Pia Valkonen

Saara Turusen Järjettömiä asioita ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä

ke 7.4.2021

Kirjoitan tämän merkinnän valmiiksi keskiviikkoaamuksi, jotta pääsen heti aamusta rakennusalan esimieskoulutuksen stressinhallintajaksolle. Pakko rykiä Saara Turusen kirjasta miljoona merkintää, sillä en pääse muuten eteenpäin. Angelika ja Ismo Leikolan Amerikka-kirjaa Suo, kuokka ja Hollywood kuuntelemme Matin kanssa yhdessä ja siinä pointtina on power couple.

Tässä power couple -määritelmä netistä englanniksi: "A power couple is created when two powerful people — people who care about succeeding in their respective careers — come together in a relationship and manage to empower one another instead of dragging one another down. A big part of being a power couple is public perception."

Power couple on pariskunta, joka toimii yhteen ja on voimakaksikko. Sitä me Matin kanssa molemmat olemme jo alusta lähtien halunneet olla. Tosin ihan alussa minä etupäässä halusin tehdä omaa toimittajan työtäni ja lisää lapsia. Kun lapsia ei tullut, Matti päätti, että keskitymme siihen, mitä on: olemassa oleviin lapsiin ja Matin lapsenlapsiin. Minä olin kuuro tälle ja katkeruus, jopa viha jäi keskenmenoista minuun.

Olisi siinä vaiheessa pitää purkaa päässäni oleva vihapommi.

Meidän voimapariutemme kehittyi kivuliaasti. Hannele, älä lue merkintää loppuun. Et tykkää teskstistä, joka on tulossa. Neuvostoliiton-muistoja kertaan toki ensin. Käsittämättömän hankalaa, mutta pieninä paloina Moskovan-vuosi tulee pureskelluksi. Vuosi oli niin suuri ja niin paljon muuttui koko maailma 1990 - 1991. Oli jotenkin tuskallistakin olla siinä keskellä. Eikä ole enää ketään, kenen kanssa muistella, ellei nyt Nanna Nieminen löydy. Meni naimisiin 1990-luvun alussa ja vaihtoi sukunimeä. En millään kykene muistamaan, mikä Nannan sukunimi on.

Nanna ja hänen isänsä auttoivat minut alkuun Helsingissä Moskovan jälkeen. Olisin joutunut nukkumaan ensimmäisen yön Suomessa Taka-Töölössä paljaalla lattialla, elleivät tytär ja isä olisi tuoneet minulle patjaa, täkkiä ja tyynyä. Tulin Moskovasta pöllämystyneenä vailla mitään elämisen fasiliteetteja, sillä olin alitajunnassa ajatellut, että jään sinne. Turusen Riitta jäi vielä Moskovaan joksikin aikaa, joten hänenkään luokseen en päässyt lojumaan.

Nanna oli väliaikaisesti Suomessa, mutta meni syksyllä 1991 takaisin Moskovaan, jos oikein muistan.

....

Melkein aloin itkeä, kun sain viestin menneisyydestä. Merkintäni Kärkölän kartanot oli melkoista ja aggressiivista tajunnanvirtaa ja siitä huolimatta samaa koulua kanssani käymä minua ylemmällä luokalla ollut nainen oli jaksanut lukea sen loppuun ja otti yhteyttä.

Hän ilmaisi niin kauniisti sen, että olin koulussa aina iloinen - ei voinut tietää, millainen mielenmaisema - myrsky - pääni sisällä kouluaikaan oli. Olen koettanut hahmottaa koulupaikkakuntaani vaikka mistä suunnasta - esimerkiksi haastattelemalla jumppamaikkaani Tuula Huttusta ja hänen miestään matikanopea Pentti Huttusta. Tästä mahdollisuudesta iso kiitos Touko-veljen Maija-vaimolle, joka mahdollisti haastattelun.

Huttuset ovat valmistuneet jumppamaikoiksi samaan aikaan kuin Maija Jyväskylästä.

