Lehmä, mekkounelmia ja vielä Heikkisen Mummosta, Johanna Holmströmin feminismistä lopussa

ti 5.1.2021

Luin illalla Raili Miettisen novellin Lehmä. Se veti hiljaiseksi. Päällimmäisenä novellissa oli 1950-luvun köyhäinavun antajien vilpitön ja yhtä aikaa hirvittävä ajattelemattomuus.

Köyhtynyt perhe sai yhteisvastuukeräyksen avulla lehmän. Avunantajalle ei tullut mieleenkään, mitä köyhä perhe tekee lehmällä, jos talon ympärillä ei ole peltoa. Lopputulos oli, että hiehon hyväntekijöille hyväntekeväisyyteen myynyt karjatilallinen sai eläimestään hyvän hinnan ja sitten, kun mukana tullut heinäkasa oli loppu, hiehonsa vielä takaisinkin.

Kun Maria ja Anna olivat pieniä, me Leonidin kanssa olimme rutiköyhiä. Saimme rikkaalta bonusserkulta ihania lastenvaatteita. Jotkut mekot niistä olen säilyttänyt, koska ne ovat olleet etenkin Annalle rakkaita. Jotkut mekoista ovat kauniita kuin taideteokset.

Merkkivaatteista emme olisi voineet muuten uneksiakaan. Toisaalta emme voineet noudattaa sukupuolineutraalia kasvatusta vaikka olisimme halunneet - tytöt pitivät mukisematta pinkkejä spagettitoppeja. Lahjahevosen suuhun ei köyhä voi katsoa.

Muistan jollekulle luennoineeni ja jementäneeni, että tähän taloon en osta yhtään vaaleanpunaista tai muuta tytönväristä vaatetta Marialle ja Annalle. Kun tytöt joutuivat perhepäivähoidosta päiväkotiin, oli yht´äkkiä päivänselvää, että sininen on poikain väri ja punainen tyttöjen. Voi, että tympäisi sei. Tätä emme olleet Marialle ja Annalle kotona opettaneet. Luentoni jälkeen, kun seuraavaksi menin penkomaan tytöille vaihtovaateeita, käteeni tarttui ensin pinkki aluspaitatoppi, sitten pinkki hamonen, söpöt pinkit pikkarit. Sukkiksetkin olivat vaaleanpunaiset. Nielaisin.

Joka toiseen vaatteeseen oli rikas äiti kirjannut, että Natalia ja joka toiseen äidin kaveri, että Riina. Aloin vitsailla, että voitaisiin oikeastaan vaihtaa Marian nimeksi Riina ja Annan Natalia.

Myöhemmin Anna harkitsikin Pia-nimen pudottamista pois nimistään. Hän harkitsi metamorfoosia Anna Natalia Ljuhanoviksi. Matin mielestä olisi oikeastaan ollut cool, jos Pielaveden Sammon tai Lapinlahden Vedon tyttöjen lentisjoukkueessa olisi yhden paidan selässä lukenut Ljuhanov. Pielaveden Sammossahan pelasi Fedorov. Pelote. Venäläinen sukunimi vastustajajoukkueen paidassa olisi saanut hieman vapisemaan.

Riina-nimestä olen aina pitänyt, mutta Jekaterina-nimeä ei löydy lasten biologisen isän suvusta. Zinaida- ja Vera-tädit tytöillä sieltä puolelta on, mutta niin paljon kuin Zinaida-nimestä pidän, olisi se ollut suomalaisen suuhun mahdoton. Ajatelkaa, jos olisimme antaneet Marialle nimeksi: Zinaida Jekaterina Ljuhanov. Siitä olisi riemu revennyt, kun olisi joka käänteessä joutunut tavaamaan nimensä kirjain kirjaimelta.

Eikä suomen kielen äänteistössä edes ole Zinaidan soinnillista s-kirjainta. Se mikään z ole.

Vera Jekaterina-nimistä tyttären tyttöä toivon. Tyttären poikaa en toivo, sillä en keksi yhtään kivaa venäläistä pojan nimeä, jonka voisi vääntää suomen kielen mukaiseksi. No Leo Johanneshan olisi ihana, myönnettäköön, mutta kun olen lukioaikana seurustellut Leo Johannes (Väkiparran) kanssa. Buh. Miten tässä nyt näin kävi? Leo tulisi Leonidista ja Johannes Matti Johanneksesta, joka on myös vuonna 1993 edesmennyt kummini, Tiusanen.

Tottakait tyttärieni lapsilla pitää olla venäläinen tai ainakin venäläisperäinen nimi, kuinkas muuten!

Mitenkäs minä olen näin kaukana? Niin köyhäin avustahan minä meinasin ja eksyin. Vera-tädiltä Saksasta saimme aivan viime vuosiin asti vaateapua. Vera-täti on kirpparihaukka. Hänellä on hyvä maku. Anna on tullut tyylikkyydessään sekä Kosti-enoonsa että Vera-tätiinsä. Ja! Kyllä väitän, että kallis laatuvaatetus iskostettiin Annan alitajuntaan Natalia- ja Riina-vaatemerkkien avulla. Sekä Vera-tädin kanssa jaetun venäläisentyylikkään geeniperinnön avulla.

Marialle saan ilokseni lähetellä palestiinalaishuiveja ja muita hauskoja sellaisia miun maun mukaisia juttuja. Kuopion Elävästä kaupasta löysin joulun alla vaaleansinisen palestiinalaishuivin ja ajattelin sitä joululahjaksi Marialle. Sitten muistin, että minullahan on nyt Minna Suuros-takki, johon Matti halusi harmaat tähtikoristeet. Ne sopivat siniharmaan palestiinalaispompulahuivin kanssa yhteen. Minä tietekin olisin valinnut keltaiset koristetähdet, ja opin kokemuksesta, että kun menen koronan jälkeen tilaamaan Minna Suuroselta itselleni mekon, en vähässä kummassa ota Mattia mukaan suunnitteluun.

Tukilinja-lehdessä (joulukuu/2020)  oli juttua Kristiina Näkkäläjärvestä, oman tiensä kulkijasta. Hänellä oli kuvissa yllään saamenpuku. Jos olen oikein ymmärtänyt, jokainen saamelainen nainen voi teettää persoonallisen saamenpuvun.

Haluaisin saamenpukutyyppisen mekon - sellaisen varioidun, jota lantalainen voi pitää ja jossa vain on innoitus saamenmaasta, Puumalassahan jättiläismäiset Luukkoiset pariutuivat myös alkuperäisväestön, saamelaisten, kanssa. Näin kuuntelimme, me kolme pygmiä, bestis, Maria ja minä, Vesa Luukkosen alustusta Puumalan ja Luukkoisen suvun varhaishistoriasta syksyn 2018 Kirjakemmakoissa. Miettisetkin ovat Puumalan suunnalta, muistan Vesa Luukkosen sanoneen.

Lopputuloksesta päätellen Sorjoiset ovat pariutuneet vain alkuperäisväestön kanssa, sillä yhtään jättiläisgeeniä ei meissä ole, jos nyt minä Sorjoinen olen ollenkaan.

Kun Kirsti Paakkanen osti Marimekon vuonna 1991, hänen kautensa aluksi Marimekolle tuli mallistoon mekkoja, joissa oli mustaa ja keltaista. Mekon hameosa oli ikään kuin vähän naisten saamenpuvun tyyppinen.

Halusin sellaisen mekon, mutta minulla ei ollut siihen varaa. Olin kyllä tuolloin Kodin Kuvalehdessä töissä ja palkka oli hyvä. Vaatteisiin en rahojani pannut. Hupuloin kaikki tienestit syyskuussa Prahassa, Budapestissa ja siellä suunnalla, Varsovassa, Krakovassa. Lokakuun alussa palasin yliopistolle ja pääsin opisekelun rytmiin mainiosti - paitsi että Reijo Rutanen pudotti minut syksyllä 1987 radiotyön kurssilta, kun en ehtinyt reissultani ensimmäisille kerroille.

Hyvä opetus. Seuraavana vuonna pidin huolta siitä, että en myöhästy. Minun kanssani tulee toimia juuri noin. Selkeät rajat - joka tapauksessa koetan ainakin ylittää rajat tai alittaa tai jotenkin venkoilla, ja kertalinttuulla peli poikki.

Nyt voisin palkita itseni elämäntapamuutoksesta toteuttamalla unelmani persoonallisista, minulle ommelluista melkoista, toinen talvi- ja toinen kesäkäyttöön. Kesäksi, jos on oikein lämmin, voisin teettää itselleni lisäksi samanlaisen lappuessumekon, joka minulla oli Annaa odottaessa. Pidin sen ihan hitusiksi asti. Se oli niin mieleinen.

(Kirjoitinko minä: toteutan unelmani...? Uh, en nyt keksi parempaakaan ilmaisua tähän. Kunhan en käytä fraasia sydäntä lähellä.)

Raili Miettisen Lehmä-novellin perusta oli traaginen, mutta näkökulma pienen, iloisen lempeään äitiinsä tulleen tytön. Tirppana odottaa kuumeisesti, että yhteisvastuulliset seurakunnan toplokkaat juovat kiitoskahvinsa ja häipyvät talosta. Oikein voi tuntea kihinän, mitä tyttö tuntee. Aikuiset puhuvatkin niin hitaasti ja viipyilevästi. Tytön mielestä voisi olla näin: kiitos ja näkemiin, Jumalan siunaukset ja sillä lailla ja sitten koko porukka navettaan lehmän luokse.

Lehmästä oli iloa. Jos aikuisille vain vaivaa, oli perheen pikku tytöistä kiva, kun on lehmä. Sitä oli mukava silitellä ja sille saattoi supattaa omia pikkuruisia huolia. Pieniähän ne pikku sirpukan huolet aikuisten huoliin nähden olivat ja hyvä niin!

...

Antti Heikkisen Mummossa on alkupuolella kuvaus äidistä, joka menettää lapsensa. Taloon ei kutsuta kätilöä, vaan Mari-täti naapurista, itseoppinut lapsenpäästäjä, häneen on suurempi luotto kuin kätilöön tai lukeneeseen lääkäriin, tulee ihan mieleen Tara Westoverin Opintiellä, nekin markat olisivat menneet hukkaan, jotka lääkäriin olisi pantu.

Vastasyntynyt poika oli iso, mutta oli ihmeen vähän repinyt lihaveräjätä tullessaan rikki. Mari-täti pulpatti, että käytti silmiään auki vähäsen ja pisti kiinni. Ei huutanut, kuoli saman tien. Maalapsi siitä tuli. Riikka-äitiä ei saanut hetkeen häiritä; kuolleen sanikan kanssa piti hänen saada olla hetki kahden, vaikka isällä oli hätä: selviytyykö vaimo synnytyksestä.

Kaikilla on enemmän hätä äidistä. Ehkä aistittavissa oli jopa helpotusta. Kuoli. Tuli maalapsi. Ei tarvitse jakaa jatkossa vähiä resursseja tulokkaan kanssa. Maija jäisi nuorimmaksi, hyvä osa, vaikka häntä ei Mari-täti hoksannutkaan tokakaksi kehua. Pieni vielä, se Maija.

Sanonko minä jokaisella kerralla, kun puhun Matin ja minun kuolleista lapsistani, että Maria ja Anna eivät riitä?

...

Jos sanon, en tarkoita sitä! Kyllä riittävät.

Se, mitä oikeasti suren lastemme kuolemissa, on Matin ja minun suhde. Meillä oli yhteinen tahto. Saada lisää lapsia keskenämme. Äykkäitä, komeita, pitkäluisia lapsia eikä heillä olisi ollut silmälaseja päässä syntyessään. Näin minulle sanoi Virkin Emman bestis, Marika Puputti - sinä taidat odottaa, että lapsi syntyy silmälasit päässä - kun Mariaa odottaessa alkutalvesta, vuoden 1998 puolella fantasioin siitä, että tulevalle lapselleni lukisin ainakin muumeja, sillä minulta muumigenre on jäänyt kokonaan väliin. Peppi Pitkätossu on lukulistalla heti lapsen synnyttyä ja Vaahteramäen Eemelit vähän myöhemmin.

Leonid luki molemmille mahaan kirjoja venäjäksi. Hänen mielestään lapsen kuuloaisti on kehittynyt jo sikiöaikana. Niinhän se on.

...

Outi Oja, suomen kielen ja kirjallisuuden lehtori Tukholman yliopistossa, oli kommentoinut Facebookissa Johanna Holmströmin Märta Tikkas -elämäkertaa Tyttö, joka halusi kävellä vetten päällä. Tai sen viimeistä lukua, jossa Johanna Holmström kertoo, kuinka huumaantui karismaattisesta miehestä, vaikka tiesi, mikä kusipää tämä on.

Luvussa - Outi Oja oli kirjoittanut -, Johanna Holmström joutui kyseenalaistamaan feminisminsä. Jos nyt oikein käsitin tämän, elämäkerturi kuvasi tapauksen irvokkaine yksityiskohtineen ja häpäisyineen, koska halusi kertoa, että maailma ei ole valmis, koulutettu ja elämänkoulimakin feministi voi hassahtaa täysin mahdottomaan tyyppiin.

Onneksi Johanna Holmström sai pöpötettyä anusaukkomiehelle, huumekauppiaalle, poikaystävästään, hevosenkengittäjästä, eikä tapahtunut muuta kuin, että elämäkerturi heräsi kotoaan seuraavana aamuna sielu verillä, omassa oksennuksessaan.