Vauvatkin saavat paskoa vaippaan

Silvia Hosseinin seksitavat, vähän siitä, miten Niina Lykke on rakentanut Kohonneen riskin ja alkua Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn

ma 19.4.2021

Vein tänäänkin tukinsahaustyömaalle grilliruokaa Hyvästä eväästä. Konttiravintola on Annan ja Amandan löytö. Anna kertoi, että he Ampun kanssa pyöräilivät yhtenä kesänä useasti Hyvään evääseen syömään.

Rakastan grillin ruiskanahampurilaista. Tilaan sen aina munalla, vaikka koetan muistaa sanoa, juusto, kiitos. Tikkisen Hannele lukee whatsappista, että ruisnahkahampurilainen ja meitä naurattaa.

Tänään kun kurvasin vitostietä etelään tukkityömaalle, ajattelin sitä, että todennäköisimmin minä hoidan Mattia, sillä Matti tulee vanhaksi nopeammin. Tosin muistan sonkajärveläisen kommunistin nähneen ammoin pahaa unta siitä, että työntelee minua pyörätuolissa.

Mietin siinä ajaessa, kun asfaltti oli kuuma ja huhtikuinen aurinko kultasi maantiepölyhiukkaset - pitää ottaa ilo siitä irti, sillä vielä kuulema huomenna paistaa - miksei vanhuksia voisi hoitaa yhtä hellästi kuin vauvoja.

Mietin, että minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että panen muun elämäni syrjään, jos pitäisi alkaa taas omaishoitajaksi. Arvelen, että pystyisin kirjoittamaan romaaniani joka tapauksessa.

Marian heräämistä odotellessa kirjoitin blogiani pitkät pätkät. En voinut muuta kuin odottaa ja se oli ihanata. Päivät meillä päättyivät yhteiseen hetkeen. Istuin kodinhoitohuoneen puolella ja kuuntelin, kun Maria kertoili ajatuksistaan hampaita ja lävistyksiä pestessään suihkuhuoneessa.

Joskus sain pestä hänet.

Ne olivat ihania hetkiä. Meidän talossa suihkuhuoneeseen mahtuu teräksinen hoitotaso. Matti teki hoitotasosta pentukoiratarhan oven. Miro ei suostunut olemaan tarhassa, kuten ei Pimukaan enää. Pentuna Pimu jossain määrin jaksoi kestää tarhakoiran eloa. Muistan, kun kerran vein Pimun tarhaan aamuyöstä ja vähän ajan päästä kuulin koiran itkua makuuhuoneen ikkunan alta.

Pimu oli pujotellut itsensä vapaaksi aidan alitse ja itki meitä ikkunaan. Äiti, tuu ikkunaan.

Minusta olisi ihana kylvettää miestäni. Saisimme kunnan apuvälinevarastosta varmasti ison vannan ja jonkinlaisen nostolaitteen. Olisi ihana pestä tämän pitkät koivet pehmeällä pesusienellä ja raspata kantapäät.

Itse asiassa komensin juuri Matin rautakauppaan ostamaan pari pesuvatia. Nyt alkaa jalkahoito tässä perheessä. Annalta olen saanut rauhoittavan jalkakylpypussukan jotain yrttiä ja ostin jalkahoitohetkiä varten meille Café Konkelosta jalkaraspin ja kynnenhoitovälineet.

Syntinen nainen pesi Jeesuksen jalat hiuksillaan. Jotain öljyä pitäisi vielä hankkia ja varmaan merisuolaakin.

Mietin sitä, miksi on niin kamalaa, että vanha ihminen joutuu paskantamaan vaippaan? Kakkaavathan vauvatkin ja joka päivä talviaikaan korjaan kissanlaatikosta kakkapökäleitä. Jos kävelemme Pimun kanssa kylällä, kerään kakat pussiin.

