Miksi kaikki Suomen ortodoksisen kirkkokunnan resurssit hulahtivat Riisaaan?

No, upea museo tuli!

ke 10.3.2021

Kirjoitin, että en kannattele enää yhtään minulle kännissä soittelevaa miestä tai naista. Kun päätoimitin kuuden seurakunnan Solea-lehteä, minulle soitteli yksi jos toinenkin seurakunnan paimen. Milloin syynä oli sala-alkoholistinen kanttori, joka ilmeisesti kärsi jonkinlaisesta häiriintyneisyydestä, milloin seurakunnan luottamushenkilöt olivat tehneet poliisitutkintoja, milloin mitäkin.

Koska ylin johto Suomen ortodoksisessa oli sekaisin kuin seinäkello, seurakuntien tukeutuivat ensimmäiseen ihmiseen, joka kuunteli. Ja minähän kuuntelin, sillä ei muuta työkalua minulla ollut.

Olisipa nyt silloin. Tai oikeastaan! Olisipa Helsingin psykoterapiainstituutin työyhteisösovittelukoulutuksen jälkeen niin kuin silloin. Osaisin jotain muutakin kuin itse ahdistua soitoista.

Nyt minulla olisi kosolti työkaluja asioiden käsittelyyn.

Tässä merkinnässäni en syytä arkkipiispa Leoa, jonka soisin todella pääsevän pian runojensa pariin. Niitä on jo hyllyssäni pitkä rivi ja lupaan ostaa jokaisen runokirjan, minkä hän julkaisee. Syytän piispa Arsenia. Hän oli kirkkoherrojen esimies. Esimiehen tehtäviä hän laiminlöi.

Ugh, nyt se on sanottu.

Hesarin Tommi Nieminen saisi kirjoittaa seuruujutun rivipappien näkökulmasta. Hän voisi kysyä papeilta, millainen paikka Suomen ortodoksinen kirkko on olla töissä, kun seurakunnan milteinpä ainoaan palkattuun työntekijään kohdistuvat kolossaaliset odotukset?

Ja tässä pohdintani työnohjausopintoja varten kirjasta Kateus työelämässä (toim. Pirkko-Liisa Vesterinen):

Kateus kaikkialla

Kun kävimme lävitse elokuisella työnohjausopintojen lähijaksolla kirjan Kateus työelämässä antia, kysyin kahdelta muulta kanssani samassa pienryhmässä olleelta opiskelijakollegalta, tunnistavatko he sanan uusliberalismi. Kumpikaan ei tunnistanut.

Uusliberalismin käsite ei näyttänyt soittavan minkäänlaisia kelloja.

Tunsin tympääntyneisyyttä. Ulkopuolisuutta. Tympääntynyt ulkopuolisuus on minulle tuttu tunne, sillä en oikein onnistu omaksumaan keskiluokkaisen yhteisön sosiaalisia kielioppeja. Minulla ei ole siihen mitään halua. Ehkä olen kirjoittajana aina tottunut rikkomaan rutinoituneita toimintarakenteita ja kyseenalaistamaan keskiluokan perusmyyttejä.

Minulla on vastustamaton halu työstää tiedostamatonta. Tunnistan, että keskiluokan kulttuurissa vallitsevat tietyt universaalit generatiiviset sääntöjärjestelmät, mutta niitä ei useinkaan keskiluokka tiedosta itse. Jos tiedostaakin, vaikenee. (Vesterinen, toim. 2013, s. 160)

Tästä on kyse, kun puhutaan työväenluokan tietoisuudesta ja tiedostamisesta. Haluan olla luokkatietoinen.

Tulin aikuiseksi ajanjaksona 1980-luvun lopulla, jolloin kaikki olivat kyllästyneet vasemmiston pienen hetken hegemoniaan. Hegemonia on käsite, jota on syytä hieman avata. Se ei enää ole yleisesti tuttu edes yliopistokoulutuksen saaneille. Vain kirjallisuustieteiden perusopinnoissa törmäsin hegemonian käsitteeseen. Käsittelin kirjallisuusteorioiden oppimistehtävässäni marxilaista kirjallisuustutkimusta ja sitä varten luin Raymond Williamsin Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus.

Hegemonia-käsitteen on syventänyt yhteiskuntafilosofiaan italialainen Antonio Gramsci. Alun perin se tarkoitti ylivaltaa valtioiden välisissä suhteissa. Jotta ymmärtäisi, mitä tarkoittaa uusliberalismi, on ensin ymmärrettävä, mitä hegemonia on gramscilaisittain. Se on hallitsevien yhteiskuntaryhmien kulttuurista ylivaltaa. Hallitsevat yhteiskuntaryhmät länsimaisissa yhteiskunnissa ottavat kansalaisten tajunnan haltuun ideologioiden – eivät fyysisen väkivallan - avulla.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, on ensin tunnistettava pääkonna. Pääkonna ei ole väkivaltarakenne – poliisi tai armeija. Pääkonna on Suomessakin kasvoton. Pääkonna suoltaa meille uusliberalistista propagandaa joka päivä, joka minuutti. Emmekä tunnista lähdettä emmekä tiedosta olevamme sumutettuja.

Olen ikäluokkaa, joka ei valitettavasti nähnyt televisiosta osuustoimintamies ja opetusneuvos Yrjö Kallisen kuuluisaa haastattelua: ”Olemmeko unessa?”

Kallinen toimi rauhanneuvottelijana vuoden 1918 sisällissodassa ja siitä huolimatta sodan voittanut osapuoli tuomitsi hänet vankileirille ja kuolemaan. Kuolemantuomio tuli neljä kertaa, mutta kertaakaan sitä ei pantu käytäntöön. Kallinen pääsi vankeudesta vuonna 1921 viimeisten joukossa, kun harvat elossa olevat punavangit saivat yleisen armahduksen.