Jos nyt kirjoittaisin merkinnän Kärkölän kartanoista, en olisi niin vihamielinen. Mutta ensimmäisen kirjoituksen vain piti olla sellainen. Aina minä sinne Järvelään palaan. Muistoissani ja vähän epätoivoissanikin. Ostin jopa Etelä-Kärkölän maamiesseuran historiikin ja tajusin, että elämäni parhaita anoppisuhteita oli suhde Leo Väkiparran äitiin. Siinä oli tiukka muija, jota edelleen fanitan. Kasvatti kolme poikaa pienellä tilalla ja oli sisukas ja kävi varmaan kiukkugeneraattorilla. Upeaa!

Olisin jäänyt mielelläni perheeseen tyttäreksi, sillä olen voikukkalapsi. Oma lapsuudenperheeni oli tuolloin hajonnut ja tarvitsin turvaa. Ei ollut eroja tai muuta, mutta kait sillä jokin merkitys oli, että äiti joutui Hattelmalan mielisairaalaan ja isä Ahveniston keuhkoparantolaan, kun äitikään ei kerta jaksanut.

Jotenkin piti selviytyä. Tämän luki kirjailija Taija Tuominen intensiivikirjoituskurssilla uudelleen ääneen, kun olin kirjoittanut itse pätkän lukioaloituksestani.

Tähän asti merkintään tuli lisää keskiviikkoaamuna. Tästä eteenpäin syntyi tiistaina ja tesktissä taasen huhuilen Nannaa. En ehdi nyt editoida merkintääni. Pakko pukea ja pestä hampaat. Harjata tukka ja kasata Teams-koulutusareena.

....

Saara Turusen Järjettömiä asioita vaivaa minua. Pidin siitä samanlaisena runsaudensarvena kuin Turusen aiemmista Rakkaudenhirviöstä ja Sivuhenkilöstä

Niin. Kirjoitan kirjoista etupäässä siksi, että haluan kertoa itsestäni niiden kautta. Minulle Moskovan-opiskeluvuodestani kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Vuosi oli niin iso ja silloin tapahtui maailmanpoliittisesti niin isoja asioita, että en oikeastaan vieläkään käsitä sitä.

Enkä käsitä sitä, että olen ollut kymmenien tuhansien sotilaiden sekä mielenosoittajien välissä 27. maaliskuuta 1991, kun Moskovassa oli kielletty miekkari demokratian puolesta ja koska miekkari oli kielletty, tulivat sotilaat ja työnsivät mielenosoittajat - rauhallisesti kyllä - takaisin sinne, mistä väkijoukko tulikin.

Me, suomalaiset toimittajaopiskelijat, olimme välissä. Olen puristunut sotilaiden ja mielenosoittajien väliin. Kun ajattelen sitä, hengitys salpautuu ja tulevat samanlaiset paniikin oireet, halu juosta pois, pois, pois, kuin silloin, kun minulla menee pakopaniikki päälle Matin pettämisten takia.

Rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Tässä on se kohta, kipukohta. Tuskakohta. Nämä tuskat ja pakorefleksi ovat sukua toisilleen. Olen puristuksissa, en pääse pois, hengittäminen tekee kipeää.

Ja, mikä kamalinta. Me olimme Zuygmunt Baumanilaisia turisteja tilanteessa, joka oli totisinta totta neuvostoihmiselle. He kaatoivat järjestelmän ja me olimme turisteja.

Ainoa kuolonuhri järjestelmän kaatamisessa tuli seuraavana syksynä Arbatilla. Käsittääkseni Nanna Nieminen asui silloin vielä Moskovassa, missähän Nanna on nyt? Hänen asuntonsa sijaitsi Arbatin läheisyydessä. Kysyisin näistä Nannalta, jos tietäisin, mikä hänen sukunimensä on.

Tämä on nyt sitä, kun ihmiset kuolevat eikä ole ketään, jonka kanssa muistella. Turusen Riitta kuoli kesällä 2019 enkä kyennyt menemään Riitan muistelutilaisuuteen Ilomantsiin marraskuussa 2019.

