Pia Valkonen

Miksi viime maanantain vieraskolumni SS-lehdessä oli tylsä? Miksi poltin päreeni Risto Löfin kirjoittamasta pikku kirjallisuusjuttusesta?

ti 16.2.2021

Vaadin, että Savon Sanomista pitää tulla terävämpi. Haluan jatkossakin viitsiä tilata Savon Sanomia, jonka lukemiseen Tikkisen Hannele on minua tsempannut. Prkl, et nyt, Hannele, peräänny tästä projektista.

Lauantaina jouduin viestittämään Hannelelle, että ei ollut mitään kommentoitavaa lauantain lehdessä. Sunnuntaina oli käännös New York Timesista ja se on ihan jees, mutta sama uiguurijuttu, jota en kuitenkaan jaksanut lukea, jotain siinä oli sellaista, pitää tselkata, mitä.

Arvelin, että juttu monistuu puoleen Suomen maakuntalehdistä ja sekin vieroitti lukemista. Haluaisin lukea muun muassa Etelä-Saimaata, mutta tympii, että maksamalla Etelä-Saimaasta saa samat feature-jutut kuin Savon Sanomissa tai Iisalmen Sanomissa.

Voisiko tätä jotenkin varioida niin, että voisin tilata Etelä-Saimaasta vain tiukasti paikalliset jutut? Tässä olisi tietokonenörteille miettimistä. Minua kiinnostaa kovasti esimerkiksi Ruokolahti, etenkin kun russofobinen demari Suna Kymäläinen muutti Lappeenrantaan ja Ruokolahden kunnanjohtajaksi tuli Puumalan kunnanjohtaja Matias Hildén.

Puumala-lehden hieman ylipirtsakkaa päätoimittajaa Tiina Judénia tulee kiittää siitä, että teki Hildénistä juttua vielä senkin jälkeen, kun tämä oli lähtenyt Ruokolahdelle. Heppu on oikeasti kiinnostava. Ja täydet pisteet Judénille siitä, että otti kunnanjohtajakisassa esille Niina Kuuvan. Minä luin Kuuva-pääkkärin ja olin ihan, että who Kuuva?!

(Kaipaan Puumala-lehden päätoimittajakäypäläisen Kari Kauppisen riipaisevia juttuja. En tajua, miten keskivartalolihava keski-ikäinen miehen möllikkä sai haastateltavistaan irti jotain sellaista, mitä Kari Kauppinen sai. Tiina Judén on tähän mennessä ollut aivan liian sovinnainen sellaiseen, siksi kirjoitin, että hieman ylipirtsakka.)

Jotenkin meni ohi kausi, jolloin Matias Hildén oli kesken kunnanjohtajakautensa kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläisen erityisavustajana valtiovarainministeriössä. Eikä se huono asia ollut ollenkaan, että oli. Niin sitä saapi kokemusta ja näkemystä, kun käy hieman kauempana.

Niina Kuuvasta muistan ainoastaan sen, että kun häntä valittiin sijaistamaan, ehdolla oli joku Vihreiden jäsenkirjalla. Taisi olla mies se vihreäjäsenkirjalainen. Minnehän tämä mahtoi mennä ja mitä on käynyt Rautalammin kunnanjohtajalle, joka piti tuleman Ruokolahdelle?

En ymmärrä, miten nämä muka eivät olisi kiinnostavia kysymyksiä. Näitä juuri voisi Savon Sanomat seurata paremmin eikä vain löpistä jotain joutavaa esimerkiksi vanhuksista.

Savon Sanomien sunnuntain pääuutisen pääuutiskuvassa oli kaksi synnynnäisen tädin näköistä täti-ihmistä ja kuvateksti oli aivan mitäänsanomaton: "Anu Ihalainen (vas.) ja Tarja Siltanen toivovat, että vanhuudessa nähdään myös sen valoisat puolet ja ikäihmisten arvo muistetaan. Hoivapuolelle he toivovat sitä, että vanhuksille olisi enemmän aikaa yksilöinä."

Luin kuvatekstin ja ajattelinl, että lässyn lässyn ja käänsin sivua. Otsikon päärivikin oli ihan hörönlöröä: Kaukana ja silti niin lähellä. Sen sijaan, jos olisin lukenut noston, jossa sanottiin, että kannattaa kirjata ylös, että on aina tykännyt käyttää kynsilakkaa, olisin ehkä kiinnostunut.

