Miksi hemmetissä minusta ei tullut kuvataiteilija?

Ei, en ole iki kuuna päivänä halunnut kirjailijaksi! Olen halunnut sisimmässäni kuvataiteilijaksi, graafikoksi tai valokuvaajaksi, nyt myöhemmin maatalon emännäksi, mutta kirjailijaksi - ei missään nimessä!

to 11.3.2021

Krister Kihlman on kuollut ja hänen tähtensä luin jopa Hesarin pääkirjoituksen toissapäivän näköislehdestä. Vaikka Rakkauteni Julma Valtikka on Hesarin pääkirjoitustoimituksessa, en signeeraamattomia kirjoituksia yleensä lue. Ne ovat lehdessä kuin lehdessä suunnattoman tylsiä. Tai ainakin olivat ennen vanhaan.

Kihlman-pääkirjoitukseen osuin, koska kävin tsekkaamassa esseisti Antti Hurskaisen blogin. Kuihtumisen julkaisupäivän jälkeen blogiin oli ilmestynyt merkintä Krister Kihlmanin kuolemasta ja Hurskainen kertoi, että jopa Hesarin oli pääkirjoituksessaan pannut kuoleman merkille.

Pääkirjoittaja oli sitä mieltä, että nykyisenkaltaisessa henkisen antiseptian tilanteessa ei olisi mahdollista kirjoittaa valkoisen vanhemman miehen ja eteläamerikkalaisen homoprostituoidun suhteesta, kuten Krister Kihlman teki.

Noh niin. Pekka Haavisto (61 v.) saisi kirjoittaa nyt suhteistaan kirjan. Pressanvaalien paras oli Antonio Flores (42 v.), ecuadorilainen kampaaja, aivan ihana tyyppi, vävypoika-ainesta. Seiskan mukaan Antonio Flores on jättänyt Suomen ja Pekka Haavistolla on läheiset välit avustajaansa, jonka ikä on 23 vuotta.

Mutta enhän minä nyt näistä. Koetin aamulla googlata niin kuin teen joka päivä, olisiko joku muukin kuin minä lukenut Antti Hurskaisen Kuihtumisen. Ei ole.

Hurskaisen Khilman-merkinnästä klikkasin metatekstisinennystä, joka vei minut Juhlapuhe suomalaiselle kirjailijalle.

Väitän Hurskaista vastaan:

1. väitteen sisältävä kysymys: Muistatko, milloin päätit ryhtyä kirjailijaksi?
- En ole milloinkaan edes syvimmissä houreissani halunnut kirjailijaksi enkä aio nytkään. Haluan vapaaksi kirjoittajaksi. Haluan vapaaksi kaikista paineista nuolla eri suuntiin, jotta saisin jotain julkaistuksi. Noh, vähän tietysti pitää nuoleskella Töllöttimen päätoimittajan perzettoa, jotta hän antaisi minun edelleenkin matkustaa pitkin Ylä-Savoa tapaamassa ihanan kummallisia upeita jännittäviä yllättäviä ihmisiä ja maksaa tapaamisista, joissa saatan käyttää työnohjausopinnoissa saamiani tietoja ja taitoja, vielä palkkionkin. (Joo, kun joku konsernin rahamassin päällä istuva hyybelö lukee tätä, keksii varmasti, että voin vallan hyvin matkustella tekemässä juttuja ihan ilmaiseksi, kun se kerta on niin ihanata.)

2. väite: Lapsena viihdyit mielikuvitusmaailmoissasi, eikä mennyt monta vuotta ennen kuin sivukirjasto oli luettu läpi. Aina sivu- tai kylä-, ei koskaan pääkirjasto.

- Joo, mulla oli mielikuvitushahmo lapsena, kuten varmaan kaikilla keskellä metsää ilman kaveria tai sisarusta asuvilla yksinäisillä lapsilla on. Mielikuvitushahmon nimi oli Kristiina, Kristiina on maailman kaunein nimi ja sen vuoksi halusin antaa nimen tyttärelleni Annalle. Hänen isosiskonsa, poloinen, sai kaikki äitini Vieno Tiusasen äidin puolen suvun nimet sen vuoksi, kun venäläinen isänsä Leonid ei kestänyt sitä, että esikoistyttärestä olisi tullut satuolento. Peppinä minä Mariaa vatsavaiheessa ajattelin.

Mielikuvitushahmoni Kristiina olin minä itse. Minun nimeni oli Kristiina ja minulla oli omia hevosia. Oli Satu ja Satulla varsa nimeltä Sandra. Oli toinenkin hevonen, suomenhevosia olivat kaikki: Veera. Niitä hoidin huolellisesti ja niillä ratsastelin pitkin Vuorimaan metsiä. Valmensikin syksyisin keltaisilla sänkipelloilla.

Mutta sivukirjastoja Kärkölän Järvelässä ei ollut. Ei kun... oliko sittenkin? Kärkölän kirkonkylällä oli ja Lappilassakin ehkä. Minä kyllä luin Järvelän pääkirjaston hevostyttökirjat ensin lävitse ja sitten kirjastotäti Raita Kilpinen oli kanssani pulassa. Hän avasi minulle romantiikan maailman: kuinka rakastinkaan Jalna-sarjaa ja Henry Troyateja!

3. väite: Unelma eli, kirjoituskilpailumenestystä tuli ja samanhenkisiä löytyi.

- Unelmana minulla taisi sittenkin olla tulla kuvantekijäksi. Sain menestystä Osuuspankin piirustuskilpailussa. Ja muutenkin kuviksen numeroni oli aina kymppi. Samanhenkisiä ei löytynyt. Samanhenkinen olisi ollut Karvisen Seija (nyk. Kaukoranta), mutta Seija joutui muuttamaan Enoon kesällä, jonka jälkeen aloitimme kahdeksannen luokan. Se oli katastrofi! Kouluun paluun ajatteleminen katastrofikesän jälkeen kuristaa kurkkuani edelleen. Ikävöin Seijaa niin, että en ole siitä oikein päässyt vieläkään.

Me olimme kuin paita ja perse. Enemmänkin. Polkupyöräilimme toistemme luokse joululomalla, vaikka oli -30 ja pyörän tarakalla istujan takapuoleen paloivat tarakan metallitankojen kuvat.