"Eikä kukaan palkinnut uskollista ja hyvää vaimoa!"

Stephen Kingistä Amy Tannin kautta Don DeLilloon ja lopussa Niillas Holmbergin sokraattisen sivistävä lainaus Halla Hellestä, sisältää Hegeliä, Schilleriä ja Platonia, lisäsin itse siihen zarathustran

ma 24.5.2021

Ihan kuin Leonid olisi kuollut eilen. Meni jonkin aikaa, että sain kaivettua kuolintodistuksen isän tekemän kirjakaapin laatikostosta ja skannattua sen. Nyt ei olisi enää muuta kuin dokumentin lähetys Pietariin Ljovalle.

Leonid täyttäisi huomenna 62 vuotta. Voinko kuvitella hänet vanhaksi mieheksi?

Vaikka melkein tuntuu siltä, että Leonid elää edelleen, en tunne enää musertavaa surua. Kuolintodistuksen lukeminen tosin oli hieman tuskallista. Melkein murskaavaa. Nyt ei tullut kuvausta, vaan adjektiiveja.

Eilen kirjailija Taija Tuomisen intensiivikirjoittamisen kurssilla harjoittelimme kirjoittamaan tunnetiloista siten, että emme kirjoita nuin suoraan: musertavaa, murskaavaa. En kuitenkaan ehdi maanantaiaamuna harjoitella sitä, sillä kohta lähden singertämään moottorisahaa mummopyörälläni Savon Vänkärille huoltoon.

Lukion parkkipaikan puoleisessa rinteessä, joka kuuluu meille, kasvavat jo pienet vaaleat orvokit. Kylvämistäni niittykukista takapihalla ei ole tietoakaan. Siperilainen koristettari nostaa itsepintaisesti päätään. Kohta se roihahtaa ja varjostaa kaiken ympäirltään. Pitää varmaan ajaa nurmikko takapihalla edes kerran. Ruohonleikkurin terän varmaan voi nostaa niin korkealle, että pihan pari luontaisesti Linnansalmentien rinteestä lisääntynyttä päiväkakkaranalkua ei kärsi.

Joka ilta laskemme tietöyräästä vaahteran taimet. Melkein joka ilta niitä löytyy lisää. Pian Koivupihan nimen voi muuttaa Vaahtera- tai Pihlajapihaksi. Vielä kun saisi jostain täkäläisiin oloihin sopeutuneen tammen tähän. Nästäränmäen talon pihalla kasvaa tammi, mutta yhtään poikasta en ole sen läheisyydestä löytänyt.

Uskon, että meidän pihassa on mikroilmasto. Koska vaahterat viihtyvät, tässä täytyy olla jotenkin suojaisaa. Luontokuvaaja Katja Ronkaisen retkiblogista löysin ihanan kirjoituksen valkovuokoista. Kaipaan Etelä-Suomesta valkovuokkoja ja sinivuokkojakin. Äitienpäivään ne liittyivät, mutta en vienyt meidän äidille kukkakimppua, koska äiti korosti aina sitä, että kukat ovat parhaimmillaan siinä, missä ne kasvavat, ja paria sinivuokkopaikkaa Vuorimaan pihapiirin tuntumassa kävimme äidin kanssa vain kyykkysiltämme ihmettelemässä.

Äiti opetti minulle, että sinivuokko on rauhoitettu ja näsiä kaunis, mutta myrkyllinen. Kellarinmäen alahelmassa kasvoi yksi luonnonvarainen näsiä ja sitä kävin aina katsomassa kunnioittavan välimatkan päästä. Ikään kuin näsiän kukka olisi tuoksunut voimaakkaalle, viekoittelevalle ja pelottavalle.

Lehtonäsiä kukkii aikaisin keväällä. Siksi varmaan kävin sitä vartavasten katsomassa. Sen kukka on lempiväriseni. Aivan kuin puna-ailakki. Nyt Anna asuu Ailakinkadulla.

Rautavaaralla Nurmeslahdentiellä on myynnissä Vanha Monosen kauppa. Pihalla kasvaa sekä valkovuokkoja että sinivuokkoja. Matti inhosi paikkaa välittömästi, kun kävimme siinä. Matti ei ole lehtomaisen kasvuston ystävä. Hänen paidallaan ryömi punkki ja muutenkin hän mietti, että jos nämä kammottavat koivut kaataisi tästä, saisi ainakin vuoden polttopuut.

Neljän kirjan loukussa

Vielä on tunti Niillas Holmbergin Halla Hellettä kuuntelematta. Oikeastaan puolitoista. Nukuin puolisen tuntia romaani korvissani ja minulta hulahti ohitse lopun kohtaus, jossa kait kävi ilmi, kuka oli polttanut metsähallituksen pääkonttorin Utsjoella. En kykene kuuntelemaan äänikirjaa makuullani. Nukahdan nanosekunnissa. Meidän äiti nukahti aina, kun avasi television ja kävi vaaka-asentoon sitä katsomaan.

Kun lähden viemään moottorisahaa, en tiedä, kuuntelisinko Stephen Kingin omaelämäkerrallista kirjaa Kirjoittamisesta, Helena Ruuskan kirjoittamaa Eeva Joenpellon elämäkertaa vai Anna-Liisa Haavikon kirjoittamaa Kaari Utrion elämäkertaa. Halla Hellen lopun jätän vähän tuonnemmaksi. En raatsi irrota Nillas Holmbergin luomasta maailmasta. Kirjan lopussa on marraskuu ja minä en ole viljaa, vaan olen kuunnellut romaania kohta puolen vuoden ajan.

Kirjoittamisen opettajani - voin kait näin nyt sanoa, sillä meinaan hänen kurssilleen syyskuussakin - Taija Tuominen suositti Stephen Kingiä. Koukkuunnuin Kirjoittamisesta-kirjan alkupuolella, kun King kirjoitti, että kirjoittamisesta kysytään tavallisesti sellaisilta kirjailijoilta kuin John Updike tai oliko toinen mainittu Don DeLillo.

Don DeLillon Valkonen kohina on Tommi Melenderin lempikirja, johon hän kirjoitustensa mukaan aina palaa. Olen hankkinut Valkoisen kohinan vuonna 1986, mutten taatusti ole lukenut sitä. Hankin sen siksi, että olin rakastunut Rakkauteni Julmaan Valtikkaan ja halusin päteä hänen silmissään.

Rakkauteni Julma Valtikka, tiedotusoppinsa ja kirjallisuuslukunsa Tampereen yliopistossa rempalleen jättänyt Hesarin uraohjus, vittu, että vituttavat nämä pojat, jotka hädin tuskin tenttivät yhtään tenttiä ja silti loistivat jonkin aikaa toimittajataivaan tähtinä - piti maailman ihanimpana kirjana Italo Calvinon Jos talviyönä matkamiestä ja sen Taija Tuominen mainitsi meille ensin, kun puhui metafiktiosta.

Kyllä minä vielä Italo Calvinon selätän, DeLillon otin jo keittiön pöydän ääreen - ja sitten pidän Rakkauteni Julmalle Valtikalle sähköpostipistarit postmodernista juonettomasta romaanista Jos talviyönä matkamies.

Amy Tann ja Keittiöjumalan vaimo

Joka tapauksessa Stephen Kingin kertojanäänessä oli visto vivahde, kun hän kertoi, että Updikeltä ja DeLillolta kyllä kysytään kielestä ja rakenteesta ja muusta kirjoittamisesta, mutta ei häneltä, viihteen ja painosten mestarilta. Kingin innoittaja kirjoittamaan kirjaa Kirjoittamisesta on Amy Tann.

Amy Tannin Keittiöjumalan vaimon luin Riistaveden hulppeassa neliössämme, johon kuului erillinen yksiö. Kiitos Niiralan Kulman, meidän mamuperheemme pääsi tilan makuun. Huonekaluja meillä ei oikein ollut ja siksi oli todella väljää. Ihan feng suih. Riistavedellä uiskentelimme sisään venäläiseen yhteisöön emmekä olleet tekemisissä juuri kenenkään kantasuomalaisen kanssa.

Oli se muuten onnellista se!

Leonid oli päivät ulkomaalaiskurssilla ja minä Annaa imettäessä ja samalla Mariaa viihdyttäessä laskin minuutteja siihen, kun saan toisen käsiparin urakoimaan vauvojen kanssa. Keittiöjumalan vaimossa oli kohta, jossa kiinalaisen Mao-sekasorron yhteydessä kiinalainen äiti joutuu jättämään oman lapsensa (vai oliko niitä peräti kaksi) tienristeykseen siinä toivossa, että joku heidät löytää ja pelastaa nälkäkuolemalta.

Minä ajattelin, että kyllä minäkin varmaan selviydyn kahdesta vauvasta, jos kerta kiinalainen äitikin selviytyi Amerikkaan ja oli joutunut tekemään niin hirvittävän päätöksen. Vaihtoehto olisi muistaakseni ollut, että koko poppoo olisi kuollut nälkään. Uskon, että hänen lapsensa löysi joku kommunistisen Kiinan tuleva rakentaja ja vei orpokotiin ja lapsista kasvoi aikanaan aatteen ihmisiä.

Näin sen täytyi käydä. Amy Tannin Keittiöjumalan vaimo oli ihana kirja. Sen esittelyssä on tällainen teksti: "Taruston mukaan kauan sitten eli Kiinassa maanviljelijä, joka jätti hyvän ja ahkeran vaimonsa huonon naisen vuoksi ja myöhemmin tappoi itsensä häpeästä. Palkkioksi katumuksestaan maanviljelijä ylennettiin taivaassa Keittiöjumalaksi, joka valvoo ihmisten toimia ja kertoo Jadekeisarille kuka ansaitsee huonon onnen ja kuka hyvän. Eikä kukaan palkinnut maanviljelijä hyvää ja uskollista vaimoa." 

Niinpä. Eipä sitä Lapinlahdellakaan etenkään vasemmistojärjestössä - puhumattakaan muista societe-kuvioista - ole kukaan palkinnut yrittäjän tai vasemmistotoimijan hyvää ja uskollista vaimoa. Pienenä vinkkinä paikalliselle yrittäjäjärjestölle tässä! Saan vain nimettömiä parjauskirjeitä, jossa sanotaan, että mene kuule ahne akka töihin, lakkaa käymästä kursseja, äläkä missään nimessä pane päähäsi valkeaa kypärää, sinulla ei siihen ole mitään oikeutta, vittu, sanon tässä, että minulla on yrittäjänä oikeus omassa firmassa käyttää vaikka pinkkiä tai limenväristä kypärää, voivattuvittutairouvarevanperänliukuvoidevittu, - ja kun sitten alan harjoittaa omaa toimittajan ammattinani, tulee varmasti postipaketissa paskaa.

Don DeLillo ja Valkonen kohina

Vaikka Tommi Melender on noin tsiljoona kertaa blogissaan Antiaikalainen viitannut Don DeLillon Valkoiseen kohinaan, en ole kirjaa saanut alulle. Lukemiseni on tyssännyt takakanteen. Siinä mainosmiehet horisevat jotain yksilökeskeistä siitä, että kirja on kuolemasta tai elämästä katastrofin varjossa.

Googlasin nyt, kiitos Stephen Kingin Kirjoittamisesta tai siis kirjailija-kirjoittamisen opettaja Taija Tuomisen, Don DeLillon. Wikipedia sanoo hänestä lauseen, joka on minulle ratkaiseva: "Hän käsittelee teoksissaan kulttuurisia traumoja."

Miksei tätä saa kukaan kakaistua ääneen: Valkonen kohina on kapitalismikriittinen. DeLillo kirjoitti romaanin samoihin aikoihin kujin Matti Pulkkinen Romaanihenkilön kuoleman. Pulkkisen teos on tendenssiromaani. Inhottava sanoa ihmisestä, josta ihmisenä pidin, mutta Pulkkinen oksentaa postmoderniin romaaniinsa kaiken sen, mitä ajassa juuri sillä hetkellä oli. Juuri sillä hetkellä piti kirjoittaa vasemmistovihamielisesti.

Lisäksi Pulkkinen oli peniskatea mustalle miehelle.