Nyt kun katsoo, jutun alku on pysäyttävä: Jos et vanhene, olet kuollut. Jumalaut´miksei sitä voinut panna otsikkoon? Miksi piti löpistä jotain kaukana ja lähellä? Otsikosta tulee ihan mieleen Kati Reijosen sinänsä erinomainen elämäntaito-opas, jonka nimi oli samaa diipadaapatyyliä: Kauas on pitkä matka.

Onneksi kannessa oli kirkkovene. Minusta se näytti söpöltä vitulta. Kirkkoveneen vuoksi kirjaan ammoin Suomalaisen kirjakaupassa Iisalmessa tartuin.

Sen sijaan Savon Sanomien sunnuntain numeron sivun neljä kolumnin otsikko Propagandaa unihiekan seassa herätti minut. Tosin me Matin kanssa olimme kuunnelleet Ylen Areenalta moniosaisen analyysin DDR:stä Nukku-Matin kautta jo vuonna 2018, kun veimme tytärtäni Mariaa Helsinkiin. Ohjelman meille vinkkasi tietenkin valistus-Maria, joka nyt pitää meihin radiohiljaisuutta, syvän syvää radiohiljaisuutta-:(

Suostui sentään viikko sitten puhumaan joitain sanoja Johannes Ekholmin Planet Fun Funista. Ja minun piti tsekata, oliko Anna Paavilainen, Fun Funin lukijaääni, Kansallisteatterin Kolmessa sisaressa. Ei ollut, sekoitan Anna Paavilaisen Emmi Parviaiseen ja Anna Paavilainen on tehnyt Kansallisteatterille monologin Play Rape.

Nyt tsekkasin jutun Aurinkoenergian pitkä varjo. Otsikko oli hyvä ja kuva oli hyvä. Ehkä ainoa syy lukematta jättämiseen oli se, että arvelin jutun julkaistun muuallakin kuin Savon Sanomissa.

Viikonloppujuttu Martti ja Pirjo Luotolan avioliitosta oli hyvä. Kuvassa pariskunta näyttää tosin siltä, että käy kaksinkamppailuun, mutta sellaistahan se avioelämä on. Ei aina tiedä, onko kyse halauksesta vai painiotteesta.

Myös se oli jutussa, että Pirjo-vaimolla oli puolentoista vuoden ajan henkinen uskottu. Mies. Martti Luotola koetti olla välittämättä siitä, mutta oli kuitenkin mustasukkainen. Ymmärrän kumpaakin.

Pertti Ruohosen Kuolema Connecting People -kolumnin ohitin kädenheilautuksella sen vuoksi, että ammoin 1990-luvulla kyllästyin Ruohosen kielikikkailuun. Samasta syystä en lue enää yhtään Kari Hotakaisen romaania. Näppäryys näppäryyden jälkeen syö tekstin.

Kun iski huono omatunto siitä, että ohitin Ruohosen, luin kolumnin ja ihme juttu, tyypin tekstiin oli vuosien lukutaukoni jälkeen tullut syvyyttä. Jo aiheen valinta oli syvähkö. Ehkä ikä tekee tehtävänsä. Pertti Ruohonen parannee (tarkoituksella potentiomuoto!) vanhetessaan.

Joitain haukotuttavia ruohosmanerismeja tekstissä oli, kuten Levyraadin kolmikko kuuntelee nyt taivaan kappaleita ja Vanhojen muistamisesta muistitikulla silmille, hohhoijakkata, pitäähän minun päästä nyt sanomaan, mutta sanon! Luen vastakin Ruohosen koluminin tarkkaan ja arvostelen häntä manerismeista, jos on aihetta.

Maanantaina Tikkisen Hannele uhkasi lopettaa Savon Sanomien tilauksen ja minä hätäpäissäni luin nettilehden. Kun olen alkanut muistaa hakea Mullikan viikonloppuisin postilaatikolta, unohdan useasti lukea viikon näköislehdet.

Jotain edes sanoakseni ihan mitäänsanomattomasta lehdestä, lausuin jotain maanantain kolumnista. Sanoin, että olipa opettajamainen kolumni.

