Selkäänpuukotus

Olenko homo- ja transfoobikko?

su 27.12.2020

Facebookissa sukeutui avartava kirjallisuuskeskustelu Jouni Tossavaisen Taistelevien metsojen blogimerkintäjaon kommenttiosastossa. Kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo kysyi kirjailija Raili Miettiseltä, onko Taistelevat metsot ymmärrettävä hyväksi kirjaksi, kertoi sitten, ettei ole lukenut blogiani vuosiin, syytti minua selkäänpuukotuksesta romaaninsa Ilmestyskirjan julkaisun yhteydessä sekä disinformaatiosta Laura Lindstedtin kirjan Ystäväni Natalia -merkintäni yhteydessä ja oli sitä mieltä, että olen homo- sekä transfoobikko.

Aloitan vasta-argumentointini Jouni Tossavaisen Taistelevien metsojen blogimerkintäkysymyksestä. En ole vuosiin arvottanut kirjoja dikotomisesti hyvä-huono. Ammattitaitoni ei siihen riitä. Pidätän kuitenkin oikeuden lukijana kertoa, millaisia tunteita ja ajatuksia lukemani kirja herättää.

Paula-siskon kuvanveistäjämies, ollos iäti muistettu pahuksen dominantti karjalaisukko Mäkisen Vilikki, sanoi kerran taidekeskustelussamme, että kuvataiteeseen ei ole muuta kriteeriä kuin subjektiivinen. Jos haluaa jonkin taulun seinälleen ja haluaa katsella sitä, taulu on hyvä. Villen filosofia ei sulje pois sitä, ettei jokin taulu, jota ei halua seinälleen, ole hyvä.

Muistaakseni kävimme taidekeskustelun Nurmeksen Bomba-retkellä. Ajoimme Eva Ryynäsen puuveistoksen ohitse. Puuveistos on Nurmeksen torilla ja ah, Nurmeksesta tulee jatkossa meidän lähikaupunkimme! Puuveistos on P. J. Hannikaisen muistoksi pystytetty ja sen nimi on Laulupuu. Vilikki Mäkisen mielestä juuret ylöspäin nostettu puu ei ole taidetta. Kuka tahansa voisi pystyttää puun juuret taivasta kohden ja laskuttaa siitä mansikoita, Vilikki-lankomies tuntui ajattelevan.

Minusta juuret taivasta kohti kurottava Laulupuu on ihana. Sellainen löytyy Rautavaaralta Kuopioon menevän maantien varrelta. Joku on saanut Eva Ryynäseltä idean ja vot, vot, ohikulkijoilla on hauskaa. Olin tulkitsevinani Vilikin puheissa vähän kateellisuutta. Eva Ryynänen on käynyt saman taideakatemian koulun, vuosikymmeniä aikaisemmin kuin lankomies, mutta Nurmeksen kaupunki osti Eva Ryynäsen veistoksia eikä Ville Mäkisen.

Vaikea niitä oli ostaakin, sillä Ville ei pystynyt elämässään kunnolla juuri kuvanveistoammattiaan harjoittamaan. Ensin olisi pitänyt olla tilauksia ja sitten rakentaa puitteet niiden tekemiseen. Perustaa oma taidevalimo ja vaimokin olisi varmasti pitänyt valita sitä silmällä pitäen. Miksi Paula-siskoni ei perustanut miehelleen omaan taidevalimoa, kysyn vain!

Tämä oli sitten ironiaa ja tarkoituksena oli kertoa, miten kallis harjoitettava kuvanveistäjän ammatti on. Pitää olla alkupääomia tai sitten suuri nimi heti opintojen päätyttyä tai uran alussa. Enkä itse asiassa tiedä, saiko Vilikki opintonsa loppuun. Joka tapauksessa hänen panoksensa Suomen kuvataiteen historiaan oli kyyditä Miina Äkkijyrkkää sekä tämän silloista aviomiestä Paavo Halosta pitkin Helsinkiä. Eikä se huono panos ollutkaan semmoinen.