DeLillo sen sijaan näki jo 1980-luvun puolivälissä jotain: "Hän havahtui huomaamaan, että hänen poissa ollessaan yhdysvaltalainen elämänmuoto oli kokenut suuren muutoksen. Muutos johtui ennen kaikkea televisiosta ja supermarketeista. Valkoisen kohinan päähenkilö on yliopiston opettaja J. A. K. Gladney. Hän on pohjoisamerikkalaisen Hitler-tutkimuksen laitoksen esimies Kukkulan collegessa. Kanslerin ehdotuksesta hän on muuttanut etunimensä Jack arvokkaammaksi kirjainyhdistelmäksi J. A. K.

DeLillon on nähty teoksissaan ennustavan Yhdysvaltojen tulevaa kehitystä ja jopa kaksoistornien katastrofia. Iskun jälkeen verkossa kiersi kriitikko Vince Passaron essee ´Don DeLillo and the Twin Towers´, jossa tähän kiinnitetään huomiota. Los Angeles Timesin haastattelussa DeLillo kuitenkin vähättelee ennustajankykyjään."

Runoilija Jouni Tossavaisen kokoelmassa Liiketoimintasuunnitelma on runo Suunnitelma V ja se kuljettaa lukijaansa Isrealiin, Somaliaan, Tšetšeniaan, isoon valkoiseen taloon ja sitten värssyssä numero 7: Antaa palaa Amerikka! Kokoelma on vuodelta 2004, kolme vuotta WTC:n jälkeen.

Luin runon ja ajattelin niin, että Amerikka kun on globaalisti yhtä ja toista sössinyt, varmaan nyt miettii uutta kansainvälistä talousjärjestelmää tai resurssitaloutta tai jotain, jolla asiat korjataan. Uskon ihmiskunnan oppimiskykyyn, vaikka se olisi kepunvihreää optimismia, kuten Ylä-Savon Subcomandante Marcos joskus uuden termin kehitti. (Onhan se melko vähättelevä, kyllä.)

Halla Helle, Hegel ja Platon

Kyllä kannattaa lusia loppuun Niillas Holmbergin Halla Helle. Tosin minun mielestäni poliittiset jaksot, jossa norjansaamelaiset käyvät Suomen puolella luennoimassa dekolonialismista, ovat avartavia ja kertovat muustakin kuin vain vähemmistökansojen kolonisoinnista.

Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kapitalistisen järjestelmän kolonisoimia! Juuri tämän takia toivoisin niin, että Ylä-Savon subcomandante Marcos löytäisi Halla Hellen. Ja lukisi sen edes kursorisesti sivuttaen uuvuttavat kohdat Samun ja Ellen välisestä suhteesta. Minua kohdat eivät uuvuttaneet yhtään, vaan olin raivoissani Ellelle.

Elle piti Samua henkisesti vallassaan. Olisi antanut kenkää Samulle, niin nuori mies olisi päässyt eteenpäin - elämään omaa elämäänsä. Samu eli Ellen kautta koko romaanin ajan. Tuskissani päätin tulkita asian niin, että Niillas Holmberg käsitteli Samun ja Ellen hahmojen kautta omaa animaansa ja animustaan.

Huikeassa uskontofilosofia- ja dekolonisaatiokohdassa Samu koettaa saada selkoa Ellen katatonisesta masennustilasta ja juttelee norjansaamelaisen Ryynen kanssa. En tiedä, miten nimi oikeasti kirjoitetaan. Kuulen sen noin: Ryyne. Voihan se olla Ryhne. En ehdi googlata ja tunnustan virheeni sitten, kun hankin kirjan printtinä. Haluan sen hyllyyni ehdottomasti juuri sivistävien kohtien vuoksi.

Seuraavaksi suoraan äänikirjasta kuullun perusteella litteroitua:

"Ellen ongelma on velvollisuuksien ambivalenssi. Jos Elle olisi opetettu säätelemään lahjojaan (toim. huom. taiteellisuuttaan, herkkyyttään, yhteisön hyväksi, vaikka tietäjänä), ei ongelmaa olisi. Ellen ajattelu kuitenkin on moderniteetin koodaamaa. ...

Ryyne esitelmöi ja lopulta kysyy, onko lantalaisnuorukainen enää kärryillä.

Samu vastaa: ´Tässä kontekstissa kun hiihdellään, moderniteetti pani täytäntöön hierarkkisen dualismin, kahtiajaon, jonka mukaan luonto edustaa arvaamattomuutta ja kaaosta - ja ihmisen tehtävä on luoda maailmaan järjestys.´

Ryyne huudahtaa: ´Hyvä!`ja kysyy: ´Mitä järjestys edellyttää?´ Kysymys on retorinen eli puhetaitoon liittyvä ja Ryyne jatkaa saman tien: ´Järjestys edellyttää asioiden systemaattista määrittelyä, nimeämistä ja erittelyä, taistelua kaikkea epäselvää ja epäsuoraa vastaan.´

Kansallisvaltiot perustuivat toiseuttamiseen ja toiseuttaminen oli sodanjulistus kaikkea irrationaalista kohtaan - luontoa kohtaan. Luonto, kaaos mekanisoitiin elottomaksi objektiksi. Luonnonkansat määritettiin osaksi luontoa. Ja rajattiin näin ihmiskunnan ulkopuollelle.

Äänikirjassa tuli kohta, jota en kirjoittanut ylös. Ilmeisesti saamelaiset pojat selviytyvät kriisistään paremmin, mutta Elle, lahjakkaana, taiteilijana, seisoo alasti ja roihuaa. Tämä on ihana ilmaus. Taiteilija on alasti todellisuuden edessä ja roihuaa. Minä olen käyttänyt sanaa nahaton. Runoilijalla ei ole nahkaa. Meidän äiti oli niin herkkä, että käytännössä oli nahaton. Meidän äiti olisi varmasti joissain paremmin tukevissa oloissa ollut kirjoittava taiteilija. Hänen kirjeistään välittyy ilmaisun kyky, kuvailun kyky, tunteiden ilmaisun kyky.

Siksi Paula-siskoa masentaa, kun lukee äidin vanhoja kirjeitä Ulla-isosiskolle. Äiti kuvasi tummia tuntojaan tarkasti ja myös Paula-sisko on herkkä, yliherkkä. Minäkin olen oikeasti herkkä, mutta minulla on toimittajan hieman röyhkeäksi ja törkeäksi koulittu ammattitaito herkkyyteni verhona.

Elle on poikkeusyksilö. Hän on kulttuurin kantaja, mutta hänellä on yhtä lailla Kanye Westin säleikkölasit - kolonialistisen erittelyn säleikkölasit. Ja nyt pitää selvittää, kuka on Kanye West. Minä luulin, että joku antropologi. Ei ollut. Kanye West on afroamerikkalainen hip-hop-artisti, joka näyttää elävän kahdessa maailmassa. Hän on lisäksi naimisissa Kim Kardashin kanssa. Kardasheista olen kuullut Annalta, joka Marian lailla sivistää minua asioista, joihin en muuten törmäisi.

Anna tekee selkoa populaari-ilmiöistä ja Maria siitä, mitä nykyanarkokommunistit ajattelevat. Ihanat tyttäreni!

Saman ilmiön mukaisesti - Kanye Westin säleikkölasit - vastakristillistetty on paavillisempi kuin paavi itse tai säleikkölasiensa taakse liimautuu kokematon ihminen tiukemmin kuin sellainen, joissa erittelyn kullttuuri versoo pidemmän historian kaavan mukaisesti. Tämä kohta oli epäselvästi Halla Hellessä eikä näköjään tullut senm selvemmäksi tässä.

Kanye Westin säleikkölaseilla on varmasti erityinen merkitys Niillas Holmbergille, rapparille, itselleen. Olisipa saanut selvittää yhteyden vähän tarkemmin Halla Hellessään. Rinnastus on mielenkiintoinen ja Holmbergin soisi laativan asiasta oppineen esseen vaikka Suomen Kuvalehteen.

Olkoon, kello on jo vaikka mitä ja työtietokone on avaamatta.

Samu heittää keskusteluun Hegelin:

´Hegelhän vastusti luonnon, ihmisen, Jumalan ja yhteiskunnan etääntymistä toisistaan.´ Samu namedroppasi pari saksalaista nimeä: Höderling ja Schelling. Pitää googlata nää sakut, mutten tee sitä nyt. 

Ryyne ilmeisesti jatkaa tästä: ´Dekolonialismi ei todellakaan ole vain ulkoisen saamelaistamista tai ekologisoimista, vaan kaiken pitäisi alkaa korvien välissä pärmäröivien Descartes´n, Locken ja kumppanien häätämisestä. Ne ovat staalot, jotka Elleä ahdistelevat.´

Tämä oli kohta, josta pidin yli kaiken. Otetaan Descartes ja Locke pois korvien välistä! Minä olen alustanut kapitalismin ottamisesta pois korvien välistä Suomen Sosiaalifoormissa Helsingin Arbiksella, oli kevät 2008 ja Anna sekä Maria olivat Satu-, Sari- ja Mikkokin varmaan oli mukana -kummien kanssa Linnanmäellä. Satun Ossi tietenkin päällimmäisenä hurjapäänä.

Siis minä olen käyttänyt juuri samaa kielikuvaa!!!!! No, siksipä se tuntui niin hyvältä, ihan verrattoman mainiolta kielikuvalta.

Samu argumentoi, eikö erittely ja vastakohtaisuuksien problematisointi alkanut jo aikaisemmin kuin uudella ajalla, valituksen aikakaudella. Jos joku ei ole René Descartes´sta kuullutkaan, hänen merkityksensä oli tässä: Descartesia pidetään usein ensimmäisenä nykyaikaisena ajattelijana, joka tarjosi filosofisen kehyksen kehittymässä olleille luonnontieteille.´´

Kartesiolainen dualismi juontaa juurensa platonilaiseen rationalismiin ja ristiriidattomuuden lakiin. Herakleitoksen vastakohtien dialektiikka heitettiin roskiin.

Samu sanoo: ´Ei ihme, että Platonia on tulkittu esikristityksi.´

Eihän kahtiajako manifestoitunut vasta keskiajan jälkeen, vaan viimeistään siinä vaiheessa, kun moraalisesti kyseenalaisesta Jahvesta tehtiin kristillis-juutalaisessa reformaatiossa absoluuttinen hyvä ja samalla kaikki paha ulkoistettiin saatanaan.

Kristinusko on monoteistinen uskonto vain paperilla. Luonteeltaan se on täysin dualistinen. Ja tässä kohtaa haluaisin nyt minä tuoda esille persialaisen perinteen ja zarathustralaisuuden. Tämän takia tapitin kolmiosaisen dokumentin Ihmeellinen Iran.  Wikipediaan on lisäksi tullut pitkät pätkät zarathustralaisuudesta ja Ahura Mazdasta sekä tämän vastapoolista Ahura Mainýusta.

Wikipedian mukaan zarathustralaisuus ei aseta vastakkain henkeä ja ainetta. Kuiteskaan, vaikka dualismi on sille ominaista. Zarathustralaisuuden mukaan hyvää, totta ja oikeudenmukaista on se, mikä on luonnollista. Tätä pitää vielä miettiä esseessä, jonka leivon Pienen aviorikosromaanini sisään.

Näin pudotan linjoilta sekä houru-uskovaisen neiti Satiaisen sekä typeryyttään halkeilevan rouva Revaperän, viattoman Pulmus-aviomieheni uskolliset kiusaajat. Nyt keksin aviomiesromaanihenkilölleni nimen. Hän olkoon Pekka Pulmunen!

...

Kristinusko kattoi pöydän hyvä-paha-ajattelulle. Ihmisen, jonka Jumala teki omaksikuvakseen, teki samoin itselleen ja ulkoisti kaiken pahan villiin luontoon. - Ja luontokappaleisiin, kuten saamelaisiin (Lars Leevi Lestadius, pitää hänenkin elämäkertansa varmaan joskus lukea). Osin samasta syystä Freudin esittelemä piilotajunta sai negatiivisen vastaanoton.

Freudin mukaan arvaamattomuus ja villeys ja ristiriitaisuus, se mikä oli kovalla voimalla, monen jättifilosofin voimin ulkoistettu, olikin erottamaton piirre ihmisessä. Niin kuin se onkin. Ristiriitaisuus on kaiken liikkeen, kaiken elämän ehto.

Monoteistiset uskonnnot julistavat yhtä ainoata totuutta. Kaikki totuuden ulkopuolella oleva on joko assimiloitava, tuhottava tai muuten vain tuomittava. Siinä on ollut rotusorrolle ja rasismille matkaeväät vuosituhansiksi.

Siksi Ryyne ei usko, että kristinuskolla, johon monet saamelaisistakin yhä tukeutuvat, voi olla mitään tekemistä dekolonisaation kanssa.

Onko dekolonisaation pakko käsitellä uskon asioita, kysyy Samu.

Ryyne vastaa: ´Kuten sanoin, dekolonialismi ei tarkoita ensisijaisesti ulkoista remonttia. Kyse on yksilöiden ja yhteisöiden sisäisestä eheytymisestä - minä uskon, että ihmisellä on luontainen tarve hengellisyyteen.

Ryyne: ´Et taida olla uskova ihminen? Oletko sitä mieltä, että jumaluudet ja henget ovat kollektiivisia projektioita?

Tästä en ole varma, kumpi sanoo, mutta hyvin on sanottu: ´Psyyke antaa mikrokosmoksen määrittää makrokosmosta.´

Samu vastaa kysymyksin: ´Eikö silloin polyteistinen maailmankatsomus, jossa kaikenlaisilla ominaisuuksilla ja tehtävillä varustetuilla jumaluuksilla on heikkoutensa ja ristiriitansa - tunnu realistiselta vastineelta ihmispsyykelle, joka kiistatta sisältää vaikka minkälaisia pyrkimyksiä ja taipumuksia? Eikö polyteismi tunnu luonnollisemmalta ja terveemmältä tavalta hahmottaa maailmaa kuin hierarkkiseen dualismiin taipuvainen näennäismonoteismi?´

Hegel otti dialektiikkaansa vaikutteita Schilleriltä (jota en ehdi googlaamaan nyt). Schiller ylisti Kreikan polyteismia - juuri kulttuurin yhteinäisyyden vuoksi. Paradoksaalista kyllä polyteismi holistisuudessaan oli psykologisesti lähempänä monoteismia, koska siinä uskottiin kaikkeuden ykseyteen ja luonto oli pyhä."

Tämän jälkeen romaanissa tulee kohtaus, jonka nukuin lävitse, mutta vielä oli jotain Taosta ja kaikkeuden ykseydestä. Heebot, Samu ja Ryyne, hölisivät tallentamassani kohdassa pitkään polyteismista ja holistisuudesta. Minne jättivät panteismin? Onko niin, että polyteismissa jumala on siroteltu erilaisiin ihmismäisiin ihmismielen projektiohahmoihin, mutta panteismissa jumaluus on kaiken sisällä. Jonkun muistan sanoneen ortodoksisesta jumalakäsityksestä niin, että se ei ole panteistinen, vaan sellainen, jossa jumaluus on joka puolella, mutta samalla ikään kuin maailmankaikkeudesta erillinen.

Tämän haluaisin romaanini esseessä tavoittaa. Minun universalistisen uskontokäsitykseni mukaan Jumala on maailmankaikkeus. Me olemme osa Jumalaa. Me olemme Jumalaa ja omenakääriäinenkin on. Kaikki on. Kaikkeus on.

...

Ulko-ovelle koputti kansalaiskaartilainen Kauko Kokkonen. Lapinlahden kunta haluaisi purkaa ensin myllyn kupeeseen jätetyn matalan osan ja lopulta varmaan myllynkin. En ymmärrä nyt purkuvimmaa. Mitä tilalle? Minusta olisi ihana, että käsityöläisaukiolla olisi elämää, yhdistyksiä ja muuta. Pyöris ja Pyöriksen pyöriä.

Asiaan pitää koettaa ottaa kantaa, mutta nyt hörpin vähän Matin frikadelli-tillikeittoa, joka maistuukin ihan mainiolle ja vien sahan Savon Vänkärille. Sitten konttuuritöille! 

Tällä viikolla en ainakaan alkuviikosta kirjoita enää mitään. Tässä on kyllä luettavaa vaikka viikoksi. Kypsyttelen ajatusta ottaa kässäri esille ja tehdä siihen kirjailija Taija Tuomisen edellisen kurssin jälkeen tekemät muutosehdotukset. Dialogiakin pitäisi johonkin väliin sörkötellä. Tsekkaan ensin parista Merete Mazzarellan kirjasta, kuinka hän on dialogiasian ratkaissut.