Pia Valkonen

Kuin eilinen päivä tai jotain - novelli, nyt on kiire!

to 4.3.2021

Oli ollut sulakeli. Yöllä pakasti. Jalkojen alla ratisi. Heti kun puikahdin tarhaan taluttimien kera, koirat aloittivat hurjan painin. Joskus ne ensin leikkivät ja isottelevat toisilleeh huvikseen, mutta välillä painista tulee oikea tappelu. Hampaat ovat irvessä ja karvat pöllyävät.

En uskalla mennä erottamaan nujakointitoveruksia, sillä olen kerran sen tehnyt ja päätynyt terveyskeskuksen päivystykseen keittiöpyyhkeeseen kääritty käsi veressä. Arvet näkyvät vieläkin. Oma koira puri.

Tällä kertaa koirat eivät alkaneet tapella, vaan juoksivat ympäri tarhaa hännät lippuina viuhuen.

Paukautin tarhan oven kiinni. Talo varmaan tärähti, mutta ajattelin, olkaa koko päivä tarhassa. Olen jo muutenkin myöhässä. Ravi ympäri tarhan keskeytyi. Häntäpari laskeutui puolitankoon. Oli vain pari epämääräistä ja epävarmaa viuhtaisua: "Mikä sille nyt tuli?"

Marssin hakemaan tavarat. Tilitoimiston mapin olin juuri ja juuri saanut mahtumaan nättiin punaiseen reppuuni. Juomapullot survoin etutaskuun. Sivusuunnassa reppuun ei mahtunut enää mitään. Olin niin kireä, että pääni yläpuolelta kuului varmasti sriiiiinggg ja kriiikks.

Pakko saada muistiinpanolehtiö mukaan. Kynteni repesi sormenreunasta ja jouduin tasoittelemaan rosoista sarveisainetta kynsisaksilla., onneksi ei tarvitse nyt pukea stay upeja, ne risahtaisivat oitis silmäpakoon. Viilan ostin Rautavaaralta Café Konkelosta, mutta se oli vielä pakkauksessa. En ryhtynyt avamaan pakkausta. Olisivat katkenneet loputkin kynnet.

Syön paljon tummanvihreää. Siitä saa foolihappoa ja kynnet kasvavat kohisten, kunnes repeilevät kivuliaasti.

Reppu selkään. Se ei ole helppo juttu villakangastakki yllä. Kaulahuivi on monivärinen ja pääosin valkea. Nyt valkeat kaistaleet ovat harmantuneet. Pitää viikonloppuna muistaa pestä kaulahuivi, tytön vanhat valkeat vanttuut ja valkea pipo. Toivottavasti ne eivät mene pesusta pilalle. Voisikohan valkeaan pipoon tehdä punaisen tupsun?

Tupsun ohjeet taisivat olla Kotivinkissä vai Voi hyvin -lehdessä. Niitä taas tilaan. Voi hyvin -lehden mattapintainen, kiillottamaton kansipaperi tuntuu mukavalta kädessä.

Kameralaukku ei pysy olalla. Veren maku alkaa nousta suuhun. Tämä päivä ei pääty hyvin. Nappaan kameralaukun kansikahvasta ja raahaan laukkua typerästi kädessä kuin jotain salkkua. Käsityöläisaukiota ei ollut hiekoitettu meidän pohjukkaan asti. Liukastelen ja melkein puren kieleeni. Yskittää, kaivaa kurkkua.

Pääsen postilaatikolle. Avaan kannen. Ensin ei näy mitään, mutta aivan pohjalla kuin kaivossa näen jotain. Töllötin! Avaa lehden, en tajua, mihin reppu ja kameralaukku häviävät, mutta ne häviävät jonnekin. Avaan lehden. Ensin ei näy mitään. Tyhjiä, tyhjiä aukeamia peräjälkeen. Sitten yht´äkkiä! Tekemäni haastattelu. Juuri oikea pääkuva siinä. Näin toivoinkin. Jokin tänä aamuna meni niin kuin piti.

Alan taas yskiä. Melkein tukehdun. Lähtiessä ihan viime tipassa muistin, että pitää syödä aamuvälipala. Kuorin oranssia sisältävän porkkanan. Beetakaroteenia, ajattelin ja vähän jo hymyilin, sitten alkoi oksettaa. Muistin erään valokuvan, jossa rutkasti ylipainoinen nainen työntää porkkanan suuhunsa ja silmät pullottavat päässä kuin tukehtumaisillaan oleva sammakko.

Vetäisin porkkanapalasen henkeen. Voihan se olla, että verenmaku nousi suuhun, koska yskiessä kurkusta repeytyi jotain. Sappineste nousi suuhun asti ja piti juoda lasillinen vettä.

Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Kohta tietenkin kusettaa. Tilitoimiston portaat nousevat edessäni uhkaavina. Kiipeän ja kiipeän eivätkä portaat tunnu päättyvän koskaan. Mappi ei tule ulos repusta. Hiki noruu pitkin selkää pyllykannikoiden väliin. Kohta on ihosienikin tai ainakin punajäkälä. Stressistä se tulee, eikö vain.

Ystävällinen kirjanpitäjä nousee kopistaan auttamaan. Tekisi mieleni pyytää saksia leikatakseni repun kahtia. Se repeää ja kaistaleet lentävät eri ilmansuuntiin tilitoimiston eteistilassa. Äkkiä olen taas ulkona ja jalkojen alla ratisee kadun kevätjää.

Jännä juttu, tässähän on värit, ehdin ajatella ja sitten puhelin soi jossain päin minua. Ensin en löydä puhelinta, sitten en löydä sitä, mistä puhelin avataan. Jahas, sanon, joo ja ajattelin, että voi saatana.

Juoksen vähäsen. Kameralaukku hölskyy. Pietikäisen korjaamo siirtyy horisontissa kauemmas sitä mukaa, kun luulen sen saavuttavani. Äkkiä olen korjaamon sisällä ja tiskille on jono. Juoksen jonon ohitse, minua tönitään ja minä tönin muita. Porukkaa on tilavassa odotustilassa ahdistukseen asti.

Hönkäisen, että haluan Saab HGX tai HXHGH tai mitä vittua avaimet tähän heti, anteeksi, pitää olla kymmeneltä Iisalmessa.

Auton ikkunassa kimaltelee kerros jääkiteitä. Harja-raappayhdistelmä on hautautunut auton perällä. On säkillinen mustia miesten sukkia sekä valkeita sloggipikkuhousuja, valkeita paitoja, joissa on punaisia tahroja. Luojan kiitos, sille on tullut kuukautiset, ruokkoja tässä vielä maksamaan, hyi helvetti... starttaan ja saan auton liikkeelle.

Ajan Iisalmeen. Yht´äkkiä olen tekemässä lähtöä päätoimittajan luota. Hän sanoo, että joku järjestöstä oli soittanut ja käskenyt nuhdella siitä, että olen kirjoittanut blogiini järjestötoimijoiden olevan lauma ääliöitä. Hän nuhteli ja minä lupasin korjata sanan ääliö tilalle sanat mölli ja vassukka.

Sitten alkoi tuntua kipua. Kaaduin kohti kivilaattalattiaa ja näin kuinka kengistä sisään kulkeutunut hiekoitussepeli lähestyy poskeani.

...

Herään. Tuskasta ja spermasta kostea lakana on kiertynyt ympärilleni. Se olikin vain pahaa unta. Katson tulevaa aviomiestäni. Hän nukkuu siinä sikeästi kuin pikku possu. On vienyt kaiken peiton. Vain nenä hieman pilkistää täkin ja tyynyn välistä.

Taon häntä nyrkilläni käsivarteen ja kiljun, kun muistan. Kiinteistövälittäjä oli jakanut kylätien postilaatikkorivistön jokaiseen laatikkoon lapun, jossa kertoo, että hänen asiakkaansa etsii taloa näiltä seuduin. Otin oitis yhteyttä ja nyt, perkele, perun taloni kaupat. En mene tänään kaupakirjojen allekirjoitustilaisuuteen.

- En muuta luoksesi Lapinlahdelle. Sinä muutat tänne.

Mieheni avaa elisabeth taylor -silmänsä. Hän hymyilee.

- Niin on parasta. Saan sillä tavoin päätökseen vuosia kestäneen painajaisen. Muutamme firman konttorin ja tukikohdan tähän. Mennään, rakkaani, aamukahvin jälkeen ulos katsomaan, mihin kohtaa tonttia voisimme ostaa pari teollisuuskonttia. Pelto saa jäädä tuohon paikoilleen. Siihen laitaan voisimme rakentaa pienen tallin ja hankkia tytöille suomenhevosen. Se hirveä nainen saa jäädä Lapinlahdelle, sanon hänelle heti tänään, että kerää toimistolta tavaransa ja lakkaa roikkumasta perässäni. Se on niin kiusallista. Entäs se toinen tapaus? Miehensä on entinen työkaverini ja alaiseni ja silti koetti viime viikolla tulla luokseni mökille Korpisille, aivan painajainen. Aggressiivinen ja uhkaava on, jos en vastaa hänen seksuaalisiin ahdisteluihinsa. Asuin hänen tyttärensä kanssa yön pari, kun kohta entinen vaimoni heitti minut pellolle ja kun siitä selviydyin takaisin kotiini, aloitti hänen äitinsä pommituksen.

- Sinä se rakkaani osaat ratkaista minunkin ongelmani. Olen kiitollinen siitä, sanoi tuleva aviomieheni, sulki lehmänripsensä ja jatkoi vielä hieman uniaan. Laskeuduin alas portaat ja sivelin mennessäni portaikon seinustan sormipaneeleita. Ne tuoksuivat vielä puulta, vaikka olivat 1950-luvulta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi