Työn kuvaus

ma 22.3.2021

Kirjailija Taija Tuominen sanoi luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla viikonloppuna, että työn kuvauksia nykykirjallisuudessa on vähän. Ehkä siksi, että nykymuotoisessa silppu-ajatustyössä on kovin niukalti kuvattavaa.

Kun mietin, mitä omat tyttäreni mahtavat muistaa äidin työstä, he varmaan sanoisivat, että äiti istui tietokoneen ääressä ja kiroili. Joskus äiti takoi tietokoneen ruutua ja joskus heitti läppärin seinään. Joskus Mattia kaulimella, kattilan tiskipöydän reunaan ja lautasen säpäleiksi pöydän kanteen.

Jos kyse oli ortodoksisen seurakuntalehden taitosta, äiti ei sen jälkeen hokenut niin usein vittuvittuvittuvitunvitunvittu, kun hän keksi sytyttää tuohuksen palamaan keskusyksikön päälle ja pani Ortodoksinen kirkkolaulu tutuksi -cd:n soimaan.

Tänään piti olla yrityksen muutoksen työnohjaus. Se siirtyi seuraavaan maanantaihin. Ei haittaa, sessioille olen varannut niin paljon aikaa kalenteristani kuin on tarvis.

Ymmärrän, että muutos tapahtuu hitaasti ja on loppujen lopuksi parhaimmillaan tai pahimmillaan - riippuu katsantokannasta - äärimmäisen vaivihkainen prosessi. Siinä muutoskipu jakautuu pidemmälle ajanjaksolle. Kärsimätön ei auta olla.

Tiedän sen omasta firmasta. Mitään ei tapahtunut niin pitkään kuin asioita oli muutoksen tiellä. Osa asioista, kuten vaikkapa leskirouva Pikkupeppuli (tästä häntä ei ainakaan voi millään tunnistaa), oli niin raskaita, että niitä oli täysin mahdoton voimalla siirtää pois häiritsemästä. Osa taas takertui muutoksemme tielle tuhatjalkaisen nilviäisen suppilojaloin, kuten uskovainen neiti Satiainen.

Se oli sitten päivän vittuiluosuus se.

Ajattelin tänään kuvata työpäivääni. Aamu alkoi tavalliseen tapaan. Matin puhelin hälytti kello kuusi. Työnnyimme makuuhuoneesta ulos, oven takana nukkuu tavallisesti ainakin yksi koira. Tänään vanha Pimu, joskus nuori Halla nukkuu oveemme painautuneena niin, että valkea hännänpää työntyy oven alta.

Käyn nopeasti itse pissalla. Yleensä kaksi koiraa, Pyry ja Halla, tunkevat mukanani vessakoppiin. Pimu pysyttelee taustalla ja näyttää Hallalle hampaita vessan oviaukon ulkopuolella.

Matti menee keittiöön, ruokkii ensimmäisenä kissan tiskialtaassa ja leikkaa koiranmakkaran kolmeen osaan sekä ripottelee koiralautasille nappuloita. Nappulat hän kauhoo Suomen Armeijan peltisestä kahvimukista, jonka löysin kompostista täysin muumioitumatta, kun tyhjensimme vuosia muhineen kompostin rönsyruusujen päälle sireenimajan taakse.

Rönsyruusujen torjunta alkaa taas keväällä. Koetan vielä kaivaa juuriston maasta. Jos ei onnistu, tilaamme paikalle kaivinkoneen. Mutta kerta vielä yritystä. Viime kesänä sain ruusut niittämällä vain roihahtamaan entistä terhakkaampina.

Jokin tenho juurien kiskonnassa on. On mielenkiintoista tarttua paksuun juureen ja katsoa, mihin suuntaan se on kasvanut tai mistä suunnasta se on tullut. Oikeastaan odotan lumien sulamista. Ehkä tänä keväänä saan kasvihuoneen ja kasvatan tomaatteja, kurkkuja ja chilejä.

Chilit minulla kasvavat hyvin. Niitä vain ei kukaan syö meillä. Ehkä kasvatan niitä tytöille. Kummatkin osaavat käyttää chiliä ruoanlaitoissaan. Minä vielä joskus kirjoitan kirjan: Äiti, joka ei koskaan laittanut ruokaa. Se on kirja äideistä ja tyttäristä.

Kirjan nimessä on dramaattista liioittelua. Minähän joskus laitoin ruokaakin, mutta juuri koskaan en leiponut. Tuntuu vain siltä, että olisi liian ilmeinen kirjan nimi: Äiti, joka ei koskaan leiponut pullaa.

Äidissä, joka ei koskaan laittanut ruokaa, on enemmän särmää. Viikonloppuna kirjoitimme ruokamuistoistakin ja minä kirjoitin äidin paksukuorisista karjalanpiirakoista. Ne olivat ehdottomasti epäoikeaoppiset. Havaitsin kirjoittaessani, miten meidän äiti oli aina hyvin erikoinen.

Jos korostettiin ohutkuorisia karjalanpiirakoita, äiti leipoi paksukuorisia. Jos jotain muuta, äiti väänsi todellisuuden omanlaisekseen. Sitä kyllä voi ihailla! Melkoinen oli meidän äiti!

Viikonlopun viimeisessä kirjoitusharjoituksessa kirjoitin Annan ja minun reissuista Iisalmeen hienoon kahvila Hillaan tai Kuopioon syömään. Marian kanssa tehdyistä kulinaarimatkoista pitää kirjoittaa kirjaani Äiti, joka ei koskaan laittanut ruokaa, mutta oli aina valmis syöttämään penskansa hienoissa ravintoloissa.

Se oli meidän yhteinen harrastuksemme, ilomme ja nautintomme.

Siitä työstähän minä. En päässyt aamutoimissa edes koirankusetukseen. Kävelen Hallan taluttimessa takapihalta lukion parkkipaikan lävitse itsekolaamaani reittiä pitkin käsityöläisaukiolle.

Pidän reittiä auki myös muille koirankusettajille ja lukiolaisille, jotka haluavat kesken koulupäivän kipaista S-marketissa. Sen verran olen jalo ja hyvä ihminen, auts, kuulen nyt, kuinka rouva Revaperä, uskollinen lukijani, huutaa ääneen raivosta.

Meillä yläasteella oli tapana käydä joskus ostamassa karkkia Pikku-Vilkusta, Koskisen sahan työparkkipaikan ylämäessä olevassa pienessä Viljasen kaupassa. Pikku-Vilkku oli pitkänomainen pieni ja kapea puutalo.

Iso-Vilkku oli toisella puolella Hähkäniementietä isommassa ehkä 1960-luvulla rakennetussa matalanmallisessa liikerakennuksessa. Iso-Vilkku-kauppaa piti varmaan isompi ja vauraampi Vlijanen.

Ostin siitä Fazerin vuokaleivoksia. Niitä oli muistaakseni sekä mansikkaa että mustikkaa. Mustikasta pidin enemmän kuin mansikasta. Kun olin saanut luettua kokeisiin abiluokallani, palkitsin itseni vuokaleivoksella. Niitä oli pakkauksessa aina kaksi.

Iso-Vilkku sijaitsi Tohinojantien ja Kukonmäentien risteysten välissä pitkänomaisesti Hähkäniementien sivussa. Ja taas pääsen mainitsemaan blogissani Kuokkalan Teijon. Kävimme Marian kanssa huhtikuussa 2019, kun hain tytön pääsiäiseksi Lapinlahdelle, kuvaamassa taloja, joissa jossakussa Kuokkalat asuivat.

Talot oli korjattu vuonna 1987 jollain työläisasuntorahalla. Pitää tsekata vanhasta puhelimesta kuva pronssilaatasta, joka kertoi korjausvuoden ja rahoittajan.

Muistan, kuinka joka kesä ala-asteella olin aivan sairas ikävästä. Nummenkulman perällä ei kavereita ollut ja Multamäetkin tulivat kesälomilleen vasta joskus heinäkuussa. Kesäkuu meni aina kärvistellessä. Joskus saatoin päästä Järvelään äidin ja isän kyydissä tai joskus veljien.

En muista, minkä vuoksi jommalla kummalla veljelläni oli joskus asiaa Kukonmäentielle. Minä tungin mukaan ja koetin saada selvää, missä talossa Teijo asui. Tiesin suurin piirtein talot, mutta niitä oli ainakin kolme samanlaista.