Ironiaa valimon rakennuttamisessa oli myös siinä mielessä, että Ville oli Paulan elämäntyö. Minä, pikkusisko, olisin halunnut olla sitä. Ville tuli hienossa suhteessamme väliin. Tosi ärsyttävä tyyppi ja koetti sitten neuvoa minua piirtämisessä. Piirsin monomaanisesti kaksiulotteisia hevosia. Ville koetti saada minut piirtämään hevosia vähän jostakin muustakin kulmasta kuin suoraan pitkältä sivulta. En ottanut minkäänlaista piirustusoppia häneltä vastaan ja se on kyllä harmi!

Voisin olla tunnustettu kuvataiteilija. Tai satukirjan kuvittaja. Minusta tehtäisiin lehtijuttuja. Olemme molemmat, Paula-sisko ja minä, kuvataiteellisesti lahjakkaita. Paula jättäytyi miehensä varjoon ja mahdollisti tämän taiteilun virkanaisen palkallaan. Ville maalasi elämänsä aikana Pekka Halostyyppisiä maisematauluja, joita meilläkin on nyt nurkat täynnään. (Minne ne Rautavaara-talossamme sijoitamme?)

Minnekäs minä törsäsin kuvataidelahjakkuuteni? Siihen, että tiesin olevani hyvä ja sen vuoksi en ottanut oppia vastaan. Revin nyt hiuksiani! Olen minä ollut aika lellipentu. Kaiken pitäisi tulla valmiina, ilmaiseksi. Ilman harjoitusta ja toistoja. Eilen illalla Matti katsoi minua keittiön pöydän toiselta puolelta ja totesi, että hylättyä pikku tyttöään hän ei ole pitkään aikaan nähnyt; nyt juuri on näkyvissä saamarin lellipentu.

Salaperäisellä tavalla Villen kuolema pulpautti korkin pois shampanjapullosta. Hain Juuan Vihtasuolta röykkiön Villen vanhoja öljyvärejä, maalauskankaita ja hienointa pellavakangasta sekä erilaisia kehysaihioita - sekä tietysti valmiita ja puolivalmiita tauluja, joista osan voisi antaa Kosti-veljelle, hänellä seinätilaa on - aloin maalata. Bestis tutustutti minut vedic artiin vai oliko se toisinpäin, mutta joka tapauksessa ilman bestistä en olisi uskaltanut koskaan vedic art -kurssille.

Vedic art -kurssilla en noudattanut opettaja-gurun neuvoja enkä kuunnellut oppeja. Ensimmäinen kurssi meni siihen, että pursotin Ville öljyvärejä miten sattuu suurimmille kankaille, jotka olin Paulan ja Villen Vihtasuon-talosta pelastanut. Roiskin ja räiskin. Vasta toisella kurssilla kuuntelin, mitä guru-Pirkko Huttunen sanoi.

Hän sanoi, että taide lähtee hiljaisuudesta.

Voihan se olla niinkin. Mutta joskus minun taiteeni lähtee metelistä, melusta ja rajuudesta. Maalasin Matin ja minun sikiöni, kuolleet lapseni, hirmuisella vimmalla ja voimalla. Ovat ne kömpelöitä, mutta kaikki sellainen oli siinä kohtaa sangen tarpeellista.

Vedic art on minun juttuni. Oma juttuni. Jos joku haluaa vedic art -taulun minulta, voi tulla hakemaan ilmaiseksi. Jos kukaan ei halua niitä, ripustan ne ensi keväänä roskisten taustalle teollisuuskontin ulkoseinälle. Siitä ne tulevat ainakin Meijerin Seisakkeen porukoiden ja roskakuskien nähtäväksi. Taidenäyttelystäni saa kävellä pois taulu kädessä, kuten teki ammoin anarkisti Jarkki Korhonen kirjastossa. Tuli vähän tervetullutta vipinää Lapinlahden sovinnaisista sovinnaisimpiin kirjasto- ja kulttuuritätösiin silloin.

Taidetta en käsittele hyvä-huono -jaottelulla. Sitä varten olkoot kriitikot. Ja toiseksi eniten inhoan maailmassa sovinnaisia kirjablogisteja; mitä niitä nyt onkaan? Hyhmä- vai oliko se Loskaomuna ja Kirsikan kirjapuujalka? Näkee selvästi, kuinka kustantamot lähettelevät blogisteille kirjoja myynninedistämistarkoituksessa ja tuloksena on mitäänsanomatonta lätinää.

Kaik´on niin lutuista ja mutuista. Rumia sanoja niissä ei ole eikä niissä ole kiinnitetty huomiota yhdyntäkuvausten frekvensseihin tai muuhun sellaisiin persepanoihin tai peniksen hajuihin. Kirjablogistit vaikenevat kirjojen minäkertojien sukupuolielämästä. Se on niin sääli.

...

Jouni Tossavainen on kyllä siveä, siitä huolimatta Taistelevat metsot hän oli laatinut taidokkaasti. Niin taidokkaasti, että olin kirjan ajan vitutuksen vallassa. Vittu, että vitutti, kun en tiennyt. Kirjan voi lukea keskivertosivistyksellä, mutta enemmän irti saa, jos tietää edes sen, milloin Ferdinand von Wight on maalannut Taistelevat metsot -taulun.

Kirjailija Tossavainen on upottanut romaaniin ihquja koukkuja. Minulle koukku oli Minna Canth. Miten voi olla persoona, joka ottaa tilan, ryökkynä laajassa, sananmukais-fysiologisesti laajassa merkityksessä, vaikkei esiinny romaanissa kuin rikkinäinen radio -leikin avulla? Taitavaa, taitavaa, sanon minä. Voyeristinen erotiikka tihkui kuvauksesta, jossa vanheneva taidemaalari raahustaa Kanttilan salongin suuren ikkunan taitse keppiinsä turvautuen ja runsasta leskikauppiasta tarkkaillen.

Lapinlahtelaislähtöinen esseisti Antti Hurskainen kirjoittaa Kirjasodan muistolle -esseessään Suomen Kuvalehdessä (49/2020) katoavasta kirjasotaperinteestä. Antti Hurskainen käyttää sanaa teini-influensseri. Minä väännän sen teini-influenssaksi. Minusta sellaiset teinien epäortodoksiset purkaukset, joista esimerkkinä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lukeminen teinien elämän- ja ihmiskokemuksella, ovat piristäviä.

Toki tiedostan sen, että olen melkein 55-vuotias, eikä välttämättä ole tyylikästä enää tässä iässä saada teini-influenssakohtauksia, mutta en voi valehdella. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ei nappaa. Ymmärsin vähän enemmän sitä, miksi kirja ei nappaa, kun tilasin netistä Helinä Koiviston "Aleksis Kiven kielen irrallisista aineksista".; Aleksis Kivi on ottanut teokseensa vaikutteita muun muassa Shakespearelta.

Olisi pitänyt olla enemmän korvat auki Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon tyyliopin tunnilla, mutta tyyliopin opettaja Aleksis Kiven analyytikko, Helinä Koivisto, oli pukeutunut tätiasuun: polven alapuolelle ulottuvaan hameeseen, ruskeisiin sukkahousuihin ja ruskeisiin puolikenkiin. Kammottavaa! Jos opettajallamme olisivat olleet verkkosukkahuosut, pyllykannikat juuri ja juuri peittävä hamonen sekä kireä paita, olisin varmasti ollut korvat höröllä hänen tunnillaan.

Kun opiskelin Tampereen yliopistossa sukupuoli oli minulle leikkiä. Kaikki oli minulle leikkiä. Pääasia, että elämässä oli hauskaa. En kadu asennettani. Elämä oli nimittäin osoittanut jo haurautensa ja sen, että huomenna voi tapahtua mitä tahansa. Tänään tulee pitää hauskaa, sillä huomenna saatamme kaatua masentuneina sängyn pohjalle tai kävellä auton alle suojatiellä. Mieluummin niin, että ensin eletään ja sitten muistellaan kuin, että mummona muistellaan, minne elämä valahti, kohta on kuolema ja pitäisi saada jostain kasaan elämäkerta, niin mistä?

Koska vampiksi pukeutuneena olisin ollut kävelevä pommi, muokkasin itsestäni genderblenderin. Minulla oli pystyyn nostettu tukka, ei oikeastaan irokeesi, mutta jotain sinne päin. Mustat tiukat farkut ja joskus romaninaisen pitsipaitakin.

Kun olin menossa Helsingin rautatieasemalle kesällä 1991 tulevaa aviomiestäni vastaan Kuopion-junalta, pukeuduin kerran mustiin sukkahousuihin, ballerinakenkiin (minulla oli silloin vielä pikku jalat, raskaudet eivät olleet levittäneet jalkapöytääni) ja Moskovasta ostamaani hameeseen, jonka resoriosan vedin kainaloihini asti, koska halusin hamosen liehuhelman olevan reisieni puoliväliin, juuri ja juuri pepun alapuolelle. Olkapäilläni minulla oli Kino-tuotemerkin aika kallis jakku tai bolerohan se pikemminkin taisi olla. Olin niin täynnäni ihanan seksin odotusta, että minut meinattiin ostaa. En siitä pahastunut, tulin vain hieman surulliseksi siitä, että jonkun täytyy ostaa seksinsä ja minulla oli edessäni sitä koko ihanan viikonlopun ajan ihanan kokoiseni miehen (seisaaltaan rakastelu onnistui ilman korkokenkiä tai koroketta) kanssa.

Oikeastaan myös nauraa höröttelin miehen ostoyritykselle mennessäni aseman puuheiluriovien lävitse. Ihana elämä, ihana lataus, joka on tarkoitettu kihlatulleni, aviomiehelleni, jonka kanssa teemme ainakin viisi ihanaa likinäköistä älykkölasta. Latausta kesti sitten tasan tarkkaan niin monien kuukautisten ajan, että tuli selväksi, lapsia siitä liitosta ei tule. Lataus hävisi kuin taikaiskusta.

...

Olin silloinkin vielä pikku nainen lapsen asussa, lapsen mielellä. Vastuuttomana lapsena minulla oli rajattomat mahdollisuudet pohjattomaan itsekkyyteen. Poks, ei tule lapsia, se on sitten siinä ja seuraavaan osoitteeseen.

...

Lellipentu. Sen vuoksi eilen illalla, kun olin syytänyt kaksi lasia ja Annan lasisen Kiasma-juomapullon, tämä harmittaa kyllä, tiskipöydän alle murskaksi ja Matti oli sitonut minut vahvoilla käsivarsillaan pakkopaita-asentoon niin, että käsi osui vahingossa suuhuni ja Sanoma Aikakauslehtiyhtiön maksama etuhammas melkein puhkaisi huuleni, Matti sanoi, että tällä kertaa eikä oikeastaan vähään aikaan ole nähnyt minussa hylättyä pikku tyttöä, vaan saamarin lellipennun.

Sitten syljin suun täydeltä verta hänen valkealle teepaidalleen ja tänään vähin äänin olen liotellut paitaa moppisangossa. Oikeastaan kohtauksessa kyse oli pitkälti siitä, että minulla oli jo eilen ikävä tyttäriäni. He eivät enää asu kotona. He ovat kaukana ja piti palata Rautavaaralta tänne vitunvitunvitunvitun Lapinlahdelle. Ajoimme eilen Juuasta Paula-siskon luota Rautavaaran kautta. Sydämeni jäi Rautavaaran kirkkosuoralle. Lauantai-illan kirkonkellot soivat siinä ja minä aloin takapenkillä itkeä hiljaa. Keittiössä raivosin. Miten minä olen taas täällä? Vitunvitunvitun Lapinlahdella.

...

Vähät välitin ja edelleen välitän yhtä vähän säännöistä, tyyleistä tai normeista. Samaan tapaan ihailen nyt yli kaiken Kata Kärkkäistä - tai siis Katariina Souria. Hän kertoi Saranassaan, että kotialttarillaan hänellä on Buddhan patsas ja jokin ihanan maiseman kuva. Jos ei semmoinen jollekulle sovi, se on sitten niin kuin shit happens.

Pohdin Tampereen- ja Helsingin-vuosinani, olenko biseksuaali ja olihan se kokeiltava. Tyyliin kaikkea tulee kokeilla - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja. Kokeilun tuloksena ymmärsin, että olen takuuvarmasti hetero, mutta samalla aiheutan epävarmuutta ja ahdistusta miehessäni. Kuka hänen vaimonsa oikein on? Onko vaimo nainen ollenkaan?

Tämä on vastaus siihen, olenko homo- ja transfoobikko. En tunnista, että olisin. Se mistä minua voi, saa ja tulee arvostella on se, että kysymykset, jotka ovat toisille vakavia elämän ja kuoleman kysymyksiä, ovat minulle olleet postmodernin jälkeistä leikkiä. Olen ollut vastuuton, lapsi yli 30-vuotiaaksi.

Sitten elämääni saapui Leonid. Vastuuttomuuteni päättyi siihen paikkaan. Johan sellaista elämä oli nähtykin enemmän kuin tarpeeksi.

...

Tässä on Matin ja minun eroavuus. Matti on kantanut vastuuta siitä lähtien, kun hänen seuraava sisaruksensa Ritva syntyi. Hän on hoitanut pieniä sisaruksiaan ja ollut palkattuna lapsenpiikana naapurissa ja mennyt maitoauton aputöihin 13-vuotiaana. Työskennellyt putkimiehenä. Tehnyt Ohemäen soralla betonia ja asunut työmaaparakissa. Kaatunut mopolla matkalla töihin Varpaisjärven tiellä kamalassa lumimytärässä ja jatkanut työmaalle eikä varmaan edes myöhästynyt.

Vastuuta, vastuuta, vastuuta loputtomiin. Ollut esikoistyttärelleen sekä isä että äiti. Ottanut vastuun vieraan, ulkomaalaisen miehen lapsista. Perustanut yrityksen, tehnyt ainakin yhden täysin epäonnistuneen rekryn ja kantanut siitä vastuuta aivan viime tammikuuhun asti.

Rits, hänen selkärankansa murtui. Vähitelleen ja vuoden 2017 kieppeiltä mies käyttäytyi kuin Иванушка-дурачок. Ei vastuuta yhtään mistään, ei edes itsestään. Rypemistä, tiedätte missä. Onneksi 15. tammikuuta 2020 iltapäivällä kaikki oli ohitse kuin tuulenpuuskan pyyhkäisemänä. Miehen piti käydä lävitse oman katarsiksensa ja siihen on tyytyminen, vaikka välillä heitänkin pari lasia lattiaan tai metallisen koiranharjan ikkunalasista lävitse.

...

Ehkä kirjailija Gerry Ilvesheimon on helpompi käsitellä minua Matti Pulkkisen muistoseuran perustajaa ja ihmistä, joka on oikeasti tuntenut Pulkkisen, siten, että olen takapajuinen homo- ja transfoobikko. Ehkä hän menee solmuun siitä, että olen uskovainen, minulla on lapsia ja olen perinteisessä papin siunaamassa avioliitossa. Ehkä en tai emme vain ole tarpeeksi hieno (ja), jotta minut tai/ja bestikseni voisi esitellä Hänen Piireilleen. En kertakaikkisesti ymmärrä, mistä on kyse.

Niin! Me bestiksen kanssa olemme piinallisia taviksia, jotka perustivat Matti Pulkkisen muistoseuran! Juuri niin. Siitä on kyse. Piinallisista taviksista. Mitä me oikein kuvittelimme, Raili? Aidosti me kuvittelimme, että pääsemme Matti Pulkkisen seurasta eläkkeelle syljeksimään kattoon ja kirjailija Gerry Ilvesheimo jatkaa seuraa sekä edistää Pulkkisen elämäkertahanketta hienoine markkueskeliskavereineen. Lisäksi olemme jotain niin törkeitä, että olemme kehdanneet tykätä Matti Mäkelästä, pikku perverssistä, eteläpohjalaisesta, poliittisesti epäkorrektista mölliäisestä, joka asusteli omakotitalossa ja mitä ilmeisemmin rakasti melututkijavaimoaan. Ainakin Matti Mäkelä kirjoitti kauniisti Ihmisen olosijoissa vaimon kanssa tehdyistä polkupyöräretkistä. Virkistävää mielestäni, kaiken 1980-luvun lopulle jämähtäneen Markku Eskelis-SM-pervoilun vastapainona (Markku Eskelinen, Raukoilla rajoilla s. 536).

Siinä vain ei käynyt niin, että Hesan hienohelmat ja -lahkeet olisivat saaneet Matti Pulkkisseuran kukoistukseen. Meidän tulee, Raili, kääriä hihamme jälleen. Järjestöjyrät liikkeelle, mars! Aletaan tehdä niitä juttuja, jotka ovat meistä kiinnostavia, kutsumme tänne vieraaksi kirjailijoita, jotka ovat meidän mielestämme kivoja ja kiinnostavia.

...

Anni Kytömäki oli, se on pakko mainita, Gerry Ilvesheimon idea kutsuttavaksi. Ja Anni Kytömäki on sekä kiva että kiinnostava. Meidän Finlandia-voittajamme! Nyt ei auta muu kuin uskaltaa lukea Margarita, vaikka siinä on kyse naisesta, joka ei halua lasta tai lapsia, jos olen oikein ymmärtänyt. Pakko uskaltaa!

...

Palautan itseni nyt siihen, miksi Gerry Ilvesheimo ei lue blogiani. Olen kuulema esittänyt homo- ja transfobisia heittoja hänen Ilmestyskirjastaan. En oikeasti ymmärrä tätä, kerran vielä! Kerroin merkinnöissäni, että pidin Ilmestyskirjan köyhyyskuvauksista, mutta niissäkin paikka paikoin ärsytti se, että kirjan köyhyysjaksojen päähenkilö ei ollut mikään tavallinen työtön. Hän luki jotain ultrasuperälyllistä kirjaa, jotain ulkomaista filosofia.

Ihan toista maata oli kuin tavikset.

Sen sijaan monta kertaa kirjoitin, että scifi ei ole minun alaani. Se kirjallisuuden lajina kiinnostaa minua yhtä paljon kuin dekkarit. Olihan ensin jollain lailla hauskaa lukea nokkeluuksia kissasta tai no, en muista muuta kuin sen, että kissahahmoinen - ja mitä Nikejä ja muita niitä nyt olikaan - apokalyptinen dystopiakuvaus hajosi totaalisesti noin sata sivua ennen kirjan loppua. Hajosi. Alkoi kirjallinen sekoilu, jota en jaksanut erottaa muuta kuin, että ruumiisiin sekaannuttiin ja ihmisiä syötiin.

Tuntui siltä kuin kirjailija olisi otsa rypyssä miettinyt, mikä olisi oikein kamalan makaaberia ja kuohuttavaa. Ei ollut. Eikä tämä mielestäni ollut mikään moraalipaniikki eikä homo- ja transfobinen kannanotto. Kirjan loppu oli uuvuttava ja ruumiisiin sekaantumiset sekä ihmissyönnit tarpeettomia väkisin puristettuja tehokeinoja.

Kyllä minä sitä paitsi tiedän, että nälässä ihminenkään ei kaihda lajitoverinsa lihan syömistä. Lasteni biologisen isän vanhemmat, tyttärieni isovanhemmat, on siirretty ennen sotia Leningradin lämpötaloudesta huolehtivaan Kirovskin kaupunkiin ja Leningradissa piirityksen aikaan kuoli ehkä jopa 800 000 ihmistä. Leningradissa, kuten Rautavaaralla nälkävuosien aikaan, oli ihmissyöntiä.

Nälkävuosista väitän tietäneeni ennen kuin Gerry Ilvesheimo on niistä kuullut tai no, silloista Ritva Ruotsalainen. Olen kasvanut Lahti-Riihimäki -radan varrella. Järvelässä on Hähkäjärven takana nälkään kuolleiden hautausmaa - Lahti-Riihimäki -rataa rakennettiin nälkävuosina hätäaputöinä ja olen käynyt koulun historian oppitunteihin liittyneenä jo 1970-luvulla katsomassa nälkään kuolleiden hautoja.

Lisäksi äitini piti huolen siitä, että joka kerta, kun matkustimme lättähattujunalla Järvelästä Lahteen, tulin muistutetuksi Hennalan kevään 1918 vankileireistä. Kun opiskelin Tampereen yliopistossa ja jotkut opiskelutoverini vasta lukivat Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -kirjaa ja heidän silmänsä avautuivat, saatoin sanoa, että olen kyllä Pohjantähti-trilogiani lukenut. Meillä kirja oli äiskän ja iskän kirjahyllyssä. Jostain käsittämättömästä syystä umpikepulaiset vanhempani eivät pimittäneet minulta sen enempää Suomen nälkävuosihistoriaa kuin traumaattista vuotta 1918.

...

Gerry Birgit Ilvesheimo väittää, että olen poistanut tekstin, jossa sanoin, että naisihminen, jolla ei ole lapsia, ei kirjoita moisia ihmissyöntikohtauksia. En ole mielestäni poistanut blogistani mitään. Ehkä Ilvesheimo sekoittaa kohdan kirjoitukseeni hänen kirjastaan Lykantropia.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2019-05-kikv1005-tietokirjoittaminen-oppimistehtava-2-ryhma-2-asiantuntijablogi-osio...

Kohta meni näin: "Aloitin Gerry Birgitin opiskelun romaanista Lykantropia. Jätin kirjan sikseen sivulla 20, jossa kirjailija kuvasi kauniisti hopeista kuuraa raiskatun, tapetun ja jäätyneen tytön häpykarvoissa. Kirja on edelleen hyllyssäni. En jättänyt sitä junaan, kuten joku kirjablogisti kirjailijan itsensä kertoman mukaan kauhistuneena teki. En vain voi lukea Lykantropiaa eteenpäin. En voi.

Häpykarvakohtauksessa purkautuu vihaa – miksi vihaavan katseen kohde on nuori tyttö? Miksi pitää kuvata nimenomaan kaunis tyttö raiskattuna ja häväistynä? Ketä kirjan sisäispuhuja vihaa?"

Kysymyksessä, ketä kirjan sisäispuhuja vihaa, on varmaankin aineksia selkäänpuukotukseen. Kysymys vihjaa siihen, että arvaan Gerry Ilvesheimoa kiusatun ja varmaan rääkätynkin Lapinlahdella. Valitettavasti pelkään, että tunnen osan hänen kiusaajistaan ja dissaajistaan. Tulkintani ja kysymykseni ovat biografistisia. Selkäänpuukotus tässä kohtaa on sitä, että en uskaltanut kysyä asiaa suoraan.

Jossain vielä on kohta, jossa kuvaan Lykantropia-lukukokemusta ja kerron, että en voi kahden nuoren naisen äitinä lukea raiskauksesta ja pakkaseen kuolemaan jättämisestä.

...

Gerry Ilvesheimo kirjoitti, että olen blogissani heittänyt disinformaatiota Laura Lindstedtin Ystävästäni Nataliasta. Ilvesheimo voisi osoittaa, missä kohtaa disinformaatio sijaitsee. Kirjoitin Ystävästäni Nataliasta, että jätin ensin väliin kohdan, jossa Natalia kuvailee BDSM:ää, tantraseksimiittiä, kuten Gerry Ilvesheimo minua tyhmää ja tavallisessa heteroavioliitossa elävää valistaa:

"Romaanissa oli myös jännittävä kerrontakohta, jossa Natalia alkaa yht´äkkiä kertoa Rva Froteefetissi & herkät napit -kertomusta. Tosin minä luin koko ajan, että Rva Froteetissi. Kohta kirjassa on puhekieltä. Kohdassa BDSM lakkasin lukemastam vaikka eduskuntavaaleissa äänestinkin Feministisen puolueen jäsentä, joka on kinky-tutkija, ja selasin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi sivua, ei kiitos. Luin kuitenkin kohdan viimeiset kappaleet: "....Ajateltiin ko nielastii se nappi ja sit käännyttii ja sanottii se ääneen kelle vaa joka seiso vieres. Nyt minä tulen takaisin omaan kieleeni, kerralla, sillä tarinani ja voimani ovat lähes lopussa." (Laura Lindstedt Ystäväni Natalia s. 133)

Samalla tavalla Natalia meni puhekieleen: "Viisi vuotta sitten minä istua jökötin yhdessä elämäni kulmahuoneista. Ikkunat olivat isot ja antoivat kivasti kahteen ilmansuuntaan, mutta ovea ei ollut missään. Tajuuksä? Mä istuin sielä ihan yksin ja kattelin ko elämä meni ohi." (Laura Lindstedt Ystäväni Natalia s. 133)

Takana oli yksi paska suhde ja sitten elämään tuli ihan mieletön mimmi. Henkistynyt ja samalla fyysistynyt. Pitää lukea kohta uudestaan. BDSM ei vain voisi vähempää kiinnostaa. Minua kiinnostaa eniten maailmassa harvinainen asia. Tavallinen lempeä avioseksi pitkässä liitossa. Kahden pitkäaikaisen kumppanin välinen, jossa ei lempimisen aikana fantasioida esimerkiksi puoluetoverin aviomiehestä tai muusta avion ulkopuolisesta innovaation lähteestä."

En ymmärrä, missä on disinformaationi. Enkö saa sanoa, että BDSM ei voi minua vähempää kiinnostaa? Enkä minä sitä paitsi sanonut, että Gerry Ilvesheimoa ei saisi BDSM kiinnostaa. Kukin saakoon tyydytyksensä tavallaan. Kun kirjoitin, että minua kiinnostaa eniten maailmassa harvinainen asia: tavallainen lempeä avioseksi pitkässä liitosa, kahden pitkäaikaisen kumppanin välinen ... tähän asti en puhu mitään siitä, että pitkä liitto olisi heteroliitto, kuten Gerry Ilvesheimo nälvii; että avioliitto voi olla samansukupuolinenkin, joo-o.

Sen sijaan fantasiointi puoluetoverin aviomiehestä oli tarkoitettu osoitteeseen, jossa blogiani todella luetaan. Tämän kun eilen luin omasta blogistani, aloin huutaa ääneen tuskasta. Tosin sen jälkeen, kun olin tullut sidotuksi pakkopaita-asentoon ja sylkeneeksi suustani verta mieheni valkealle teepaidalle, tulimme yhdessä siihen tulokseen, että tulkitsemme yhteisiä vuosiamme parhaalla mahdollisella tavalla. Olemme nukkuneet joka yö, kun mieheni on Lapinlahdella ollut, lusikka-asennossa. Lempeää ja hurmiollista avioseksiäkin on ollut. Siitä todistuksena keittiövideot, joita mieheni on auliisti jakanut seksin puutteessa kärvisteleville ikääntyville hiekkapillukiusaajilleen, joille liukuvoiteet eivät ole tuntematon apuväline.

Pitää muuten alkaa vaatia liukuvoiteita köyhien ja pienituloisten läsk... ei kun leskien Kela-korvattaviksi.

Ja niin. Miehen voi raiskata, anteeksi Märta Tikkanen. Miehen voi raiskata syyllisyydentuntoa painelemalla, kuten Satiainen teki, tai sitten lipomalla ja mairittelemalla, kuten teki Luhin Minotaurus. Tämä on vihamielistä tekstiä, näin on.

Tantraseksistä olen kuullut, pitää googlata se.

Jess, mehän mieheni kanssa osataan tätä ihan ilman nappejakin!

https://anna.fi/hyvinvointi/seksielama/tantraseksivinkit-5-tantravinkkia-jotka-takaavat-sinulle-elamasi-parhaan-orgasmin

"Vaikka kiihotus kasvaisi, pidätelkää liikkumista mahdollisimman pitkään. Tehkää aluksi pieniä lihassupistuksia lantionpohjan lihaksilla. Mieskin voi liikuttaa penistään kevyesti lantionpohjaa jännittämällä."