Tätä mietin, kun aloin kuunnella Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn -kirjaa. Hankin viime keväänä hänen ajankohtaisesseekokoelmansa Emmekö voi elää sovussa.

En oikein jaksanut innostua Mazzarellan ajankohtaisista teksteistä. Ne tuntuivat niin tendenssimäisiltä. Sama vaivaa Silvia Hosseinin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmaa.

Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksellä oli kyllä hauska nimi, mutta mielenkiintoni lopahti sen vuoksi, että Hosseini kertoi laveahkosti mieltymyksestään seksikumppaneihin, jotka murjovat.

Arvelen jotenkin, että jos oikeasti on joutunut lähisuhdeväkivallan kohteeksi, ei kykene nauttimaan siitä, jos seksistä jää mustelmia ihoon. En tarkoita sitä, etteikö semmoisesta saa kirjoittaa, mutta minulle tuli huono olo. En olisi halunnut lukea.

En pidä orgasmin vahvistamisesta kuristusleikeillä. Minä olen melkein kuollut siihen, että toinen kuristaa. Se ei ollut kiva seksileikki, ei seksileikki ollenkaan. Pelkäsin henkeni edestä ja kauheinta oli, että tyttäreni näkivät, miten äitiä pahoinpidellään.

Pölyn ylistyksen alussa oli kirjoitus Hosseinin kuolleesta pikku veljestä ja se oli koskettavaa. Sen sijaan Tien, totuuden ja kuoleman pohdinnat lentomatkustamisen etiikasta olivat niin sataan miljoonaan kertaan luettuja.

Nina Lykken Kohonnut riski oli kimakkaa keskiluokan kuvausta. Hyvää sellaista. Päähenkilö oli lääkäri, joka oli pettänyt miestään. Pitkän avioliiton aikana naisella oli ollut vain yksi sivusuhde ja kun jäi siitä kiinni, aviomies alkoi vapista ja oksentaa. (Korjattu kirjailijan nimi Nina Lykke, etunimessä on vain yksi y-kirjain, ti 20.4.2021 klo 10.50, kiitos Hannele, korjaan samalla myös luurangon nimen Tovesta Toreksi, pitäisi jossain aiemmassa merkinnässäni korjata Tyynimeri Atlantiksi, mutten tee sitä nyt.)

Aina kun aviopari oli lähellä toisiaan, aviomiestä oksetti. Pariskunta kyllä puhui, puhui ja puhui ja aina keskustelu päättyi petetyn tuskaan: "Miten sinä saatoit tehdä niin?"

Lopulta pettäjävaimo ei kestänyt. Hän lähti itse. Asettui asumaan lääkäriasemansa vastaanottohuoneeseen. Siellä hän bunkkasi ja keskusteli Toren kanssa. Tore on muovinen luuranko.

Hienoa dialogia, jännittävästi rakennetut takaumat. Kiinnostavaa. Nina Lykken kirjassa Ei, ei ja vielä kerran ei, petetty on vaimo. Vanha vaimo muuttaa avioerotalonsa pihalle ja lopulta autoon ja ajaa pois Keski-Eurooppaan. Asuu autossaan.

Se tuntui jotenkin vapauttavalta romaanissa. Aviomies oli jättänyt hänet nuoremman naisen takia. Uudella naisellakaan ei ollut helppoa. Uusioperhe ei ole yksinkertainen konstruktio ja ainoa, mikä loppujen lopuksi auttaa, on aika.

Kohonneessa riskissä oli kuitenkin olemattomasti kapitalismin analyysia, vaikka keskiluokan terävää kuvausta se oli, kuten kirjoitin. Päähenkilölääkäri oli sitä mieltä, että hänen vastaanotolle tulevat tavikset hakivat liikaa, odottivat liikaa, kun halusivat oikeastaan vain sitä, että joku kuuntelee.

Tähän, Nina Lykke oivalsi, perustuu vaihtoehtohoitajien menestys.

Merete Mazzarella pohtii Syksystä syksyyn -kirjassaan muun muassa aikaa. Ja hän sekä uusi aviomies, onko järjestysluku kolme?, seisovat joka päivä minuutin varpaillaan. Silti voimat hupenevat, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hupeneminen kuuluu asiaan, vanhuuteen.

Minä olen alkanut tehdä aamuisin varvasjumppaa. Herätän elimistöni niin. Lisäksi muistan joka päivä kyykätä Emilia Vuorisalmen elämäntapaoppaan mukaan. Nyt mietin, missä kohtaa päivää tai aamua, ehkä illalla, voisin seistä varpaillani.

Kuten Emilia Vuorisalmi kirjoitti Rakkaus haltuun -kirjassaan, että pitää tehdä päivittäin pieniä asioita, joista saa endorfiinia. Olen alkanut sen vuoksi pedata joka aamu sängyn. Siitä tulee kummallisella tavalla iloiseksi, kuten myös yhdessä siivoamisesta.

Ennen jouduin siivoamaan aina yksin. Pidän pyykin pesemisestä ja voin hoitaa pyykit kyllä yksin, mutta siivoaminen on kammottavinta, mitä tiedän. Matti oli sen verran tottunut sukupuolittuneeseen työnjakoon ensimmäisessä avioliitossaan, että koki yhdessä siivoamisen nöyryytyksenä.

Nyt tilanne on toinen. Eilen tyhjentelin kissanlaatikoita, pesin pyykkiä, vein roskiksia ulos, hoidin kirjakokoelmaani - toisin sanoen vein makuuhuoneeseen keittiöön kasautuneet kirjat ja järjestelin papereitani.

Kastelin myös tomaatin taimet ja täytin moppisangon ja vein Matille imurin valmiiksi keittiöön.

Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn on ihana, ihastuttava. Se kertoo oikeasti vanhuudesta ja voimien vähenemisestä. Kun voimat vähenevät, on sitten tehtävä vähemmän. Pitää nousta varpailleen ja seistä varpaillaan niin pitkään kuin jaksaa.

Pitää muistaa, että makaamalla reisilihakset surkastuvat. Ja värkki! Se on pidettävä kunnossa, iskukunnossa!

Olen kohdassa, jossa Mazzarella puhuu muistamisesta. Hän haluaa muistaa kaikenlaisia muistoja. Myös ikäviä ja tuskallisia. Minulla on vielä tekemistä Leonidin kuoleman jälkeisissä vuosissa. Aina, kun avaan blogini niiltä vuosilta, viiltää sydänalasta.

Kumma juttu muuten. Tunnen, että rakastan Leonidia, vaikka tämä oli välillä väkivaltainen. Ymmärrän, miksi hän oli. Koettakaa itse elää romahtaneessa imperiumissa. Pysyisittekö hengissä? Zonalla esimerkiksi - Omskissa, kun vahvemmat miehet panevat perseeseen.

Matti arveli, että on ärtyisä vanhus. En usko. Näin pehmeätä ja hauskaa, iloista miestäni en ollut ennen tavannut. Hän on nyt vapaa. Katsoimme yhdessä eilen illalla Arto Nybergin ohjelmasta Tommy Hellsténin osuuden. Vaikka koetin miten haastaa riitaa, Matti esti aikeeni ja oli äärimmäisen lempeä.

Tommy Hellsténiltä ilmestyy torstaina Virtahepo makuuhuoneessa. Aion sen hankkia.

Nyt lähden pyöräilemään. Matti paistaa lohta uunissa. Viikonloppuna teimme oksasavottaa tukkimetsässä. Matti riehui moottorisahan kanssa ja minä kuuntelin Niina Lykken Kohonnutta riskiä.

En jaksanut kirjoittaa mitään, sillä käteni olivat kipeät ja hervottomat kuin ylikeitetyt makaroonit.