Matti oli silloin luisumassa kohti tammikuun 2020 pohjiaan ja minä näin vain luisun. Olin voimaton enkä jaksanut edes Riitan tilaisuuteen, vaikka olin itse vaatimassa tilaisuutta.

...

Kiitos Tikkisen Hannelelle Herman Raivion Suomen Kuvalehti -kritiikin lähettämisestä sähköisessä muodossa. Hannele tosin arveli, että suutun Herman Raiviolle, sillä Hannele arveli Raivion kritiikin olevan imun näkökulmastani toksista mieskritiikkiä.

Mietin, olisiko pitänyt kirjoittaa Järjettömistä asioista ensin kaikki, mitä haluan siitä sanoa - ja sitten vasta lukea arvostelu. Luin sen ehkä sittenkään suuttunut Herman Raiviolle. Suutuin Saara Turuselle siitä, miten huonosti hän pani minäkertojan kohtelemaan katalonialasta puolisoaan.

Olen Raivion kanssa eri mieltä romaanin syvyyksistä. Vaikka kerron tämän viidenteen kertaan, kerron vielä; Raivio se ei tavoittanut Turusen syvyyksiä. En tiedä, ehkä hän ei ole katsonut kovin tarkkaan Cherbourgin sateenvarjoja.

Minä en ole katsonut elokuvaa tosiaankaan kovin tarkkaan ja siitä juuri on kyse. Haluatteko kuulla tämän vielä kerran? Ette halua. Säästän tiedät nyt tältä, vaikka haluaisin niin muistella syyrialaista Bassam Kassamia.

(Bassam Kassam oli enemmän Turusen Riitan tyyppiä. Kuitenkaan rakkaus heidän välillään ei leimahtanut. Riitta kelpuutti lastensa isäksi vain dagestanilaisen ravintoiloitsijan Şirvanin. Şirvania hän kutsui dagestanilaisprinssikseen.

Olen Şirvanin tavannutkin, mutta en muista, minkä näköinen hän oli. Şirvan oli ilmeisesti vieläkin vanhempi kuin Bassam Kassam, sillä en muista lainkaan, oliko tämä pitkä vai lyhyt, tumma varmaan, mutta en muista sitäkään. Uutenavuotena söimme Riitan kanssa kahdestaan juhla-aterian Şirvanin ravintolassa ja saimme Şirvanin yksityispalvelun.)

...

Herman Raivio ottaa kritiikissään esille Sally Rooneyn romaanin Normaaleja ihmisiä. Lukukokemuksena Normaaleja ihmisiä oli mukavampi kuin Järjettömiä asioita. Turusen minäkertoja tuntui kovin kylmältä, kolealta, jopa hyiseltä, kontrolloivuudessaan. Sally Rooneyn kuvauksissa oli lämpöä.

Raivio rinnasti romaanit siinä, että kummassakin rakkaus on järjetön. Minusta Järjettömien ajatusten kerronnasta puuttui juuri tunne. Se oli vain ajatusta, analyysiä, pidäkkeitä, kontrollia. Rakkausromaani, josta puuttui rakkaus.

Ahdistavuuteen asti. Ahdistuin lisäksi siinä, että suomalainen nainen, taiteilija, piti katalonialaismiestä vankina. Tuli tämmöinen olo: ne am, drugin ne dam. En syö itse, mutten toisellekaan anna.

Minäkertoja on mustasukkainen puolisonsa suhteesta ponnaripäiseen nuoreen naiseen. Itse minäkertoja ei halunnut puolisostaan muuta kuin sen, että tämä oli aina odottamassa, kun hän saapui Kataloniaan.

Se, miksi Järjettömistä asioista oli niin vaikea kirjoittaa ja aina päädyin muistelemaan syyrialaista ystävääni mieluummin tai edes kuolleen ystävättäreni dagestanilaisprinssiä, johtuu siitä, että Matti teki minulle vuosia samaa kuin Turusen minäkertoja katalonialaispuolisolleen.

Ne am, drugim ne dam.

