Siunatut Heikkiset, Aarokin tietysti, mutta hänestä pitää kirjoittaa oma merkintänsä joskus

Täydellinen lause on mahdoton yhtälö ja Mummo, mun ja muidenkin mummoista sekä susipareista lopussa

ma 4.1.2021

Yöllä tajusin, mikä pakottaa lukemaan Antti Heikkisen fiktioita, vaikka olen enemmän ja melkein täysinkin autofiktion ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ystävä.

Antti Heikkinen kirjoittaa kaikista romaanihenkilöistään lämpimästi.

Jopa kaikkein vastenmielisimmistä tyypistä, kuten Maaseudun tulevaisuuden Kauko Parviaisesta hän saa irti inhimillisen puolen. Inhimillinen puoli ei tule tekstissä teennäisesti. Siitä esimerkkinä Kauko Parviainen hautausmaalla viemässä kanervia vasemmistotovereiden haudoille. Kohta on liikuttava, mutta sisältää sentimentalian katkaisevan terän:

"Istutettuaan nopsasti kanervan hän yritti saada mieleensä Voutilaisesta edes yhden mukavan muiston, mutta se ei onnistunut ja Kuako siirtyi nopeasti pienessä punaisessa mökissään siskonsa kanssa kahden naisen kyläbordellia pitäneen Kukonmäen Siirin kummulle." (Antti Heikkinen Maaseudun Tulevaisuus s. 98 - 99)

Romaanin kamala stereotyyppianoppi Maire sai pehmentävän kohtansa Kauko Parviaisen kanssa. Jotain sutinaa Maire ilmeisesti koetti järjestää Kirkastusjuhlien kansanedustajajuhlapuhujankin kanssa. Pitää lukea kohta vielä uudestaan, sillä siinä kohtaa olin Antti Heikkiselle suutuksissani slapstick-huumorista ja hampsin sivuja pikakelauksella.

Pitää tarkistaa, oliko kansanedustaja Kimmo Tiilikais-versio. Joka tapauksessa juhlapuhujalle tarjottiin seitania lihana ja se lienee myös kirjan kädenojennus vihreille. Aterian pelasti neuvokas ysiysi syntynyt Tiia.

Mutta Antti Heikkisen Mummostahan minun piti. Vaikka kirjan alussa serkku-Penjamiini sai leipälapiosta takaraivoonsa, kun oli kuristamassa talon isäntää, selitys sukulaismiehen epävakaaseen sieluntilaan tulee melko pian. Taloon tulee kylään mustilaisia ja isäntä kertoo Valdemar Hagertille serkku-Penjaminin tarinan.

Hagertin etunimi pitää tarkistaa vielä.

Jotain pitää nyt arvostella kaiken Antti Heikkis-suitsutuksen jälkeen. Maaseudun Tulevaisuudessa sivulla 113 oli nimivirhe. Piti olla Terttu, mutta Antti Heikkinen oli vahingossa kirjoittanut, että Maire. Samanlainen nimisekaannus oli Pihkatapissa.

Otin Pihkatapin esille ja siirrän sen kohta muiden Antti Heikkisen kirjojen joukkoon. En ole nimivirhekohtaa kirjannut pokkarin etulehdille. Luulin sitä paitsi, että pokkari on Marialla Vuosaaressa.

Lisäksi Maaseudun tulevaisuudessa oli, - ihan suurennuslasin kanssa tekstiä luin ja tiheällä pilkunnussintakammallan vetelin, punakynäsin ja metsästin kuin lauseita -, kökkö lause: "... halvaantumisensa jälkeen Simo oli uinut enemmän syvissä mutakoissa kuin polskinut lämpimissä vesissä." (s. 44)

Voi tosin olla, että lause on siinä tarkoituksella. Että teksti olisi ihmisen kokoista jotenkin. Epätäydellistä niin kuin elämäkin ja siksi niin mielenkiintoista.

...

Vesa Heikkisen Täydellinen lause on mahdoton yhtälö -kirjaa olen vuoden mittaan lukenut vähitellen. Nytkin tekisi mieleni kommentoida, mutten ehdi. Pitää lähteä maasturilla saattamaan KUY:tä eräälle nuorelle miehelle. Hän meinaa tehdä KUY:stä vielä kulkupelin.

Antti ja Vesa Heikkisestä tuli otsikko: Siunatut... Aarokin kuuluu siunattujen joukkoon, mutta hänestä joskus myöhemmin.

....

Tänään on KUY:n viimeinen katsastuspäivä. Ajamme sen nuorelle miehelle korjattavaksi. Myöhemmin toimitamme hänelle LHG:n ja FFN:n. LHG:ssä olisi vähän ajettu moottori, jos vain nuori mies saisi moottorin vaihdettua johonkin vähemmän lahoon koriin.

Globaalikapitalismi voi kaatua. Matin kaltaisia tilanteessa kuin tilanteessa selviytyjiä on, huraa! Matti katsoi aamulla Iltalehden linkistä, kun joku samanlainen Pelle Peloton käynnisti metsässä kolmisenkymmentä vuotta sammaloituneen Saabin. Sammal-Saabin. Hänen piti hankkia Sammal-Saabiin vain uudet katkojan kärjet, sytytystulpat ja yhden pikku johdon.

...

Siirsin eilisestä blogistani tähän päivään tekstiä äpärämummostani Mari Halosesta:

"Tämän haluan kertoa taas, sillä rakastan tätä keisiä yli kaiken. Äiti 1800-luvun kirkonkirjoihin merkitään selvästi, synnytysikää myöten. Luojan kiitos, sillä ilman synnytysikää en olisi saanut selville, että ainoa mahdollisuus Mari-äpärämummoni äidiksi oli Mikkelin maaseurakunnassa loisen Henrik Halisen tyttärenä syntynyt Sofia. Joku juuttaan papinperkele oli kirjoittanut mummoni äidin sukunimen väärin, en muista, oliko se Mikkelin maaseurakunnasta Sulkavalle muuton yhteydessä, tämä pitää vielä tarkistaa, mutta niin oli Sofia Halisesta tullut Halonen.

Joka tapauksessa oli kiehtovaa selata kirkonkirjoja. Löysin johtolangan, seurasin sitä ja pettymys! Vuonna 1849 Tohmajärvellä esimerkiksi syntyi Stina Sofia Halonen äpäränä. Sofia Halonen muutti pois Tohjajärveltä, en ole merkannut, mihin, mutta löytyi merkintä, jonka mukaan loisvaimo Stina Sofia Halonen olisi kuollut vuonna 1881 isorokkoon 32 vuoden ikäisenä. Siinähän se Sofia Halonen sitten oli.

Ei kun taas selaamaan kirkonkirjoja. Pelkkä selaus oli äärimmäisen innostavaa. Niin paljon erilaisia elämiä, niin paljon olisi kirjoitettavaa. Jokainen elämä olisi ollut oman romaaninsa aihe!

Mari-mummoni äiti, Sofia Haloseksi muuttunut Halinen, eli 36-vuotiaaksi ja siitä eteenpäinkin, sillä hänen kuolemansa menee nettiin skannattujen kirkonkirjoten ulkopuolelle. Puumalan nettikirkonkirjat Hiskissä, Suomen sukututkimusseuran historiankirja-arkistossa ulottuvat juuri ja juuri Maria Karoliina Halonen -mummoni syntymävuoteen 1885. Sen jälkeisistä tapahtumista pitäisi mennä maakunta-arkistoon selaamaan.

Kyllä senkin vielä teen ja otan selvää, mitä tarkoittaa se, että Puumalan kirkkoherra Eino Hakulin vuonna 1977 mekaanisella kirjoituskoneella naputtelemassaan kirkonkirjaotteessa, jossa on selvitetty äiti-Vienon (os. Tiusanen) puoleisen suvun vaiheita Puumalassa, meitin äitin ja iskän vihkimispäivämäärä on 26.12.1949.

Vuonna 1949 olivat syntyneet jo Ulla s. 1944, Paula s. 1945, Touko s. 1948 ja joulukuussa Kostikin oli jo isona äidin mahassa. Äiskän ja iskän vihkikuvassa isällä on kyllä sotilaspuku, mutta voihan se olla, että sotilaspukua käytettiin juhlapukuna vielä pitkään sodan jälkeen.

Pitää etsiä käsiin kopiot isän sotilaspassista. Siellähän on merkintä aiemmasta vihkilomapyynnöstä. Ja pitäisi olla varsinainen vihkiloma, jos äiti ja isä olivat, kuten meille lapsille on kerrottu, menneet naimisiin 26.12.1943. Kihloihin isä kertoi heidän menneen Viipurissa.

Kuitenkin jokin tässä nyt ei täsmää, sillä kysyin isältä kesällä 1999, miksi hän ei käy ehtoollisella. Isä sanoi vihaisesti, että ennen vanhaan papit suhtautuivat niin huonosti susipareihin. Minä kätkin sanat ja sävyn korvani taakse, mutta siinä kohtaa elämänkokemukseni - Maria oli puolivuotias keskosvauva ja Annaa odotin neljännellä kuulla - ei ollut riittävä eikä silloinen älyni taipunut lisäkysymyksiin.

Miten niin suhtautuuivat? Kehen papit kirjaimellisesti suhtautuivat huonosti? Kerro konkreettinen esimerkki. Miksi olet tästä niin vihainen? Minun aivoni olivat kolmen tunnin pätkissä nukkumiesta täynnään hiekkaa, sen muistan. Muistan kyllä miettineeni, että tässä, mitä isä sanoo, on jotakin, mitä pitää selvittää, mutta olin liian väsynyt ja tukkoinen, että olisin osannut pukea kysymykseni sanoiksi."