No niin, nyt olen Hallan aamukusetuksella käsityöläisaukion meidän puoleisessa päässä. Pimu kakkaa usein jäteastioiden vastapäätä kuusien alle. Lupaan ensi kesänä korjata kakat heti, kun ne paljastuvat lumen alta.

Huudattaisiko vielä vähäsen rouva Revaperää? Niin. Olen oikeasti ystävällinen ihminen, jopa lämminhenkinen. Oikeudenmukainen ja -tuntoinen olen ainakin.

Päätoimittaja tänä aamuna jo ihmettelikin, olenko lakannut kirjoittamasta blogiani, kun hän ei ole saanut puhelinsoittoja.

Mutta en mene asioiden edelle. Tuon Hallan ja Pimun sisälle syömään ja vien Pyrylle lautasen ulos. Puuro odottaa liedellä minua aamukusettajaa. Syön puuron ja tavallisesti luen jotain.

Tänä aamuna luin Suomen Kuvalehden, jossa oli juttua psykoterapeuteista. Oikeastaan ei ole kiinni siitä, minkälaatuisen psykoterapiamuodon valitsee. Psykoterapeutin persoona ratkaisee. Se, onko joku psykoterapeutti hyvä, on varmaankin kovin subjektiivista.

Joku on hyvä yhdelle ja joku toinen toiselle.

Luin myös Tommi Melenderin esseen liberalismista. Siinä käsiteltiin myös uusliberalismia. Hyvä, minun ei enää tarvitse elämöidä siitä. Uus- ja markkinaliberalismin kritiikki on menossa lävitse valtamediassa. Jo oli aikakin.

Matti lähti. Jäin vähäksi aikaa vielä lukemaan Saara Turusen Järjettömiä ajatuksia. Ennen vanhaan olisin lähtenyt aamupäiväksi koirien kanssa metsään, mutta nyt on aikatauluni muuttunut. Liikun työpäivän päätteeksi.

Aamutakkisillani avasin tietokoneen. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä sain puettua vasta tuntien jälkeen. Aloin vastailla sähköposteihin. Kirjoitin yhdelle lempiasiakkaistamme, että talon yläpohjasta tulee viedä mineraalivillat pois ja korvata eristeet puhallussellueristeellä.

Vastailin sähköpostissa Töllöttimen kuntavaalikolumneista ja soitin seuraavasta kolumnirundista päätoimittajalle, joka vinoili siitä, että eipä hänelle olekaan viikonlopun aikaan kukaan soitellut.

Olisin kirjoittanut sanan kukaan jälkeen sanan kaheli, mutta pidättäydyin siitä ylevästi.

Soitin tuntiraportista. Sovin tämän viikon erityispäivistä. On johtamiskoulusta ja muita poikkeamia normaalista. Soitin Matille ja kerroin, miten olimme poikkeamapäivät suunnitelleet.

Ideoin pari juttua ja soitin niistä päätoimittajalle. Tämä on ihan äärimmäisen kivaa. Mehtosen Reetta oli oikeassa. Olen elementissäni.

Sain toimeksiannon lähettää yksi teksti takaisin kirjoittajalle muokattavaksi, mutta päätin muokata ja lyhentää sen itse, sillä pidän siitä. Ensin napsin ylimääräisiä sanoja pois ja lopulta kokonaisia lauseita ja sitten taas ylimääräisiä sanoja.

Olen oikeasti hirmu hyvä siinä. Paitsi tietenkin omien tekstieni lyhentämisessä, siinä en ole hyvä, mutta toki teen sitäkin pakon edessä. Omaan blogiini en suin surminkaan. Tämä on alusta, jossa saan mellastaa niin paljon ja niin monin sanoin kuin haluan.

Koen perverssiä tyydytystä, kun saan omat jutut kirjoitettua viheliäisiin konsernin taittopailikoihin sopivaksi. Naps, sanoo juttu, kun se on valmis. Se oikein napsahtaa. Ihan totta!

Viime viikolla huvitti, että ensin kirjoitin jutun ja sisällytin siihen kaiken, mitä mielestäni aihekokonaisuuteen tulee sisällyttää. Sitten lyhensin omasta mielestäni melko tarpeettomia sanoja napsimalla. Lähetin jutun haastateltavalle, joka lisäsi juttuun juuri ne asiat, jotka olin poistanut.

Lyhensin jutun uudestaan ja lähetin haastateltavalle. Hän teki siihen muutamia muutoksia ja tarkennuksia ja lopulta edestakaisin lähettelyn jälkeen juttu tuli valmiiksi.

Rakastan tällaistakin.

Tähän minä olen koulutukseni saanut ja vähän kursseja valokuvaukseen. Valokuvauksessa haluan vielä kehittyä ja kirjoittamisessa. Siksi olin Snellman-instituutin nettikoulutuksessa. Kirjoittamisen aineopinnot vielä teen valmiiksi, mutten aloita niitä ennen kuin korona on ohitse ja pääsen läsnäolojaksoilla Annan sohvalle nukkumaan.

En kuitenkaan kerro blogissani etukäteen, milloin jaksot ovat. Pari vuotta sitten Matti käski minun olla kertomatta blogissani omista ja hänen liikkeistään. Ihmettelin, miksi. Nyt ymmärrän, miksi, todellakiin ymmärrän.

Aamupäivällä lähetin sähköpostia Persupiiriin kuntavaalikolumnista. Rakastan myös asioiden järjestelyä. Eilen intensiivikurssin lomassa paikkailin omaa mogaani; en ollut muistuttanut demareita kolumnin deadlinesta, joten kun päätoimittaja alkoi suunnitella seuraavan viikon lehteä, ei kolumnia löytynyt. Ei löytynyt, sillä ei sitä ollut kirjoitettukaan.

Onneksi tunnen nopean ja terävän demarikirjoittajan. Otin häneen suoraan yhteyttä ja saman aikaisesti aloin pommittaa demaripiiriä, josta sähköpostin ja tekstarin jälkeen tuli mukavan ihmisen soitto.

Kolumni järjestyy, kaikki järjestyy.

Toimittajana voi säädellä, kenen kanssa on tekemisissä. Sietämättömiä ihmisiä sietää, kun tietää, että ei tarvitse maailman tappiin kestää. Yhdistystoiminnassa ja etenkin politiikassa juuri se on kamalaa. Pitää tulla toimeen sellaisten kanssa, joiden kanssa ei missään herran nimessä viettäisi yhtään nanosekuntiakaan, jos voisi olla viettämättä.

Kiteen punikin muistan sanoneen, että politiikka on mälsää, koska joutuu tekemisiin oikeasti hyvin hyvin tyhmien ihmisten kanssa. Se on niin totta, niin totta. MOT. (Ja taas kuulen, kuinka parinkymmenen kilometrin päässä huudetaan tuskasta.)

....

Kirjoittamisen nettiopiskelu oli intensiivistä, meillä oli intensiivinen ja hyvä opettaja. Ei kaikilta suju sellaisen joukon huomion ylläpitäminen.

Kolumnin muokkaamisessa meni yllättävän paljon aikaa. Sitten kopioin Terhi Rannnelan Frau - työpäiväkirjan netistä. Kirjoittamiskurssimme vetäjä vinkkasi, että Terhi Rannelan mielestä työpäiväkirjan kirjoittaminen oli itse asiassa kiinnostavampaa kuin itse Frau-kirjan.

Työpäiväkirjassa oli valokuvia. Kannessa oli kuvia keltaisista kukista. Päiväkirjan sivuilla oli paljon vihreeä. Kopiokoneesta loppui keltainen väri. Keltaisen värin loppuminen oli työpäiväni dramattiikkaosuus.

Kopiokone ei suostu edes menemään pois päältä, kun sisällä on yksi tulostamaton sivu. Kone menee jumiin ja juuri tämän vuoksi en olisi koskaan halunnut taloon värikopiokonetta.

Laskut on vielä kokoamatta. Ja koska tarvitsen laskutusta varten kopiokonetta, vaikka toisen laskun voin skannata sähköpostiin, minun tulee nyt askaroida päälle mustavalkotulostus. Voi Kiesuksen karvat! Siinävittu meneevittu loputvittu puolivittu päiväävittu!