Kun kirjoitan tämän, kämmeneni hikoavat ja pulssi alkaa tykyttää korvissani. Matti oli vuosien ajan pääasiassa pois kotoa, kävi vain kylmänä ja etäisenä istumassa vähän aikaa keittiön pöydän ääressä ja häipyi taas tiehensä. Ne am, drugim ne dam.

Eikä minulla edes ollut kondomeja eikä liukuvoiteita eikä kenenkään seksikuvia, ei mitään kuvia, puhelimessani. Liukuvoiteet ja seksikuvat olivat mieheni Minotauros-suhteen heiniä. Kondomeja hän väitti Satiaisen kanssa käyttäneensä, paitsi juuri viimeisellä kerralla.

Riitta Turusen ja dagestanilaismafioson Şirvanin sekä miesten, joiden nimiä niin haluaisin täällä mainita, suhteissa oli kyse juuri sitoutumisen mahdottomuudesta. Jostain käsittämättömästä syystä Riitta ei koskaan ryhtynyt suhteeseen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa olisi voinut sitoutua. Hänen miessuhteensa olivat järjestään järjettömiä ja ikään kuin tarkoituksella onnettomia.

...

Minä samaistin itseni Järjettömien asioiden katalonialaiseen, joka odottaa, odottaa, odottaa, odottaa. Elämä valuu hukkaan. Paitsi, että katalonialaisella oli sentään ponnaripää. Minulla ei edes sitä.

Nimetön kirjeenvaihtotoverini - tai kylällinen ihmisiä, jotka inhoavat minua, julistivat viime kirjeessään nuppi moraalipaniikista tutisten, että nöeiii, olet pettänyt Mattia vuosikausia.

Karu totuus heille ja Matille paljastui viime tammikuussa. En ole pettänyt. Matti valahti ihan kalpeaksi, kun lopulta käsitti. Hänen olisi paljon helpompi olla nyt itsensä kanssa, jos olisin pettänyt.

Ystäviä minulla kyllä oli. Kiitos klovni-runoilijalle, Ylä-Savon subcomandante Marcosille, sonkajärveläiselle kommunistijohtajalle, herra I.K:lle ja Petelle kannattelustani. Jos jätän jonkun mainitsematta tässä, se ei johdu siitä, ettenkö muistaisi.

Ja se, että oli ystäviä, voi olla hyvinkin juuri syy siihen, että yhteyttä mieheeni ei syntynyt ennen kuin mies rypi syvällä kuin sika.

...

Saara Turunen oli poistanut tekstistään miltei kaikki tunteet. Tai sitten ne ovat hänellä niin kontrollissa, että ne eivät edes puiki tai pujahtele Järjettömiin asioihin.

Sen takia minulla oli romaania lukiessa koko ajan sellainen olo, että Turusella on näppäimistönsä alla teroitettu aura ja aura viiltää minua, lukijaa, koko ajan, mutta mitään ei näy tai ei saa näyttää.

Kiinnostava jakso oli, kun Turunen kuvaa Image-jutun tekoa. Muistan jutun. Luin sen tarkkaan ja olin pettynyt, miten toimittaja ei tuntunut saavan kirjailijasta irti oikein mitään, vaikka oli raahannut tämän Koti-Kontiolahdelle.

Voi, että miten toimittajana inhoan ihmisiä, jotka itse asiassa hyötyvät lehtijutuista, mutta sitten eivät paljasta toimittajille mitään itsestään. Vetävät vain huulet kireänä, että teksti tai taideteos puhukoon puolestaan.

Jonkinlainen mitta tuli täyteen, kun tein juttua valokuvaajasta, jonka nimeä en juuri nyt edes muista. Näyttelyssään hänellä oli hyvin henkilökohtaisia töitä, niin hän itse sanoi.

Henkilökohtaisia, jep, jep, niissä oli mustalla pohjalla kuin erilaista sähkövirtaa. Ok, jos kuvia olisi näyttelyssä ollut yksi tai korkeintaan kaksi, mutta kun koko näyttelyssä ei muuta ollut kuin hyvin henkilökohtaisia sähkövirtakuvia.