Luin sitä ensivilkaisulla toiseen lauseeseen asti. Siinä kirjoittaja mainitsi jotain ympäripyöreää siitä, että oppilaiden joukossa oli herännyt keskustelua sanasta luottamushenkilö. Paljon keskustelua. Paljon vireätä keskustelua, keskustelua seisten ja aplodien säestämänä.

Jos totta puhutaan, oli pakko kääntää nököislehden sivua kolumnin toisen lauseen jälkeen. Olin nukahtaa puhelimeni ääreen. Ajattelin hajamielisesti, että siinä on joku aluetoimittaja, jota en kuvasta tunnistanut, käynyt koulussa puhumassa sanomalehtiviikolla sanomalehdistä ja kappasta vain, keskustelua oli syntynyt.

Piti siipaloida puhelinta takaisin kolumniin ja miettiä, mikä siinä niin tökki. Luin ensin sivun alalaitaan taitetun luonnehdinnan kirjoittajasta. Opettaja, mikä opettaja. Lisäsin Hannelelle, että tjaah, kolumni olikin opettajan kirjoittama. Tosin mietin, että olen nähnyt naisen jossakin.

Kirsi Pehkonen esiintyi Kirjakantissa syksyllä 2019 kirjailijan ominaisuudessa. Matti oli Piispantalon kellarissa tekemässä joitain pohjoispään restauroinnin viimeistelyjä ja minä fiilistelin juhlasalissa. Ostin muun muassa Aino Vähäpesolan Onnenkissan ja luin sen yhdeltä istumalta. Se oli ihana. Sen oli pitänyt olla kirja Edith Södergranista, mutta kirjasta tulikin erokirja.

Koska en tiennyt Onnenkissaa lukiessani, kirjoitanko itse pian erokirjani tai avioerohakemukseni, jäi Onnenkissa blogissani käsittelemättä. Toivottavasti voin siihen palata vielä.

Joka tapauksessa Kirsi Pehkosen pitäisi pystyä terävämpään kirjoittamiseen. Onhan hän kirjailija. Tommi Kinnunenkin on ennemmin opettaja kuin kirjailija ja hänessä on terää. Uskon vankasti, että vieraskolumnisti saa itsestään kaivettua raivottaren sovinnais-opettajamaisen mussuttajan sijaan!

Tommi Kinnusesta oli viimeisimmässä Imagessa (2/2021, maaliskuu) upea juttu, jossa oli nautittavan kammottavat kuvat. Kirjailija ei antanut kuvaajalle aikaa kuvaukseen ja niinpä kuvaaja oli räiskinyt juuri sellaisia kuvia, jotka eivät olisi menneet lävitse edes 1970-luvun Hymy-lehdessä. Ne olivat hauskoja!

Kirjailija esimerkiksi istuu koko sivun kuvassa kodinhoitohuoneen lattialla. Kuvassa on vain miesten paitoja. Kirjailija käyttää jutussa sanaa puoliso, puolisolla ei ole nimeä tai sukupuolta.

Toimittaja ottaa esille vuoden 2016 Kinnus-haastattelun, jossa toimittajan lyijykynä oli laskeutunut vihkon päältä, kun toimittaja ei saanut kirjailijasta irti tämän lapsen nimeä. Toimittaja oli puuskahtanut: "En mä kyllä tajua, mistä mä tän jutun kirjoitan, jos en sun seksuaalisuudesta".

En ymmärrä. Jos kirjailijan puoliso on mies, miksi sitä ei saa tuoda esille. Jos kirjailijan puoliso on nainen, miksi vihjaukset siihen suuntaan, että ei ole.

Joka tapauksessa edellisessä Imagessa oli iso juttu Riikka Purrasta, joka varmaan on yhtä vaarallinen persu kuin Jussi Halla-aho. Mutta hyvä, että oli juttu, nytpähän tiedämme hänestäkin enemmän.

Onneksi luin eilen Suomen Kuvalehdestä (SK 4, 29.1.2021) pitkän jutun juttu Maria Ohisalon Vihreistä. Jutun pääpontti pitäisi tatuoida jokaisen politiikan toimittajan otsaan; älkää, saatanat, juuttuko gallupeihin, asioihin vaikuttaminen on tärkeintä. Voi vaikuttaa, vaikka gallupluvut olisivat sitä, tätä tai tuota.

