Koko Hubaran Bechi loppuun äitienpäivän aattona

su 9.5.2021

Voiton päivä ja äitienpäivä. Anna tuli yöllä ja aamulla pöydällä oli äitienpäiväkukkakimppu. Sekä Matin minulle eilen Lapinlahden K-marketista tuomia valkoisia ruusuja. Katsomme arki-iltaisin Matin kanssa yhdessä Milanon naisten paratiisia, italialaista saippusarjaa ja eniten fanitan ylvästä contessa Adelaide de Saint´Erasmoa.

Matti ei pidä Adelaidesta lainkaan. Adelaide maksattaa nyt kalavelkoja sisarvainaansa miehelle Umberto Guraniereille ja antaa vanhenevan ja omalla tavallaan häikäilemättömän liikemies-pankkiirin Achille sukunimeäenmuista hakkailla itseään.

Adelaide on tosiasiassa täysin myytty Umbertolle, mutta käyttää tällä hetkellä Achillea jonkinlaisena kampena, jotta ei joutuisi liian lähelle Umbertoa. Achille lähetti Adelaidelle ruhtinaallisen kimpun punaisia ruusuja, johon Umberto tuumasi myrkyllisesti, että Adelaide on aina pitänyt punaisia ruusuja rahvaanomaisina.

Niinpä sain Matilta valkoisia ruusuja ja pussillisen auringonkukansiemeniä. Löysimme eilen Tokmannilta vain miniauringonkukan siemeniä. Eilen puhaltelin kissanikkunan alusen puhtaaksi lehtipuhaltimella. Tänään pitäisi takapiha saada valmiiksi niittykukkien kylvämistä varten. Ostin eilen pussin tulppaaniunikkojakin. Jospa niistä edes yksi itäisi.

Näin ei tarvitse eikä saakaan ajaa takapihan nurmikkoa. Pelastamme pörriäisiä. Linnansalmentietöyräältä hiipii takapihalle päivänkakkaroita ja syysmaitiasia.

Maria sanoi, että pitää katsoa Kulttuuricoctailin ruoka- ja rockjaksot. Äsken löysin Areenalta tunnin verran ruokakeskustelua. En tiennyt, että särkiä voidaan paistaa ja niistä voi saada hyviä fileitä. Ohjelmaa katsoessa keksin johonkin kesän numeroon poikkeusyksilöpariskunnan.

Ensi keskiviikkona Kulttuuricoctailissa on äitikuvasta. Ohjelmassa on äitiydestä kirjoittanut kirjailija Helmi Kekkonen. Hänen kirjallisuusbloginsa löysin vast´ikään. Kekkosen Vieraat kuuntelin melkein ensimmäisenä äänikirjanani. Sen loppuun tuli epätoivoinen nurmekselainen äiti, joka ajoi Rautavaaralla omat lapsensa, miehensä lapsen ja itsensä kuoliaaksi linja-auton nokkaan.

Linja-auto oli viemässä puolisoa työmaalle Kuopioon. Äidin epätoivo on vaivannut minuakin kaikki nämä vuodet. Iltasanomien pälli päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti silloin tapauksesta. Hänellä ilmeisesti ei ole omia lapsia eikä hän ole koskaan kokenut sitä, mitä tapahtuu sellaisen ihmisen päässä, joka ei saa nukkua ja joutuu täydelliseen umpikujaan.

Ulla Appelsin oli 29.10.2014 kolumnissaan sitä mieltä, että uupunut äiti ei tapa. Kylläpä voi, jos uupuneisuus menee liian pitkälle. Niina Mikkonen oli rohkea, kun kertoi omista ajatuksistaan, kun lasten isä Timo T.A. Mikkonen oli hoidettavana, talo oli myymättä ja pojat erityislapsia.

Uupunut äiti voi tappaa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kukaan ei ole yksiselitteisesti paha. On vain eriasteista vaurioituneisuutta. Tämä koskee jopa isoäitiä, joka otti suihin mieheltä, joka oli jättänyt hänen tyttärensä - ts. tyttärensä exältä.

Sain kuunneltua Koko Hubaran Bechin eilen aamulla loppuun. Kirjan alussa häiritsi tyttären kova asenne; äiti ei rakasta häntä. Ja jos jotain äiti koskaan on yrittänytkään, äiti on teeskennellyt. Jotenkin armotonta. Kibbutsilla kasvatettu Shoshana - nimen oikeinkirjoitusta en tiedä, se on kuunnellun kirjan heikkous - halusi olla tyttärelleen läsnäoleva äiti ja oli todellakin aina läsnä. Piinallisuuteen asti. 51 viikkoa vuodessa. Yhtenä viikkona vuodessa Shoshana kävi Pariisissa.

Hänen apuidentiteettinsä oli ranskalaisuus. Suomi oli maa, jossa ihmiset ovat epäystävällisiä sen vuoksi, että no - pitää olla epäystävällinen.

Bechin äidillä oli oma ylisukupolvinen traumansa. Hänen sisaruksensa Israelin valtio oli ottanut pois, sillä holokaustin kokeneille aškenasijuutalaisille piti saada perillisiä. Jemeninjuutalaiset olivat ihonvärinsä perusteella alempaa kastia ja niin synnyttäneille jemeninjuutalaisille äideille sanottiin, että heidän vauvansa oli kuollut synnytyksessä eikä vauvan hautaa voitu heille näyttää.

Shoshana tuntui äidiltä, joka yritti liikaa ja juuri yliyrittämisen Bechi koki teeskentelynä. Nyt kun valmistelen Tupu-serkulle kirjettä mietin, että oikeastaan tosiaan olin jollain tasolla helpottunut, kun äiti masentui pois tieltä. Siihen asti olin hänen ylitsevuotavaisen huomionsa kohteena.

Meidän äiti ei teeskennellyt. Hän oli piinallisuteen asti täysin totta. Kun äiti väistyi tieltä, tuli tilaa isälle. Meistä tuli iskän kanssa läheisiä, kun äiti joutui syrjään. Isä puhui minulle asioita, joita vain minä taidan meidän perheessä tietää ja harmittaa, että kesänä, jolloin asuimme isän luona, olin niin unenpuutteesta sekaisin, että olisin voinut työntää muistisairauteen vajoavan isän vaikka kaivoon. Hän oli ärtyisä ja koetti viestittää asioita, joista ei siihen mennessä ollut puhunut kellekään.

Harmittaa oma väsyneisyyteni.

Bechin keskellä oli jakso, josta Maaseudun Tulevaisuuden kriitikko sanoi, että Koko Hubara sotkeutui feministisiin teorioihinsa. Jakso oli kyllä mielestäni lähinnä evoluutiobiologinen - siinä Bechi selvitti lääkäriksi opiskelevalle lapsuudenystävälleen Maijalle äitiyiden historiaa primitiivisistä ajoista läpi valistuksen ja romantiikan.

Minusta teoreettinen esitelmöinti oli äärimmäisen mielenkiintoista. Juuri niin. Käsitys äitiydestä, kuten lisääntymisestä ja yhteiskunnan sekä talouden järjestämisestä avioliittojen sekä perheiden avulla, ovat muuttuneet sitä mukaa, kun zeitgeist on muuttunut.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi