Äidit ja tyttäret - Koko Hubara ja Taija Tuominen

ma 26.4.2021

Tänään on 35 vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Meillä oli Hämeenpuiston kommuunissa bileet ja Kouta Saarikoski kantoi olohuoneeseemme puistonpenkin.

Olohuoneemme oli samalla Olli Herralan residenssi. En muista, osallistuiko Olli penkin kantamiseen. Joku oli tuskissaan repinyt parvekkeen kaidepuusta palasen.

Mehän olimme kaikki traagisia taiteilijanalkuja. Boheemeja ja valmiina vastustamaan porvarillista elämänmenoa. Aloitimme vastustamisen kiskomalla hienostokerrostalon parvekkeen kaiteesta pätkän puuta.

Minä en tosin edes muista käyneeni kommuuniasuntomme parvekkeella. Ehkä se johtui siitä, että en polttanut. Luomisen tuskia tunsin muidenkin edestä.

Oli lauantai ja vuosi oli 1986. Järjestimme Partasen Oilin 21-vuotissynttärit silloin meillä. Maanantaina läksimme Salosen Maritan, Vuorisen Markun ja Sistosen Jannen kanssa kohti Reberbahnia Hampuria. Minä ainakin halusin käydä huorakadulla.

Köpenhaminassa halusin ehdottomasti nähdä Kristianian. Vapaakaupunginosa oli pettymys. Oli viileä kevätsää ja iloiset pilviveikot kaikkea muuta kuin iloisia. Kaikki näyttivät viluisilta ja Kristiania huumetodellisuus oli voittopuolisesti surkeaa.

Kadut ammottivat paljaina. Tuuli lakaisi joitakuita edellisen syksyn lehtiä pitkin asfalttia. Joitain laihoja hahmoja nojaili ovenpieliin. Tunnelma oli ankea ja ahdistunut.

Vähän sama fiilis tuli Pietarissa kesällä 2014, kun kävimme Marian, Annan ja Matin kanssa lähellä Leonidin, Inessan sekä Ljovan kotitaloa Ulitsa Rubinšteinilla. Pietarin keskusta ei todellakaan ole lapsiperheille.

Ssittenkin elokuva Christiane F:stä ja huumeasema Zoosta oli todenmukaisempi, ajattelin Kristianiassa ja mietin, että olen sentään lukenut Nicky Cruzin Juokse, poika, juokse.

Niin. Siihen asti, kunnes minäkertoja tulee uskoon. Mutta kylläpä sain huumegenrestä selkeän kuvan. Reberbahnin huorakaduilla olen ottanut yhden taidevalokuvan, muuta en siitä muista.

Tanskan rajoilla rennot rajamiehet mittasivat säteilymme määrän geiger-mittareilla.

Äideistä ja tyttäristähän minun piti.

Koko Hubaran Bechin alkupuolella on äidin Shoshana Ayin kuvaus tyttären slimin. Äiti on kirjailija, mutta haluaa yhtä aikaa olla täydellinen äiti.

Äidin esikoisromaanin, Shoshana Ayin. Kävi täällä, jälkeen todellisuus ei ollut entisensä, sanottiin tiedotusvälineissä ja kirjallisuusmaailmassa. Hesarin Eleonoora Riihinen huomaa Shoshana Ayin. Kävi täällä -romaanin viittauksen Anja Kaurasen (Saarikoski-Snellman-jne) Sonja O:hon. Onpa jännää.

Äiti kirjoitti keittiön pöydän ääressä, huh, kuinka tuttua, ja piti aina ovea auki, jotta olisi yhteys pikku tyttäreen. Äiti oli aina valmis siihen, että hänet keskeytetään.

Ja tytär keskeytti. Äiti armollisesti kysyi aina, mitä videota katsottaisiin yhdessä ja ehdotti itse saman tien Kaunotarta ja hirviötä. Kun video oli saatu pyörimään ja äiti syventyi kirjaansa tytär kainalossaan, tytär halusi katsoa Pientä merenneitoa.

Äiti keskeytti lukemisen, sillä äidinhän tulee aina ja loputtomasti olla läsnä ja käytettävissä - se on kuulkaas hirvittävää - ja vaihtoi Pienen merenneidon. Kun äiti oli taas päässyt upoksiin lukemaansa kirjaan, tytär halusi katsoa muumeja.

Loputtomiin. Lopulta äiti raivostui ja alkoi paiskoa videokasetteja. Kuulostaapa tutulta. Voi Maria, kuuntele Koko Hubaran Bechi!

Ja oikeastaan tytär ei olisi muuta halunnut kuin olla välillä ihan rauhassa. Ruotsalainen lapsiguru Anne Wahlgren kirjoitti oivaltavassa Lapsikirjassaan, että oikeasti lapsi ei halua olla koko ajan huomion keskipisteenä.

Lapsen pitää saada kehittyä rauhassa. Olla joskus omissa oloissaan. Kuopus Anna halusi kerran jäädä yksin yöksi Lapinlahdelle, kun me Maria, Matti ja minä kävimme Helsingissä. Taisimme olla kolmistaan yötä Messilässä jossain uudehkossa mökissä.

Anna pelasi silloin lentopalloa ja oli ryhmässä toimimisesta väsyksissä. Minä olin kauhuissani. Koetin vaikka mitä. Pyydä turvaksi Amppu, pyydä turvaksesi poikaystävä. Anna piti päänsä. Hän haluaa olla yksin, yksin, yksin! Piste. Jos jotain Anna todella halusi, hän piti päänsä.

Edelleen on niin. Sitä on kunnioitettava ja oikeastaan ihailen lastani.

Anna Wahlgren oli Lapsikirjoineen oikeassa monessa ja oikeastaan varmaan aika lailla kaikessa, vaikka hänen tyttärensä Felicia Feldt kirjassaan Näkymätön tytär kertoo äidistään kääntöpuolen.

Varmaan Anna Wahlgrenin ongelma olivat päihteet, mutta se ei poista hänen kasvatuskirjansa oivaltavuutta. Feldtyin Näkymätön tytär löytyy Storytelistä e-kirjana. Äänikirjana se olisi ruotsiksi.

Nyt on pakko alkaa konttoritöihin. Taija Tuomisen Tiikerihain ja Kuningaskobran voi lukea myös tytär ja äiti -kirjoina. Myös Taija Tuomisen äiti loukkaantui syvästi, kuten vain alkoholisti voi loukkaantua, siitä, miten tyttärensä hänestä kirjoitti.

Minusta kumpikin kirja oli jopa sovinnollinen. Minäkertojan äiti oli epäsovinnainen ja äidin epäsovinnaisuutta kirjailija itsekin korosti. Ratkesin nauramaan ääneen, kun kuuntelin kohdan, jossa minäkertoja pienenä ryömii esille kylän akkojen kahvipöydän alta ja sanoo vittuvittuvittuuuu - äiti vain tuumaa, että lapsipa on oppinut puhumaan.

Minäkertojan äiti on lähtöisin Savosta, Saimaan rannalta, hän on aivan muuta maata kuin Hauhon jäykistelevät kantahämäläiset.

Kirjan kohdasta tuli mieleen Cia Kiiskisen Äitiyspakkaus. Kirjan minäkertoja pelästyy, onko lapsen ensimmäinen sana Voi passska, kun joka kerta, kun vauva inahti, äiti joutui keskeyttämään taiteen tekemisen ja vastaamaan vauvan tarpeeseen, ja samalla, kun vauva heräsi, pääsi äidiltä aina: "Voi passsska!"

Koko Hubaran Bechiä kuunnellessa alkoi naurattaa, kun minäkertoja kuvaa äidin olleen paikalla 51 viikkoa vuodessa. Ajatelkaa! 51 viikkoa, aina läsnä, miten rasittavaa!

Yhden viikon vuodesta äiti oli ottanut itselleen. Hän matkusti Ranskaan kirjoittamaan. Mutta muuten. 51 viikkkoa vuodessa, kamalata.

Taija Tuomisen minäkertojan äiti lopulta alkoholisoitui pahasti. Ja minusta on mitä suurinta rakkautta, että hän työnsi tyttärensä pesästä ennen kuin tytär vajoaa samaan kuiluun.

Tosin äidin keinot olivat rajut. Ei siinä paljoa tytär voinut omia siipiään koetella, kun äiti irrotti pihatalosta, jossa tyttö asui, ulko-oven. Se oli merkki. Talosta oli lähdettävä.

Taija Tuomisen kirjoja lukiessa tuli mieleen Miina Äkkijyrkän äitisuhde. Äkkijyrkän elämäkerran mukaan äiti oli oikeastaan aika kamala. Väkivaltainenkin.

Kun rajaton Miina-tytär sunnuntaina kesken radiojumalanpalveluksen hievahti paikoiltaan ja karkasi eteiseen, äiti otti veitsen ja painoi sen tyttärensä lapaluiden väliin; jos tyttö ei pysy paikoillaan, veitsi menee lapaluista lävitse.

Elämäkerran kirjoittaja Lamppu Laamanen tavoittaa kuitenkin hyvin kipeän tytär ja äiti -suhteen muutoksen. Kun äiti teki kuolemaa, Miina Äkkijyrkkä kävi pitkiä keskusteluja äidin kanssa. He puhuivat asiat selviksi.

Se vähän kohotutti kulmakarvoja, että Miina Äkkijyrkän serkuista ei tullut mitään, niin elämäkerrassa sanottiin, kun heillä oli suht´normaali lapsuus ja heistä tuli niin sanottuja tavallisia työssäkäyviä ihmisiä. Ei siis taiteilijapiirien näkökulmasta mitään.

Siinä kohtaa ajattelin, että öhöm, mutta niiinhän se taiteilijasta itsestään saattaa tuntua; tavikset, noh, ovat taviksia.

Boris Cyrulnikin kirjassa Ihmeellinen kurjuus on kohta, joka askarruttaa minua: "Miten suhtautua siihen, että ihmisen solidaarisuus estää häntä itseään toipumasta? Kuka kehtaa myöntää, että läheisen kuolema on saanut luovuuden kukkimaan?" (Boris Curylnk: Ihmeellinen kurjuus s. 72)

Äitien pitää mennä pois tieltä. Äitien tulee ymmärtää, että heidän tulee luovuttaa lapsi elämälle, maailmalle ja lopulta kuolemalle. Mutta sitä ennen äidin tulee väistää. (Eikä missään nimessä imeä tyttärensä exän munaa, kuten muudan suttainen isoäiti on tehnyt. Se on liikaa jopa tällaiselle kaunokirjailijalle kuin minä, oksettaa. Siinä on raja. Perverssin puolelle ei kuitenkaan saa mennä.)

Helmi Kekkonen on lukenut Koko Hubaran Bechin.  Alan tutkia Kekkosen blogimerkintää:

https://helmikekkonen.com/2021/04/22/bechi/

Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn -koronapäiväkirjassa oli hyvä käytännön vinkki. Pitää seistä varpaillaan minuutti päivässä. Minä en jaksa seistä, jalkalihakseni ovat sen verran huonossa kunnossa, mutta voin aloittaa projektin kävelemällä tietokoneelta keittiöön ja takaisin varpaillani.

Merete Mazzarella lisäksi luki Olga Tokarchukin, nobelistin, Jaakobin kirjoja. Se on käännetty ruotsiksi ja ruotsiksi tosiaan löytyisi Storytelistäkin äänikirjana. Puolaksi Tokarchukin kirja on Księgi jakubowe.

Minulla on Tokarchukin Vaeltajat, siitä hän Nobel-palkintonsa saikin. Jotkut kohdat olivat romaanissa sellaisia, että merkitsin ne ylös. Esimerkiksi sellainen, jossa nobelisti huomaa kansallisten nimien häviävän. Sellaisia nimiä, jotka ovat vaikea koiné-englannilla lausua, kuten vaikkapa Jyrki (Härkönen tai Kärkkäinen, Tokarchukin kääntäjä, Aamun Koiton minua edeltänyt päätoimittaja, joka loppujen lopuksi suuttui minuunkin), ei enää kohta ole.

Kaikki ovat marioita ja annoja - tai piamarioita, näin sanoi Milanon Naisten Paratiisin kreivitär Adelaide de Saint´erasmo. Pia Maria oli ilmeisesti 1950-luvun lopun Italian proletaarinimi. Pia Marioita palvelusväeksi riitti contessan tuhahduksen mukaan.

Anna-nimen antavat tyttärelleen yleensä akateemisen koulutuksen vanhemmat, jotka panevat tyttärensä lukioon eivätkä kysykään tältä, haluaisiko hän loppujen lopuksi mieluummin kuitenkin  ripsienhuoltajaksi.

Peruskoulussa meidän Anna oli luokkansa ainut. Lukiossa samalla luokalla Annoja olikin sitten kolme. Image-lehdessä oli juttu siitä, miten vanhempien koulutus ohjaa lapsen koulutus- ja ammatinvalintoja.

Itse asiassa voi ajatella niinkin, että työväenluokasta tulevalla lapsella on laajempi valikoima. Vanhemmat eivät pöyristy, jos lapsi valitsee ammattikoulun. Näin Imagen asiantuntija, työläistaustaisesta perheestä tullut sosiologi Mari Käyhkö sanoo.

Kello on jo vaikka mitä. Lounasaika. Kävelen varpaillani keittiöön, mutta ennen sitä kirjoitan vielä, että ihan joka kohdasta Olga Tokarchukin Vaeltajia en pitänyt. Hyppelin sellaiset kohdat kylmästi yli.