan on Kuusamon (tai Kuhmon?) lappalaisia, joten saamelaisverta ovat.

Kun Samu käy Oulun maakunta-arkistossa tsekkaamassa, että hänen 1700-luvun esi-isänsä ovat lappalaisia, hän ryntää iloissaan rakkaan Ellensä pakeille kertomaan uutista: he kuuluvat samaan kansaan. Ensinnäkin Ellellä on päähuoli toisesta koirastaan, joka oli pämähtänyt Norjaan karanteeniin.

Tässäkin kohtaa Elle ottaa ihan hirveästi minua aivoon. Ellen asiat menevät aina Samun asioiden edelle. Samu ei ota tarvitsemaansa tilaa. Pällimäntti!

Elle kattaa Samun päälle kylmää vettä. Saamelaisyhteisö haluaa itse päättää, ketä ottaa mukaan juttuun. Tässä kohtaa tulee esille möhmääntymään päin olevien yhteisöjen sisäänpäinlämpiävyys. Tekisi niin mieleni kertoa elävä esimerkki eräästä lapinlahtelaisesta poliittisesta järjestöstä, joka ei päästänyt mukaan ulkopuolisia uhkia. Uhkia, jotka vievät järjestön ihanan Matin. Matin entinen aviovaimo ei ollut kenellekään jostain syystä uhka, sillä tämä ei horjuttanut tasapainoa; Matti oli kaikkien saatavilla ja käytettävissä rajattomasti kuin nykynetti.

Kun minä tulin kuvioon, dynamiikka muuttui. Matti ei ollut enää jaettavissa. Lisäksi minä röyhkesin tunkea mukaan, rinnalle ja lopulta ohitse. Minut tuli tuhota.

...

Elle lisää vielä, että sitä paitsi Kuusamon (Kuhmon?) lappalaiset eivät edes ole saamelaisia. Samu ei kuulu joukkoon. Piste. Häntä ei oteta joukkoon. Piste.

...

Samaan aikaan, kun Samu oli lapsena saanut tietää, että isä olettaa olevansa saamelaistaustainen, Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kalliala esittivät Hymyhuulissa stereotypioiden stereotypioita: saamelaisia karikatyyreja Naima-Aslak ja Soikhiapää.

Työskentelin Hymyhuuli-vuonna (1988) Lapin Kansan Ivalon aluetoimittajana ja sanokaa minun sanoneeni! Hymyhuulien stereotyyppiset ja eittämättä kammottavan loukkaavat hahmot kumpusivat aidosta lantalaisesta junantuomien tai turistien vitutuksesta: saamelaiset miehet vievät lantalaiset naiset! Oikeasti!

Sama kompensaatio ja alitajunnan löyhkäkerroksien pöyhiminen on synnyttänyt Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman. Kun luin yökötellen täysin vittuuntuneen kohdan mustan miehen peniksestä Pulkkiselta, tajusin välähdyksenomaisesti: suomalaisen miehen alituinen ongelma on oman peniksen koko.

Sen vuoksi on aivan äärimmäisen liikuttavaa, miten ihanan ymmärtäväisiä olivat neiti Kaarina K. Satiainen sekä leskirouva Revaperä aviomiestäni kohtaan. Leskirouva Revaperä koetti vielä härkkiä aviomieheni ja minun välejäni kertomalla auliisti siitä, kuinka mieheni hänelle lähettämän kotivideon yhteydessä oli sanonut, että minulla, rakkaalla ja pullantuoksuisella kissakehrääjällä, on niin iso pillu, että "sille ei riitä mikään" ja että mieheni kävi neiti Kaarina K. Satiaisen luona saamassa sitä, mitä kotona ei saanut (koskematonta neitsyttä, höm, höm, neitsyttä ennen sukupuoliyhdyntää, sen aikana ja sen jälkeen).

(Huonoitsetuntoisen miehen neitsytkaipuun tavoitin lukemalla Matti Mäkelän esseekokoelman Kaksi vaimoa. Tein neitsytkaipuusta kertovasta tekstistä kirjallisuustieteen perusteiden oppimiestehtävän. Oivalsin jotain siitä, mistä Hesarin kriitikko Suvi Ahola oli syvästi loukkaantunut. Ymmärrän kyllä loukkaantumisen. Ääliöitähän neitsytkaipuiset miehet ovat! Mänttejä, mutta opetettavissa kyllä. Arvelen, että Matti Mäkelän viimeinen elämänsä rakkaus, vaimo numero kaksi, pystyi Mäkelää opettamaan. Hänen nimensä oli Helmi Joku Äänimaisematohtori. Etsin sukunimen tähän myöhemmin. Tai ehkä Mäkelä oli jo Helmi-vaimonsa tapaamisen aikaan tarpeeksi opetettu.

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli vanhempi ja appivanhemmat kysyivät nuoresta kirjallisuussulhasesta, että milloin heidän tyttärensä lakkaa taluttelemasta sitä lasta. Häm. Nauratti. Matin ja minun suhteen alussa minua usein luultiin Matin tyttäreksi. Hih. Tekee hyvää ajatella tätä nyt, kun ikäeromme on kaventunut ja kun välissä oli karmaiseva aika, jolloin aviomieheni haistoi jokaisessa nuoressa naisessa potentiaalisen sukunsa jatkajan.

Semmoinenkin pitkässä avioliitossa pitää ilmeisesti vain elää lävitse. Ei tule pitkää avioliittoa, jos sellaista ei halua kestää. Jos fokus on jossain, pitää jostain näystä uskaltaa luopua. Toki teki välillä repiä silmämunat aviomieheni otsasta teroitetulla puurolusikalla.

....

Tämä on nyt hieman julmaa, mutta nauroimme yhdessä leskirouva Revaperän yksiulotteisuudelle. Aviomieheni sanoi hämmentyneen nauruntyrskeensä välissä, että on aivan turha olettaa leskirouva Revaperän ymmärtävän hänen sanomiensa, aktioidensa ja aktiensa nyansseja. Ajatelkaa! Minun pipopäinen rakennusmestarini sai kakaistua sellaiseen lauseen. Ei kohta kaksi vuosikymmentä kestänyt oppi ole hukkaan mennyt.

Ja kait kohta jaksan ajatella, että kyllä kannatti. Aviomieheni on vihdoin oppinut keskustelemaan kanssani samoilla sanoilla ja samoilla käsitteillä. Näille asioille hänellä ei ennen ollut termejä. Lisäksi mieheni oli oiva keskustelun tappaja. Siitä hän on vähitellen pääsemässä.

Keskusteluntappaja esittää asiassa kuin asiassa ehdottoman totuutensa tai jonkun muun totuuden, joka ei edes liity asiaan ja saa näin orastavan juttelun ilon hyytymään kertalinttuulla: Sipulia ei saa panna ruokiin, jossa on sianlihaa. Porkkana ja sianliha maistuu mummovainaalta ja mitä niitä aviomieheni bravuureja nyt olikaan.

Nyt Matti kuuntelee Yuval Noah Hararin Homo Deusta ja oikein odotan, että pääsemme sivistämään toisiamme. Eilen oli alustava keskustelu mustasta surmasta ja ebolasta. Olen Homo Deuksen lukenut, mutten muista siitä oikein mitään muuta kuin sen, että ansiokasta kapitalismin analyysia oli jossain kohtaa. Odotan, että Matti pääsee kirjassa eteenpäin ja keskustelemme Hararin kapitalismikritiikistä.

Eilinen hedelmällinen keskustelunalkumme tyssähti siihen, kun lojahdimme katsomaan Milanon naisten paratiisia. Upporikas Riccardo Guarnieri vihdoin sai suudeltua traagista köyhimystä Angela Barbieria.. Seuraavassa jaksossa oletan Riccardon panevan pellolle anorektisen sala-avovaimonsa Ludovica Brancian.

Guarnierin villa on niin suuri ja villassa eri sisäänkäyntejä, että Ludovica saattaa asua Guarniereilla ihan salavaimona. Hänen huoneestaan on oma ulko-ovensa. Oikeasti Ludovica on olemassa vain Riccardon makuuhuoneessa sekä yleisistä tiloista ruokasalissa ja edustushallissa.

Ludovica on samoista piireistä kuin Riccardo. Matti tuumaili, alkavatko nyt toden teolla murtua italialaisen yhteiskunnan luokkamuurit.

Angela on alkanut hieman ärsyttää minua. Hän on niin traaginen ja niin puhtoinen ja niin surusilmäinen, että no ärsytys, är, är. Hänen kunniakseen on sanottava, että ei missään nimessä ole nousukas. Silti jotain Angelan lehmänsilmien takana on. Jotain alitajuista, ehkä pakkomielteistäkin.

Käsikirjoittajat ovat mielestäni oivallisesti tavoittaneet sen, kuinka Angela tavallaan toistaa toistamistaan samaa psykologista kaavaa. Hänellä on takanaan jo yksi samantyyppinen suhde. Rikas nuori mies pani Angelan paksuksi ja jätti saman tien.

Riccardon täti, Adelaide de Saint´Erasmo on vakaasti sitä mieltä, että Riccardolla on outo pakkomielle omaa piiriään alempistatuksisiin naisiin. Contessa Adelaide on koko sarjan kiinnostavin hahmo, koska on nyt antautumassa ikivanhalle pankkiherra Achille Ravasille, vaikka oikeasti rakastaa sisarvainaansa miestä Umbertoa. On aina rakastanut. De Saint´Erasmon perheen vaiheista sodan aikana saisi oman saippuaoopperansa.

Se, että Riccardo haluaa irrottautua yläluokastaan ja tehdä omat parisuhdevalintansa "aidon" rakkauden perusteella, on oman merkintänsä aihe - panin sanan aito lainausmerkkeihin, aito rakkaus on lisääntymisikäisillä lisääntymisviettiä, eikä ollenkaan huono motiivi, sitä vartenhan me täällä olemme, elämän tarkoitus on ensin elämä itse ja metabolia, sitten tulee vuorossa lisääntyminen, mikä ei tarkoita sitä, että pitäisi lisääntyä niin kuin kanit ja täyttää maapallo, jokin tolkku siinä pitää säilyttää, mutta arvelen luonnon, ehkäisyvalistuksen ja naisen aseman parantumisen hoitavan tämänkin asian ennen pitkää.

Milanon naisten paratiisissa eletään vuotta 1960. Yhteiskunnan luokkarajat alkavat murtua tosiaan myös parisuhdevalinnassa, mutta vaikka nyt eletään vuonna 2021 ja tasa-arvon Suomessa, luokkarajat vaikuttavat edelleen. Matin ja minun suhteemme alku ei ollut ihan yksiselitteinen.

Minä koin, että laskeudun alaspäin avioituessani hänen kanssaan. Ennen Mattia olin Minä. Minulla oli (on edelleen) yliopistotasoinen koulutus ja ammatti, jota rakastin (ei ole enää). Lapset olin tehnyt yliopistotaustaisen miehen kanssa. Yht´äkkiä olin vain rakennusmestarin vaimo, jolla aviomies "teki tilaa" muun muassa politiikassa.

Voi vittu, päätoimittaja Heikki Valkonen! Prklllle, näin hän kirjoitti Matti ja Liisa -lehteen, kun olin kuntavaaliehdokkaana Lapinlahdella vuonna 2008. Aviomies antoi tilaa. Kylläpä kyllä. Noh, olisi kirjoittanut suoraan, että vaimo astui miehen varpaille ja työnsi tämän syrjään, sillä oli ollut mukana kunnallispolitiikassa jo edellisellä vuosikymmenellä Kuopiossa.

Vittu, että vituttaa vieläkin. Aviomies antoi tilaa.

Tykään sanonnasta: mummo ois mennyt mustikkaan, mutta ei mahtunut. Aviomies olisi antanut tilaa, koska saattaakin olla jalo ihminen, mutta oli vain ilkeiden ihmisten ympäröimänä muun muassa Lapinlahden vasemmistossa. Järjestöön hänen uusi vaimonsa, minä, en mahtunut. Oli nainen tiellä. Lähetteli jo vuonna 2006 seksivitsitekstiviestejä ja olisi koettanut mahtua tulevan aviomieheni luokse Itäkosken mökille vuonna 2004, muttei millään mahtunut, ei, eihän hän nyt ihan niin lihava ole, vaan koska minä olin siellä.

...

Ups, omat kokemukseni tunkivat väliin. Tästä piti jatkaa. Tulee huono muotoilu, anteeksi, anteeksi, mutta pakko siirtyä päivän muihin asioihin nyt:

Niillas Holmbergin Halla Hellen Samu sai siis lapsena jo isältään kuulla lappalaisiksi merkityistä esi-isistään. Samaan aikaan televisiosta tunkivat tajuntaan Naima-Aslak ja Soikhiapää. Samu työnsi tiedon tajunnastaan. Hän ei missään nimessä halunnut tulla samaistetuksi Hymyhuulien sketsihahmoihin.

Naima-Aslak ja Soikhiapää tulivat myös esille Suvi Westin haastattelussa riipaisevalla tavalla. Westiä haastatteli ehkä Suomen paras henkilöhaastattelija Ani Kellomäki Flinkkilä & Kellomäessä. Suvi West tuntui potevan sitä, että hän Njuoska Bittutissa, Märissä säpikkäissä, yhdessä Kriste Aikion kanssa tuli vahvistaneeksi saamelaisstereotypiaa.

Suvi West kokee asiaan niin. Teki mieli huutaa katsomosta, että älä koe enää niin! Nimittäin ohjelma oli niin minun kuin oivan haastattelijan Ani Kellomäen lempiohjelma. Kellomäen upeata ammattitaitoa osoitti se, että hän antoi Suvi Westin tuntemukselle tilan eikä käynyt vänkäämään tämän kanssa siitä, että eihän se oikeasti niin ollut.

Minä ainakin koin niin, että ei-saamelaisena naisena Suvi West ja Kirste Aikio toivat esille juuri sen, millaisia kaksikymppiset naiset voivat olla - ja herrajumala saavat olla - asiat kaivetaan omasta vaginasta! Niinhän se oli. Minä olin niin rakastunut Rakkauteni Julmaan Valtikkaan, jonka halusin alinomaan vaginaani, olisin ollut valmis kävelemään rautatietä pitkin eväskontti selässä hänen perässään Imatralle ja siitä sitten kinttupolkuja pitkin Ruokoklahdelle Härskiänsaaren vastarannalle. Olisin asetellut eväskonttini pään päälle ja uinut mantereelta Saimaan selän ylitse vaikka pelkään vettä.

Njuoska bittut purki nuoren naisen viettielämää ihanalla ja räävittömällä, helpottavalla tavalla. Häpeämättömästi. Mitä häpeällistä siinä on, että naitattaa, kun on naimaiässä? Ei ole häpeämistä mummeleiden seksuaalisuudessakaan, mikäli he eivät kohdista seksuaalisuuttaan tyttäriensä varattuihin exiin. Mummot saavat minun puolestani kuksia liukuvoiteet litisten tai toteuttaa runsasta aistillisuuttaan niin paljon kuin sielu sietää, kunhan eivät tule minun tontilleni, eivät ota aviomieheltäni suihin eivätkä koeta tuhota kenenkään muunkaan avioliittoa.

...

En tässä kirjotuksessa mene Holmbergin Halla Hellen Samun apuidentiteettiin sen syvemmälle, sillä Matti soitti ja muistutti, että pitää syödä. Pakko on kirjoittaa tämä merkintä ensin loppuun ja sitten vasta syödä. Vihta. Joo, ja sen jälkeen hahmottelen ensi viikon Poikkeusyksilöjutun. Ehkä kirjoitan jutun alun jopa tai kainalon ensin. Saas nähdä. Kun saan kiinni tarinan kuljetuksesta, juttu syntyy kuin itsestään.

Olen huomannut, että henkilöhaastatteluissa pitää olla yksi päivä väliä ennen kuin kirjoitan. Välipäivänä päässäni muodostuu tarinan kuljetuksen rakenne.

Pakko kuitenkin tallentaa tähän aamusella lappuselle muistiin merkitsemäni tekstinpätkä Halla Hellestä kohdassa, jossa Samu menee saamelaisaktivistien luokse laittomaan turvekammiin kertomaan, että norjalaisen Erhken ja muiden kannattaa kaikesta huolimatta kutsua psykoosissa käynyttä Elleä aktioihin, vaikka tämä onkin edelleen ahdistunut vaikka mistä.

Ihan pienenä kuriositeettina kerronassa oli kohta, jossa aktivistit puhuivat ensin keskenään saamea ja pudottivat Samun sillä pois joukosta, pois kielestä ja keskustelusta - ja sitten vaihtoivat äkkiä englanniksi, kun huomasivat, miten kävi. Aktivistit olivat sekä Suomesta että Norjasta.

Samu pitää kammilla ainakin minun vereni seisauttavan esitelmän siitä, miten saamelaisperinteellä saattaisi olla eheyttävä merkitys Ellen mielen tai sielun tilalle. Hän aloittaa alustuksensa sanoin: "Myytit ja tarinat eivät ole kuolleita asioita, vaan eläviä." Sitten puuskahtaa omassa mielessään, että ei perkele, huono aloitus ja jatkaa sitkeästi: "En tarkota elävyydellä sitä, että ne kulkee suusta suuhun, vaan ne elää ihmisessä, ne ei vain resonoi tietyissä ihmisissä. Ne sykkii."

Äänikirjassa, jonka kirjailija lukee itse, on puhekieltä. Edellisestä lainauksesta puuttuvat kongruenssit. Miten lienee printissä? Äänikirjaan puhekieli sopii hyvin - nimenomaan dialogeihin tai puhekielellä esitettäviiin monologeihin, joita on aika paljon. Osa monologeista on Samun pään sisäistä puhetta ja pidän niistäkin valtavasti, kuten koko kirjasta, enkä väsy sitä tässä toistelemaan.

Naurattaa, kun Samu joutuu puremaan huultaan; kuinka tunkea syvyyspsykologia piilotajuntoineen ja kompensaatioineen hissipuheeseen tai pähkinänkuoreen. Ei se ihan onnistu kammikohtauksessa, mutta monologit siitä huolimatta toimivat kirjassa minun mielestäni kuin vanhanaikaisen junan vessa.

Myyteistä puskee ihmisen mieleen eräänlaisia signaaleja. Myytit ovat evoluutiossa muodostuneita ihmisen sisäisiä toimintamekanismeja. Yksi niiden tehtävistä on operoida eräänlaisena välittäjänä ihmismielen tiedostamattoman osan ja tietoisen minän välillä.

Kun ihmisen tietoinen asenne tai toiminta ovat jollakin tapaa vaillinnaisia, tiedostamaton osa kommentoi, arvostelee, hienosäätää ja oikoo tietoista. Sen tiedostamaton tekee usein jonkin myytin välityksellä. Tarkemmin sanottuna jokin myyttiin liittyvän symbolin välityksellä unissa ja näyissä.

Tämän ilmentymät eivät edellytä tietoisuutta aivan kuin aivojen välittäjäaineet eivät tarvitse tiedostamista välittääkseen signaaleja hermosolujen välillä.

...

Huhhuuh, miten ihana ajatella kaikkea tällaista. Niillas Holmbergin Halla Helle olisi jungilaisine ali- ja piilotajuntoineen sekä luonto-Jumala-aspekteineen aivan Ylä-Savon subcomandante Marcosin kirja. Pitää pyytää Hannulan Ullaa tekstaroimaan Marcosille, että etsii Halla Hellen käsiinsä.

Tikkisen Hannele pani whatsappia, että oli lukenut Töllöttimestä Katja Ronkaisen -poikkeusehdokashaastattelun. Kuvat olivat kuulema kivat. Niihin hiipi outo sininen sävy. Minulla ei ihan ole vielä hanskassa valotus. Kun siirrän objektiivia pari senttiä toiseen suuntaan, saattaa valosta kadota nanosekunnista kaikki lämpö.

Hannele myös whatsappasi, että Katja Ronkainen on saanut 13 000 euron apurahan kirjoittamista varten. Tiesin tämän, mutta apuraha oli julkinen vasta tänään ja ajattelimme yhdessä haastateltavan kanssa, että se tulee kyllä julki, kun on tullakseen. Eikä pannahisen merkkimäärään mahtunut paljoa muutakaan, mitä olisin halunnut haastateltavastani kertoa.

En eilen Rautavaaralta pois ajaessa ehtinyt aloittaa Kaari Utrion elämäkerran kuuntelua, sillä soitin älykkötyttärelleni Marialle. Tämä on hallelujah, jo melkein oma ihana, iloinen, sosiaalinen ja sarkastinen itsensä!