Juuri vikinään siitä, että kannatus on surkea, ei voi tehdä mitään, voi vain odotella, että tulee vaalivoitto, vaalivoitto ja vaalivoitto, eikä siitä koskaan tullut, tuskastuin Vasemmistoliitossa. Vihreillä on ollut valtaa aivan suunnattomasti ja suurin kannatus on kesän 2017 ajan 17 prosenttia. Sekin tuli ärhäkkäästä oppositiopolitiikasta sen jälkeen, kun Vihreätkin kävelivät ulos sateenkaarihallituksesta.

Suomen Kuvalehden haastattelussa Satu Hassi (mun lemppari, onhan entistaistolainen!) arvosteli Vihreitä vähävaikutuksisiin ministerisalkkuihin tyytymisestä. Taisi olla niin, että Pekka Haavisto (pyhä perhevihreä) petasi itselleen unelmapestin ja muut vihreät saivat, mihin demarit sen jälkeen suostuivat.

Erkki Tuomiojasta (arrogantti-sos.dem.) ei muuten ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Olen katsellut netistä, onko tyyppi päässyt tällä välillä kuolemaan. Navalnyn ja Haavisto-Lavrov -keisin yhteydessä Yle päästi Tuomiojan sanomaan jotain. En vain kuullut, mitä, kun astianpesukone oli keittiössä jo päällä.

Mitenkäs minä nyt olen jo Tuomiojassa, kun Savon Sanomistahan minun piti kirjoittamani. Savon Sanomissa ei kukaan seuraa kunnolla mitään politiikkaa. Kaipaan niin Marita Tiihosen Kuopion kaupunkijuttuja. Tänään on päätoimittajan kolumni Kuopiosta ja persukiidosta. Pitää lukea.

Maaseudun Tulevaisuus on ihan paras poliittinen lehti. Kakkossivulta luen jopa Eero Heinäluoman jorinat. Voi, että osaa olla mies pitkästyttävä. Kun nielen Heinäluoman tekstiä, kuvittelen mielessäni ja lohduttaudun epätoivossani, että pian on taas Riitta Slunga-Poutsalon (tukka sekaisin-persu) vuoro.

Nyt Slunga-Poutsalo kirjoitti persujen ja keskustan suhteista. Niinpä juuri. Slunga-Poutsalo arvosteli keskustaa aiheesta. Keskustaa olemme pitäneet aluepolitiikkapuolueena ja missä ovat oikeat teot?

Tosin persutkin saisivat lunastaa lupauksiaan. Olla oikeasti maaseudun puolella ja mennä itseensä. Protofasistisella puolueella ei ole muuta poliittista agendaa kuin seuraa johtajaa ja siihen voisi lopulta tulla loppu.

Merkinnnän otsikossa on Risto Löfin pikku juttumuttusesta eilisessä Savon Sanomassa. Juttu kertoi vähäsen Linda Boström Knausgårdin kirjasta Lokakuun lapsi.

Nököislehden ensi lukemalta huomasin, että aijaa, pätkä Lokakuun lapsesta. En lukenut juttua, koska se oli minusta aivan liian pikkuinen, jotta olisi maksanut vaivan. Ajattelin jopa, että toimittaja ei ole kirjaa edes lukenut. Huomauttaa vain, että semmoinen on nyt kustantajalta tullut.

Päivällä oli Hannelelta tullut whatsapp: "Mut tämän luitko?" ja kuva jutun otsikosta "Sairaus ja ero sinetöivät Knausgård saagan".

En kehdannut tunnustaa Hannelelle, että skippasin jutun, kun se oli niin lyhyt, Paikkasin lukemalla sen saman tien. Ja sitten melkein aivoaneurysmani repesi.

Kirjoitin äkkiä ennen työnohjausessiotani, siis MINÄ olin työnohjaaja, se oli ihanata, rakastan sitä, kirskuvan kirjoituksen siitä, että mielestäni Risto Löf voisi haistaa vaikka tuota noin öh, olen sitä sanaa jo yhden kerran tässä merkinnässä käyttänyt.

Nyt julkaisen tämän ja lähetän Hannelelle viestin, että voi lukea jälleen blogiani. Aviokriisikirjoitus perheemme kohtaamasta vuosia kestäneestä seksuaalisesta vainosta tulee julki vasta huomenna.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi