Marketta Pyysalon Kehrääjä ja linnun pienet varpaat

Bentsodiatsepiinit Ihon alle

la 15.5.2021

Tikkisen Hannele oli eilen vaatimassa minulta älyllistä merkintää. Iltapäivällä iski kuitenkin niin kauhea helle, että en kyennyt mihinkään. Vaivuin riippukeinuun, vaikka olisi pitänyt ties mitä. Rautavaarallakin olisi pitänyt olla. Sinne lähdemme tänään. Helatorstaina kävimme myös.

Telinekuorman tilaaja jäi miettimään tarjoustamme. Näyttää siltä, että Matti joutuu viemään kuorman yksin.

Kaivoin vain esille Zygmunt Baumanin Notkean modernin ja Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen pitäisi vielä etsiä.

Haluan kirjoittaa romaaniini sisälle esseen. Jospa käytän Tapani Aholan ja Ben Furmanin Reteaming-valmennuksen, yksilöiden ja yhteisöjen ratkaisukeskeisen kehittämismenetelmän oppikirjaa siinä. Semmoinen pitää lukea Helsingin psykoterapiainstituutin opintoihin ja kamalasta nimestä huolimatta uskon sen olevan pelkkää asiaa.

Meidän äiti oli luontaisesti ratkaisukeskeinen. Minä olin todellinen ylläyslapsi. Lihava ihme 45-vuotiaalta naiselta. Siinä iässä ei vuonna 1920-syntyneillä naisilla varmaankaan ajateltu olevan sukupuolielämää. En tosin edelleenkään ole ihan satavarma, olenko Sorjonen. Olisi huokuttelevaa ajatella, että en ole, mutta Anna on aivan Kosti-isoveljeni Ronja-Sinin ja Valtosten puolen serkkujen tyttären näköinen.

Annan silmät ovat Unto-ukiltaan. Unto-ukki ja Matti Valkonen lienevät saaneet ne Elisabeth Taylorilta. Maria on aivan omannäköisensä, mutta isänsä piikkilankatukka hänellä on. Ja isänsä pienet ja hoikat luut. Kapea lantio. Pikku peppu.

Äiti viljeli aina käsitystä siitä, että olen väkevä, vaativa ja vahva lapsi. Tiedän, mitä tahdon. Jo synnytyslaitoksella, äiti kertoi minulle aina, johdin vastasyntyneiden huutokuoroa. Ensimmäiset muistikuvani liittyvätkin tahtomiseen. Jos tarpeeksi voimallisesti huutaa ja vaatii, saa tahtonsa lävitse.

Vanhemmat kyllä saattavat olla nääntyneitä, mutta mitä siitä, sitä vartenhan he ovat tähänastisen elämänsä eläneet, että ovat vain minua, minua, iltatähteään varten, katsotaan, kumman kantti kestää pidempään, muistan ajatelleeni, kun lähdettiin kesälomalle vuokra-autolla Immolan kartanon pihasta ja jonkin matkan päästä tajusin kupletin juonen: "Äiti ja isä olivat jättäneet tahallaan tuttipulloni kotiin!"

Minut aiottiin vierottaa nautinnostani. Äitin tissiä olin syönyt yksivuotiaaksi ja arvelen, että minullekin lääkäri oli sanonut, että äidinmaito siinä kohtaa on vain turhaa sokerilientä ja kovettaa lapsen vatsan.

Huusin takapenkillä niin kovaa ja pitkään, että isä käänsi auton takaisin. Sain tuttipulloni. Olin tyytyväinen pieni Siddarta Gautama helteessä. Kuinka näppärää. Näinhän tämä toimii.

Kun äiti työlääntyi minuun, maailmankaikkeutensa keskipisteeseen, hän kirahti, että kyllä se elämä sinuakin vielä opettaa. Ja niin opetti. Se on sanottava. Pari kolme neljä kertaa kölin alitse ja johan sitä tokenee melko hyväksi ihmiseksi.

Ei hassumpaa, sanoisin äidille nyt, jos hän eläisi. Ja isälle myös. Ei hassumpaa, ja iso kiitos. Pissaa on käynyt päässä, useastikin, mutta kyllä se sieltä alas aina valuu.

Marketta Pyysalon Kehrääjä

Kirjailija Marketta Pyysalon Kehrääjä osui vahingossa Storytelissä silmääni. Ehkä se oli äänikirjaohjelman ehdotus minulle sen jälkeen, kun olin kuunnellut Koko Hubaran Behcin.

Kehrääjä kertoo naisesta sen jälkeen, kun mies oli kertonut jättävänsä koko avioliiton. Tai oikeastaan romaani kertoi naisen mielenliikkeistä. Ulkoisia tapahtumia ei ollut paljoakaan. Oikeastaan tapahtumana erotin vain kohdan, jossa mies tulee hakemaan kotoa tavaroitaan.

Mies ei ota mukaan juuri mitään ja se tuntuu äärimmäisen loukkavalta. Ikään kuin yhteinen elämä tavaroineen ja muistoineen ei olisi tärkeää.

Minäkertoja on itseironinen. Hänestä on tullut tekstiviestilyyrikko ja hän liikuttuu omien viestiensä kauneudesta. Toki joukkoon mahtuu tällaisiakin: "En anma sinun satyttaa itseäni."

Pyysalo ottaa jonkin konkreettisen asian ja alkaa etymologian kautta johdatella asioita aivan muualle. Kehrääjästä opin, että se on lintu, jolla on pienet varpaat ja se ei tee pesää ollenkaan. Kehrääjä munii munansa maahan ja molemmat lintupuolisot osallistuvat hautomiseen sekä poikasien ruokkimiseen.

Pyhä Birgitta eli Pirjatar ei kehdannut kehrätä eikä osannut ommella. Minä olen Pirjatar. Tarinassani on valitettavasti myös hämärässä viihtyvä lukki, miehensyöjä, joka kutoi verkkojaan, sellaista tahmaista ja spermaista omasta rehottavasta häpykarvaröyhystään mieheni kiveksiin takertuvaa tappavaa kangasta - ja ompeli aviomieheni huopasyylinkejä ja uikutti minulle räkäisellä äänellään puhelimessa, että kun ompelu ei ole sun juttu.

No, ei vittu ole. Eikä saatana kutominen.

Hih, hämähäkin sydämen ja sukurauhasten välissä on keskisuoli. Saaliinsa hämähäkki vie imumahaansa ja joko puristelee tai imee mehut saaliistaan suuhunsa. Niinpä minäkin taluttelin itkevää miestä työmaalle syksyllä 2018 ja mietin, että mikä helvetti tässä oikein mättää.

Mättivät neiti Hämä Häkkinen ja leskirouva Pallero Pikku Peppu.

Pyysalo käsittelee jännittävällä tavalla sanoja. Hän vetoaa siihen, että itämerensuomalaisilla oli sanoista maaginen merkitys. Toalett on muun muassa kääre, joka pannaan ranskassa ruoka-annoksen ympärille tai diskursus on tarkoittanut alunperin sinne tänne juoksentelua.

Wikipedia tämänkin tietää: "Diskurssi-sana tulee ranskan sanasta discours, 'puhe', 'esitelmä', 'juttelu', 'jaarittelu', joka puolestaan on peräisin latinan sanasta discursus, 'ympäriinsä juokseminen'."

Kirvussa on ollut sanonta: "Matalat ojat maan masentaa." Masennus-sanallakin on ollut konkreettinen merkitys.

Ihon alle ja bentsodiatsepiinit

Hannele vinkkasi katsomaan brittiläistä laatusarjaa Ihon alle. Siinä urallaan menestynyt oikeuspsykiatri joutuu kohtaamaan toden teolla itsensä, kun selvittää, miksi hänen mielialatutkittavansa oli ajanut sillalle ja veteen läpi nostosiltaesteiden.

Nainen oli koettanut tappaa itsensä, lapsensa että parhaan ystävättärensä, josta oli tullutkin miehensä rakastajatar, tyttären. Sarjassa avataan vähitellen tapahtumia, jotka johtivat epätoivoiseen, kammottavaan tekoon. Nainen oli lyyhistynyt jo ennen tappoyritystään siihen, että äiti oli sairastunut muistisairauteen, samoin isä ja lopulta äiti nappasi liikaa parasetamolia muistilääkkeidensä kanssa ja kuoli.

Kaikki vain mureni naisen ympäriltä. Kylmäävä kohta oli, kun miehen puhelin soitti vaimolle monta kertaa ja lopulta yhteys ei katkennut. Toisesta päästä kuului, kuinka naisen parhaaksi kaveriksi luikerrellut naapurin nainen, lesbo tai oikeastaan biseksuaali, oli ottanut aviomieheltä suihin. Mies hoki: "Ness, Ness, sinä olet paras!"

Ihon alle on myös vahva kannanotto siitä, kuinka psykoammattilaiset joutuvat tekemään epäeettisiä ratkaisuja. Nainen meni kertomaan psykiatrilleen tarvitsevansa apua - ja mitä apua hänelle annettiin? Bentsodiatsepiiniresepti, joitain söpöliinejä, loratsepaaneja, joita käyttää jokin brittijulkkiskin.

Lapsentappaja kuvasi, kuinka ensin yhdestä söpöliinistä oli tullut ihana olo ja pian hän oli niin koukussa, että saadakseen normaalin olon, oli pitänyt vetää annos loratsepaaneja. Törmäsin käsitteeseen bentsodiatsepiini, kun tutustuin naivisti Mikko Valtoseen.

Kun hain hänet kirjailija Matti Pulkkisen muistotilaisuuteen, hän kyllä kiltisti toimi havuseppelen sitojana, mutta samalla rapisteli jatkuvasti lääkedosettiaan ja kertoi, että dosetti sisältää bentsodiatsepiinejä. Kun mieheni Matti sen jälkeen, kun oli ravistellut neiti Hämärä Häkkisen, oikean karvasäärisen ristilukin, pyllystään, eskorteerasi kirjailijoita Luovassa Puussa, sinne sentään ilmaiselle lounaalle neiti Saunaääliö Tonttunen ei tunkenut, jotain häpyä sentään, minä istuin kotona tietokoneen ääressä ja googlailin, mitä ovat bentsodiatsepiinit.

(Olemme kaikki päätyneet pieniksi sivuhenkilöiksi Jouni Tossavaisen kolmiosaiseen omaelämäkerrallisuutta, tietokirjaa ja ties mitä sekoittavaan postmodernin jälkeiseen romaaniin Kuoharit I - III. Se sentään tästä yli kymmenen vuoden hervottomasta vitutuksesta tuli.)

Koetin pulkkistilaisuuden jälkeen kömpelöä maallikkointerventiota ja sain lopulta varpaisjärveläiset roistot ja taiteilijan kupparit hermostumaan. Tuli tappouhkaus ja niin päätin, että olkoon maallikkopäihdetyö. Mikko Valtonen eli vielä vuosia, melkein vuosikymmenen, sen jälkeen.

Jotain kuitenkin opin. Bentsodiatsepiineja ei missään tapauksessa saa määrätä avohoidossa oleville mielenterveyspotilaille.