Vankileirillä hän vannoi itselleen valan: ”...en enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi."

Yrjö Kallisen televisiohaastattelu oli vuodelta 1971 ja sen pääajatus oli, että jokaisen on alettava maailman muuttaminen omasta itsestään, tietoisuudesta että "olen unessa, minut on suggeroitu". Minusta on piinallista ja pitkäveteistä hukata aikaani ihmisten kanssa, jotka eivät tiedosta eivät ole tietoisia, jatkavat pullistuneen itsetyytyväisinä hyvissä asemissaan.

Olenko kateellinen! Kyllä! Minusta kateellisuus on joskus oikeutettua. Kateellinen näkee joskus epäoikeudenmukaisuudet ja yleensä epäkohdat terävästi, terävämmin kuin keskiverrot.

Siksi tervehdin ilolla kirjassa Kateus työelämässä Ari Turusen artikkelia Kateuden kannustimet työyhteisössä. Ari Turunen huomaa heti artikkelinsa alkuun, että palkitseminen työpaikoilla tai yhteiskunnassa tapahtuu muiden työntekijöiden kustannuksella. Silloin esiin härnätään kateus, Turunen kirjoittaa.

En ole pisteyttänyt tai arvioinut työnohjausopintojaksoillamme käyneitä vierailevia luennoitsijoita, sillä Ari Turusen tavoin pidän ihmisten pisteyttämistä, jatkuvaa arviointia ja kilpailuun pakottamista pohjoismaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle vieraana ja jopa ihmistä orjuuttavana käytäntönä. Ari Turunen käyttää tässä kohtaa termiä uusliberalismi. Olen lukenut saman amerikkalaisen sosiologin Richard Sennettin kirjat kuin Turunen siitä, miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta.

Turunen on huomannut, että suomalaisessa organisaatiossa idea pitää osata tuoda esiin sosiaalipsykologisesti oikein. Muille pitää antaa mahdollisuus muokata ja kritisoida ideaa. Tämän panin konkreettisesti merkille, kun satuin olemaan vuonna 2009 valtakunnallisen ortodoksisen aikakauslehden Aamun Koiton päätoimittaja. Ortodoksinen kirkolliskokous oli saanut käsiteltäväkseen silloisen Helsingin metropoliitan Ambrosiuksen ja hänen esikuntansa laatiman Etsivä Kirkko – Kirkon pitkän tähtäyksen suunnitelma.

Vaikka suunnitelma oli hyvä ja lajissaan ainutlaatuinen, kirkolliskokous pureskeli asiaa monelta kantilta ja palautti sen lausuntokierrokselle kaikkiin Kirkon instansseihin. Kirkollishallitukseen tuli laatikkokaupalla lausuntoja. Kirkon instanssit vastasivat Etsivä Kirkko -suunnitelmaan ja kaikkeen muuhun mahdolliseen, jota ei edes kysytty.

Metropoliitta Ambrosius loukkaantui. Hänellä ja hänen esikunnallaan ei ollut suuruutta ottaa vastaan innostusta, joka kirkkokunnassa nousi. He eivät ajatelleet, että kirkkoväki vain haluaa osallistua.

Minulla meni monta vuotta, etten pystynyt irrottautumaan organisaatiosta – jatkoin vielä joulukuuhun 2011 kuolevan seurakuntalehden Solean päätoimittajana – koska kuohunta Kirkon sisällä oli niin pirun mielenkiintoista. Lisäksi tajusin silloin viimeistään, jos en ollut sitä aikaisemmin sanoiksi pukenut, että valta Suomen ortodoksisessa kirkossa ei ole siellä, missä se hierarkkisen organisaation virallisen organisaatiokaavion mukaan on.

Lopulta organisaatio meni niin sekaisin, että se alkoi pudotella ihmisiä kyydistä satunnaisesti ja mielivaltaisesti. Minun Soleani lopetettiin. Valamon arkkimandriitta Sergei syrjäytettiin muutamaksi vuodeksi rivimunkiksi tavalliseen pikku keljaan ja Valamon vanha päärakennuskin paloi poroksi. Koska järjestelmä oli totaalisen sekaisin, satoja tuhansia euroja kaadettiin Ortodoksiseen kirkkomuseoon Kuopioon. Tuntui siltä kuin Kirkko olisi ollut riivaajan vallassa. Onneksi pääsin ottamaan etäisyyttä. Solea lopetettiin ja minä klikkasin itseni irti Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta jäsenyydestä. Universaalista maailmankaikkeuden käsittävästä Ortodoksisesta Kirkosta ei voi erota. Maailmankaikkeus on Kristuksen ruumis ja me osa sitä, halusimme tai emme.

Hyvä museo Riisasta tulikin. Löysin tieni takaisin Kirkkoon istumalla Riisan multivisioesityksen ääressä. Oli synkkä marraskuinen (se muuten oli toukokuu) kaatosadesunnuntai ja kävimme kirjailijaystäväni kanssa ortodoksisessa kirkkomuseossa. Minä lähdin sinne pitkin hampain, mutta kun olin vähän aikaa tuijottanut hellyttävää esitystä jälleenrakennusajan pyhäköistä, tunsin nenässäni hieman märän lastulevyn ja savuttavien tuohusten tuoksusekoituksen. Päätin siltä istumalta, että palaan Kirkon jäsenyyteen. Tosin palasin vähin äänin ja kerrankin itsestäni numeroa tekemättä.