Siitä piti juttu repiä. Ja sitten kun toimittaja mietti, että mitääää vittua minä tästä kirjoitan, valokuvaaja sanoi, että työt puhukoot puolestaan, hän ei puhu mitään. Voi hyvää päivää sentään, kun nyt muistelen sitä.

....

Järjettömissä asioissa oli monta mielenkiintoista kohtaa, jotka olin kirjannut kirjan etulehdelle. Herman Raivio lisäksi kirjoitti, että katalonialainen esiintyy sekä Rakkaudenhirviössä että Sivuhenkilössä. Kumma juttu, en muista tätä kummastakaan.

Molemmista kirjoista välittyi minulle kuva eristäytyneestä yksilöstä, vähän onnettomasta naisesta, joka hukkaa elämäänsä lojuen kusisella patjalla hienostokaupunginosassa isin omistamassa asunnossa ja kirjoittaa siitä, kuinka lojuu päivät pitkät patjallaan - ja nyt sanoisi Tikkisen Hannele tähän; kaivelee nuoren naisen napanöftäänsä.

Ehkä minun pitäisi lukea romaanit uudestaan ja eri silmällä. Kun kuuntelin Antti Holman Kaikkea elämästä(ni), löysin Holman kirjasta naisen, joka asuu välillä ulkomailla ja joka ulkomailla vain bailaa ja käyttää huumeita. Olin ihmeissäni. Saara Turunenko hahmo oli? Niinkö sosiaalista elämää tämä viettää ulkomailla. Ihan toinen kuva tuli Rakkaudenhirviöstä ja Sivuhenkilöstä.

Raivio huomasi kritiikissään, että Järjettömiä asioita oli yhden naisen parisuhdeteatteri, jossa mies oli litteä sivuhenkilö. Niin oli, katalonialaismiehen litteys toi mielestäni tehoa kerrontaan.

Minäkertojan hyisyys korostui. Minusta sivuhenkilön persoonaattomuus oli siihen hyvä tehokeino.

Raivio myös tavoittaa hyvin olennaisen asian Järjettömien asioiden minäkertojasta. Raiviö kirjoittaa, että ikään kuin minäkertoja ei haluaisikaan ratkaista asiaa käymällä terapiassa. Niinhän se juuri oli.

Uskon, että minäkertoja jollain tasolla kyllä halusi ratkaisua, mutta voimia tai tahtoa tai jotain hänellä ei siihen ollut. Terapiasta muodostui hänelle keino kestää asiaa, joka muutoin oli meko kestämätön.

Pitääkö aina ratkaista asiat? Tämä on tietenkin vähän outo kysymys ihmiseltä, jota kiinnostaisi opiskella ratkaisukeskeistä psykoterapiaa.

Mattikin ratkaisi jotain asiaa, joka ei liity minuun, vaan hänen omaan minäänsä, ynnyttelemällä reppanana Satiaisen vuokraläävässä ja rypemällä Minotauroksen luolassa.

Minä olin uskollinen Penelope, joka kutoi, purki ja kutoi. Vittu, olisinpa sillä välin pannut haisemaan! Vittu, että vituttaa vuosien hukka. Miten ihanaa olisi ollut panna sillä aikaa kaikkea, mikä liikkuu. Jos jotain kadun elämässäni, niin tätä.

Tai jos olisin tajunnut lähteä silloin kuin koetin lähteä. Nyt minulla olisi takanani reilun kymmenen vuoden suhde jonkun - ihan kenen tahansa - kanssa - enkä olisi näin riekaleina.

Ei kun vielä enemmän kadun sitä, että olen koskaan ryhtynyt mihinkään Matin kanssa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että Satiainen olisi saanut uhrata neitseytensä ja tehdä Matin kanssa vaikka saatana viisitoista lasta tai kuusi-seitsemäntoista, mukulan joka vuosi, kunhan minä olisin päässyt Lapinlahdelta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa tai edes pysynyt Pöljällä.

Ugh, nyt se on sanottu ja eteenpäin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi