Pia Valkonen

Jouni Tossavainen liukenee romaanihenkilöihinsä

Mein Kampf

(Minä ja Taistelevat metsot)

su 20.12.2020

Kummallinen ilmiö kertakaikkiaan on kirjailija Jouni Tossavaisen minä. Omaelämäkerrallisessa ja kirjallisuustieteellis-psykoanalyyttisessä Kuoharit I - III:ssa hän kirjoitti kirjan toiseksi viimeisessä kappaleessa, että minulle minän sanominen on ollut liikaa.

Uusimmassaan, taidehistorian kaunokirjallisessa hybridissään, Taistelevissa metsoissa, Tossavainen menee romaanihenkilöihin liukenemisessa pidemmälle kuin Kuohareiden kakkojakson luvussa Aika saaressa 1987. Jos olisin kyennyt erottamaan saarijaksosta, kumpi puhuu, Eino Säissä vai Jouni Tossavainen, olisin lukenut luvun tarkemmin. Tai sitten olisi vain pitänyt hyväksyä. Eino Säisä on kehys ja Jouni Tossavainen etsimäni ydin. Enkä suostu siihen, että ymmärtääkseni Jouni Tossavaista, minun pitäisi ryhtyä lukemaan Eino Säisää. Ei kertakaikkisesti käy se! Ei, ei ja vielä kerran ei!

Eino Säisän maailma ei ole minun maailmani. Routa ei kuki, se on routaa, ja Pohjois-Savossa ankeata kuin ryssän helvetissä. Ryssän helvetissä ei ole kylmä, kuten yleisesti luullaan, vaan siellä on harmaata, ilotonta, ääripietististä ja jos jotain väriä vähän on, se on tylsää sinervää. Kallavedellä puut kasvavat suoraan järvestä ja Onkivesi on Valio- ja muine meijerikertymineen masentava sontivesi, kuten kirjoitti Iisalmen Sanomien Seppo Manninen ollessaan muinoin työkierrossa Matti ja Liisa -lehdessä. Ja kaikki loukkaantuivat sen sijaan, että olisivat miettineet, miten rehevöittävä kilometrien laajuinen paskapaakku saadaan imettyä järven pohjasta viljanviljelyn ravinnekiertoon.

(Toista on Saimaa tai Keyritty. Äh, tämä lause jäi tänne irralliseksi, olkoon!)

Pitääkö lukijan olla ennalta sivistynyt?

Koetin ensin lukea Taistelevia metsoja perinteisellä tavalla. Ostin kirjan Iisalmesta Suomalaisesta kirjakaupasta ja avasin sen ensimmäiseltä sivulta. Olin jo siinä vaiheessa unohtanut, että Taistelevista metsoista oli erinomainen juttu alkusyksyllä Savon Sanomissa. Olin säästänyt jutun printtiversiona, mutta kaivoin sen esiin vasta sitten, kun kirjailija Tossavainen vinoili siitä, että Taistelevien metsojen maalausvuosi oli minulle yllätys.

Emerita kulttuuritoimittaja Hannele Tikkinen oli vinkannut whatsappilla, että nyt on juttu Jouni Tossavaisesta ja uusimmasta romaanista SS-lehdessä.

Oli se yllätys. En ole milloinkaan jaksanut kiinnostua von Wrightien lintumaalariveljeksistä. Pidän linnuista yhtä vähän kuin kaloista tai äyriäisistä. Ne ovat parhaimmillaan mielestäni lautasella hyvän kastikkeen kera. Puolustan nyt oikeutta olla lukija, joka ei taidehistoriaa tunne ja lukee Taistelevat metsot sen takia, että sivistyisi.

Niinhän minä tein. Ettekö usko? Luuletteko tosiaan, että luin Taistelevat metsot vain sen takia, että kirjoittaja on Jouni Tossavainen ja etsiäkseni tekstistä kirjailijan persoonaa. Pois se minusta!

Lisäksi Taistelevista metsoista ja Haminalahden kartanosta lähtee kummallinen assosiaatioketju, joka ulottuu vihreiden puoluevaltuustokokoukseen Iisalmeen eduskuntavaalien 2011 alla ja minuun sekä taideryhmäni Rämän valokuvaajaan Petri Väisäseen seisomassa Iisalmen torin laidalla Vasemmistoliiton vaaliliiveissä. Haminalahden kartanon Lugnetin rouva Marianna Falkenberg oli vihreiden liiveissä, ehdolla samoissa eduskuntavaaleissa kuin minä, eikä tarjonnut meille Peten kanssa vaalikarkkeja. Vai oliko tarjolla vaalipullakahvilippu, en muista tarkkaan.

Jostain syystä intendentti Falkenberg kuljetti vaalikorinsa ohitsemme ja vilkaisi meitä syrjäkulmin epäystävällisesti inhoten - kuin olisimme olleet halpaa puisevuuttamme naksahtelevia Pirkka-nakkeja.

Raivoa, raivoa, puistatuksia

Taistelevien metsojen perinneversion, painetun kirjan, alussa jouduin raivon valtaan. Minusta tuntui kuin kirjailija istuisi olkapäilläni ja pilkkaisi. Etpä tajua, etpä tajua, missä olen, etpä tajua tästä mitään. Romaanin alussa vilahteli kertojana Ferdinand von Wright, sitten oli sisko Rosan kirje ja kolmannessa luvussa kertojana olikin sitten Ferdin virkaa tekevä renki.

Se riitti. Läimäsin romaanin kiinni ja ajattelin palata siihen sitten, kun oppimispäiväkirja on vihdoin kirjoitettu ja työnohjausopintoni lopullisesti tehdyt. Facebookin kautta tuli kuitenkin linkki Taistelevien metsojen ensimmäiseen lukuun Youtubessa kirjailijan itsensä lukemana ja päätin antaa Metsoille mahdollisuuden. Ei mennyt kauaakaan, kun kirjailija itse pani tiedotteen siitä, että kirja löytyy Storyteliltä kirjailijan itsensä lukemana.

Sanoin aah, sillä olen aina pitänyt Jouni Tossavaisen äänestä - sekä äänestä fysiologisena ilmiönä että kirjaillijan äänestä laajemmassa mittakaavassa. Pidän myös hänen minästään, joka on kuin pieni satuolento valtavan kärpässienen alla. Ei uskalla tulla esiin, ei sitten millään.

(Ihan kuin mieheni.)

Sitä paitsi kuuntelemalla kirjailija Jouni Tossavaisen ääntä fysiologisena ilmiönä menetin mahdollisuuteni saada yhteinen lapsi Matti Valkosen kanssa. Olin vuonna 2007 katsastuttamassa kolhoa mustanvihreää Saabiamme Kuopion Prisman vieressä olevalla katsastusasemalla. Odottelin katsastusvuoroani Prisman McDonaldsissa ja menin istumaan hampurilaisella tai cokiksella olevan kirjailijan viereen.

Hän tuoksahti vahvasti alkoholille. Oli krapulassa ja ajattelin, että onneksi en ole hänen vaimonsa. Siinä samassa soi puhelimeni. Puhelin oli samaa mallia kuin se, joka minulla oli ammoin Matti ja Liisa -lehdessä työsuhde-etuna. Puhelin oli sininen ja harmaa yhtä aikaa ja se saattoi kimmahtaa asfaltista tuhannen palasina. Riitti kun kasasi osaset uudelleen ja kone toimi jälleen.

Tuijotin vilkkuvaa numeroa puhelimen näytöllä. (017) 173.... Mietin, että jostain numeron alku 173 oli tuttu, mutta keskityin kuuntelemaan kirjailijan ääntä. Niin. Fysiologisena ja biologisena ilmiönä ja koetin hengittää siten, että en haista häntä. Vasta katsastettuani auton tajusin, että puhelu oli tullut Kysin synnytys- ja hedelmällisyyslääkäriltä, naispuoliselta, joka oli sanonut painokkaasti, että ennen kuin minulle asennetaan klipsit, pitää ottaa selville, mikä aiheuttaa toistuvat keskenmenot. Naislääkäri oli sitä mieltä, että sisätautilääkäri David Laaksosella ei ole oikeutta päättää siitä, voinko tehdä lapsia MBO:ni ja verenpainetautini kanssa.

Olin samaa mieltä. Minusta sisätautilääkärini oli sitä paitsi joutava amerikanenglantia vääntävä nulikka.

En tajua, mitä tapahtui. En koskaan soittanut takaisin Kysille tai muuten ottanut selvää, mitä synnytys- ja hedelmällisyyslääkäri oli laboratoriokokeiden perusteella saanut minusta ja tulevista lapsistani tietää. He, Matin kanssa yhteiset lapsemme, kuolivat silloin. Menin kilpsattavaksi ja sen jälkeen avioliittomme luisti salamavauhtia alamäkeä ja aviomieheni lähes murskaantui ties minkälaisiin luoliin lipsahtaneena kierosilmäisten seireeneiden ja hirvittävien kyklooppisten minotaurosten alle.

Niin niin. Minä petin ensin. Lyhytaikaisesti. Ihan toisessa mittakaavassa kuin mieheni.

Sairastuimme avioliitossa kylmään ja myrkylliseen mykkyyteen. Tossavaisen autofiktiivisen Kuoharit I - III:n mukaan harjoitimme avioeksytyksiä, kuten kirjaiija Matti Pulkkinen ja teologien didaktikko Vuokko Rissanen tai kirjailija Liisa Laukkarinen ja sveitsiläinen taidemaalari Peter Rüfenacht. Kumpiko eksytti toisiaan näissä suhteissa, kysyy kirjailija Jouni Tossavainen sivulla 35. Minä muuten en tiedä. Matti kait raaemmin siinä pelossa, että joutuisi itse eksytetyksi.

...

Syytänkö käänteestä kirjailija Jouni Tossavaista? En minä. Sen sijaan kirjailijan (satunnaisen) tapaamisen jälkeen olen mieheni mielestä vain kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut enkä tehnyt mitään firman eteen. Kaikki kirjoittamiseni on miehelleni uhka. (Ei pidä paikkansa, mieheni sanoo. En ole sanonut sillä lailla, hän huutaa vihaisena. Ei hän kuitenkaan ole minua kirjoittamisessani tukenut tai iloinnut siitä, että minulla on tekemistä, jota rakastan.)

...

Ei se tietenkään mikään ihme ole, että pitää uhkana. Lisäksi hän tarjoaa minulle kuin hopeatarjottimella mitä mainiointa materiaalia vaikka minkälaisiin pornoilukirjoituksiin.

Tossavaista pinkistä kaiuttimesta

Kuuntelimme mieheni kanssa melko pitkälle Taistelevia metsoja matkalla Jyväskylään viemään Annalle talvirenkaita. Mattia kiinnostaa taidehistoria, minua taidehistoria niin pitkään, kun voin ammentaa siitä ihmiselämää.

Ostimme äänikirjan kuuntelua varten viehkon irtokaiuttimen, joka toimii bluetooth-menetelmällä. Välillä huomasin kuuntelevani pelkkää kirjailijan ääntä. Kun Jouni Tossavainen madaltaa äänensä alarekisteriin ala-asteikolle, hän kuulostaa piispa Wille Riekkiseltä. Samat painotukset, sama äänen lempeä pehmeys.

Äänikirjana on parempi kuunnella suht´yksinkertaisia tarinoita. Jos samaan aikaan koettaa opiskella taidehistoriaa, kuten minä tein kuunnellessani Taistelevia metsoja, ei tule mitään.

Jossain kohti romaania oli Ferdinand von Wrightin lapsettomuudesta ja siitä, että vallitsi epäilys Ville Huttus -rengin olevan Ferdin poika ja siitä, että arveltiin Ferdin olevan jopa miehimys, homoseksuaali. Homoseksuaalikohta meni totaalisesti ohitse, kun jäin kummastelemaan Lapinlahden kirkonkylän Puustellin uudehkon omakotialueen sivuun kaivettuja sadevesivaluma-altaita.

Onkivesi on Puustellin omakotitalojen kohdalta ruovikoitunut. Tosin talvella ruo´ot ovat iloisen oranssinkeltaisia ja piristävät Onkiveden luontaista marrasharmautta, semmoinen lattea ja soinen järvi on mielestäni vuodenaikaan kuin vuodenaikaan. Masentava niin kuin Lapinlahti muutenkin.

En ehtinyt edes panna puhelimen muistiin lukua, jotta voisin tarkistaa asian painetusta kirjasta. Koetan kuitenkin nyt penkoa kohdan esille. Lenkin alkupäässä, kun olin Linnansalmentien rivitalojen postilaatikoilla, muistelin, kuinka kesällä 2019 toin Taideryhmä Rämän klovni-runoilija Esko Laitiselle muuttolaatikoita ja koreja. Klovni-runoilija oli muuttamassa Alapitkälle ja vaikutti siltä, että senkertainen raitistuminen on totta.

Niin kuin se olikin!

Panin muistiin romaanin luvut 48 ja 50. Tuhkamuna-Ferdistä on puhe sivulla - piru vie, ei löydy helpolla tämä. Sivulla 270 Ferdi miettii Minna Canthin seitsemää lasta ja omaa viidentoista hengen sisarussarjaansa. 

Samoihin aikoihin, kun kesällä 2019 vein Esko Laitiselle muuttotarvikkeita, laatikoita, koreja ja vasuja, oli Satiainen kaivautunut yhä syvemmälle aviomieheni häpykarvoihin ja Minotauros käsittämättömällä tavalla veti herneitä sievään pikku nenuuseensa valtavassa vappupallossaan siitä, että minulla oli runoilija-klovniin hyvä ja lämmin suhde. En ymmärrä, miksi juuri se sai Minotauroksen raivoihinsa.

Minulla on ikävä etenkin tällaisina kirjoituspäivinä, jolloin pyykinpesukone pyörii viidettä pyykkierää, Esko Laitista. Haluaisin kertoa hänelle, että nyt ovat meneillään aviomieheni valkeat paidat ja nyt meinasin tukan pestä. Runoilija-klovnilta, joka oli myös nyt jo edesmenneen äitinsä omaishoitaja, tuli aina jotain rohkaisevaa takaisin tai jotain sellaista, joka sai minut nauramaan kyyneltenkin lävitse.

Muuten! Nimitys Satiainen on anagrammi kampelanaisen nimestä. Olen napannut toisen t-kirjaimen hänen etunimestään ja sijoittanut sukunimen ylimääräisen k-kirjaimen toisen nimen ensimmäiseksi kirjaimeksi, joka oikeastikin on k-kirjain. Anagrammi kuuluisi oikeastaan Tidiidadaa K. Satiainen. Minusta keksintöni on sangen hauska ja tekee niin hyvän olon päästä kirjoittamaan tästä. Oikein nautin.

Sekä Satiainen että runoiija-klovni esiintyvät Jouni Tossavaisen autofiktiossa Kuoharit I - III. Satiainen oli liimautunut mieheni pyllyyn kuin saunavastan lehti jo romaanin sivulla 33. Ja runoilija-klovni yllätti kirjailijan housut kintuissa tämän tulevan vaimon ääreltä sivulla 302.

Sunnuntai 13. toukokuuta -merkintä Kuohareissa on kaunis rakkaudentunnustus tulevalle vaimolle, jonka kanssa avioliitto tämänhetkisten tietojen mukaan vaikuttaisi olevan elämänmittainen:

"Haapavedellä nuorisotyön ja toimittajien yhteistunnilla kirjoitettuani, että en pidä sinusta, vastasit: "Pidämpäs!" Sinulla on kylmät silmät, kun nukut, väitin ja kirjoitit vihkooni kauniilla käsialallasi, vaikka molemmat oltiin vasureita: ´Sä kyllä kuorsaat!´ Valitettuani edellisyön oudoista äänistä nauroit huonekaverilleni: ´Koivumies söi näkkileipää sängyn alla. Uskallanpas!´ uhosit epäiltyäni, että et tule huoneeseeni toista kertaa. Ja tulitkin, ja Laitisen Esko yllätti housut kintuissa sängyltä. Mutta millä koululta pääsi edes soittamaan. Isä kyttäsi vieressä, tai kuuli kaiken keittiössä." (Jouni Tossavainen Kuoharit I - III s. 302)

Vaimosta on tulossa toimittaja ja toimittajan urallaan hän pääsee pidemmälle kuin aviomiehensä, vaikka vaimo kirjoittaakin m-kirjaimen siihen kohtaan, missä pitäisi olla n. Tämän kaiken kirjailija sanoo niin suloisella hellyydellä, että tekisi mieleni itkeä. Rakkaudentunnustusmerkinnässä limittyvät aikatasot ja eri paikat. Tuleva kirjailija ei pääse koululta soittamaan ja kotona isä kyttäsi vieressä. Välimerkittömyys korostaa limittymistä ja päällekkäisyyttä. Ah, miten nautittavaa. Kuin runoa.

Kuohareiden tässä kohtaa ei ole vielä tietoa, että vaimo toimittajan-työllään mahdollistaa aviomiehensä kirjailijan työn. Jonkun on perhe elätettävä. Onko minulle loppujen lopuksi kova pala tunnustaa, että Matti on ollut perheemme pääelättäjä - jossain määrin ja jossain vaiheessa myös Leonidin? (Leonid maksoi kuolemallaan kaiken takaisin.) Toki minullakin on ollut elätyksessä tähtihetkeni. Nummen vanhustentalojen ja Kaskihovi Oy:n vuokrarivitalokatastrofin jälkeen elättäjä olin minä päätoimittajan pesteineni. Firman voitot hulahtivat entisten tappioiden kattamiseen.

Moni asia on totta yhtä aikaa, kuten psykoterapeutti-kirjailija Katriina Järvinen on sanonut. Se, missä hän niin on sanonut, voi tarkistaa blogimerkinnästäni viime kesältä. Avioliitto lienee konstruktio, jossa vetovastuu ottuu vuorotellen. Siitä missä toinen loppuu, toinen alkaa ja aloittaa. Kyllä näin on Matin ja minun käynyt. Satiaisen ja muiden kiusaksi.

Kirjailija Tossavainen pohtii Kuohareidensa keväisessä tekstissään myös sitoutumista. 13. toukokuuta oli kyseisenä vuonna äitienpäivä. Kirjailijan oma isä ei kovin kummoista aviomiehen mallia antanut. Isälle sormus oli samanlainen kahle kuin omistuksillaan leveilevä kirkko. Isä vaikuttaa olevan kirjailijalle mysteeri. Kuohari. Isä kävi taloissa salvamassa sianporsaita ja vaikuttaisi juovan aika lailla.

Tuhkamuna-asia, miehimys ja neitimäisyys

Ferdin tuhkamuna-asia on Taistelevissa metsossa tapetilla luvussa 50. Kaikkitietävä kertoja kertoo mietityn, oliko Ferdin ujouden taustalla jopa ehkä jokin bakterio eli hyvin pienet eläimet. Ujous oli mitä ilmeisemmin syynä siihen, että Ferdi ei pariutunut ja jäi virallisitta jälkeläisittä. Muistelen, että luvussa olisi ollut Ferdin miehimystaipumuksista suoremmin kuin vain maininta kukkaisharrastuksen neitimäisyydestä, mutta en millään löydä paikkaa jälkikäteen.

Siinä mielessä äänikirjan kuuntelemnen on työlästä. Alleviivattavat kohdat hulahtavat ohitse. Kelaaminen on vaikeaa ja nyt pitäisi hyppyyttää äänikirjan kursoria kohtaan 7h 41 min ja sekunnit päälle.

Ferdiä tuhkamunana piti veljenpoika, joka myös arveli, että setä tuhoaa perintönsä (s. 277). Ruotsi oli rupi. Siellä Ferdillä oli ollut jokin rakkaus, joka oli ikuistettuna johonkin tauluun. Tämä jäi hyvin epäselväksi, sillä Tossavaisen erinomainen taide-essee romaanin jälkisanoina ei tuonut kirjan alkupäässä esiteltyyn asiaan valitettavasti valaistusta.

Soutomatkalla Pukkisaareen luvussa 50 tulee puheeksiotto siitä, miksi Huttuset saivat asua Hovissa. Kaikki sen kuulema tiesivät, loukkasi renki-Kipuna. Luvun 49 lopussa oli spekulaatiota siitä, mikä loppujen lopuksi oli renki-Villen ja maalari-Ferdin suhde. Ferdi oli ollut Aavasaksan-retkellä niin mustasukkainen rengistään, Villestä, kun tämä alkoikin totella Magnus von Wrightiä, että lähti kesken kaiken suutuksissaan kotiin.

"Naimisiinhan Ville pääsi samaan aikaan, kun Lugnet valmistui. Eikä vaimo ollut mustasukkainen Villestään, vaan miehensä suojelija. Miina hiljensi juoruakkojen suut herran ja hänen renkinsä suhteen luonteesta synnyttämällä isänsä näköisiä lapsia." (Jouni Tossavainen Taistelevat metsot s. 251)

Minna Canth ei tullut

Minna Canth ei sitten tullutkaan hoviin vierailulle. Kirjailija Jouni Tossavaista kummastuttaa, miksi lintumaalari Ferdinand von Wright ja kuopilaiskirjailija Minna Canth eivät historiallisten dokumenttien mukaan tavanneet kertaakaan, vaikka kahdella suuruudella oli sama syntymäpäivä 19.3. ja he elivät ainakin 16 vuotta 15 virstan päässä toisistaan ja talvisin jopa samaa kaupunkia. (Jouni Tossavainen Taistelevat metsot s. 328).

Jännittävällä tavalla Tossavainen saa Minna Canthin mukaan Ferdinandin elämään. Minna Canthin vierailu on hätävale ja Ferdi-poloinen odottaa koko päivän leskikauppiasta vierailulle. Juhlamenukin oli suunniteltu.

Aivan kirjan alussa Tossavainen toi Minna Canthin kirjaan Ferdin Rosa- ja Mina-siskojen silmin. Minnasta se vielä matroona pulskistuu, sanoivat sisarukset, kun olivat nähneet leskirouvan tukevoituneena ja raskaasti huokaillen kiipeämässä kivisiä portaita pitkin Tuomiokirkon mäelle, josta näkee Kallaveden, Canthin kaupan ja kohta valmistuvan Snellmanin patsaan. (s. 19 - 20)

Taistelevien metsojen Kuopio-kuvaus oli nautittavaa ja kutkuttavaa, sillä tavallisestihan vain helsinkiläiskirjailijoiden fanit ovat päässeet ihastelemaan Helsinki-näkyjä. Tosin nyt Pasi Pekkolan, Lahdessa vuonna 1981 syntyneen  kirjailijan Kaikki isäni naiset -kirjasta on luettavissa kuvaus sekä Lahden Salpausselän rinteistä sekä kaupungintorin nakkarilta. Sitä tervehdin ilolla entisenä Lahlen Hollolan takana asuneena.

Tossavainen kirjoittaa jotenkin tarpeettoman raa´asti porvariakka Canthista. Porvariakka oli rikastunut nappikaupalla ja Haminalahden kartanossakaan ei päästy samoihin verotuloihin, vaikka oli viisikymmentä lypsävää. En olisi Tossavaisena käyttänyt sanaa porvariakka. Se tuo ajatukset liikaa nykyhetkeen ja kokoomusjakkupukurouviin.

Tossavaisen käyttämä sana porvariakka herätti minussa samanlaista hienoista ärtymystä kuin Martti (korjaus, kirjoitin ensin etunimeksi Tuomas, Tuomas on isä ja Martti poika, nämä menevät minulla sekaisin, koska olen vöhelö adhd-härö) Anhavan käännös sanasta юродивый uudestaan suomennetussa Karamazovin veljeksissä. Ymmärrän kyllä, että sanalla hihhuli Anhava halusi erottaa pseudohoukat todellisista Kristuksen tähden houkista, mutta юродивый-termiä käytetään Venäjällä myös halventavassa merkityksessä. Jumalanpalveluksissa houkiksi tekeytyneet eivät tietenkään ole Pyhiä ihmisiä, mutta hihhuli-sana tuo venäläistä klassikkoa mielestäni liikaa suomalaisiin pietistisiin lahkoihin.

Minna Canthin raittiusintoilukin tulee esille Taistelevissa metsoissa. Ferdi arveli, että Minna Canthille voi jo viinin haju olla liikaa s. 270. Kun äsken luin kohdan romaanista, alkoi naurattaa. Olen raittiusintoilija minäkin ja kirjailijan viinanlemahduksen Kuopion Prisman Mäkkärissä lupaan muistaa ikuisesti.

Suorastaan hekumalliseksi Jouni Tossavainen heittäytyy, kun kuvaa Ferdin kävelyretkeä Kanttilan kulmilla Kuopiossa. Oliko siinä, kun Ferdi tarkastelee Minna Canthin muhkeaa olemusta otsatöyhtöineen Kanttilan ikkunan lävitse pimeältä kadulta, jopa ripaus voyerismia? Ainakin aistillinen kuvaus oli. Eroottinen, juu-u!

Siveä Tossavainen, oikeasti, aikuisten oikeasti, Minna Canth salongissaan uhkeana, siinä oli imua.

Onko Jouni Tossavainen lopulta yhtä ujo kuin Ferdi, joka "ei osannut ihmistä piirtää, kun ei ole sitä kohti katsonut. s. 270. Niin ujo! Onko Jouni Tossavainen niin ujo, että liukenee romaanihenkilöihinsä? Kirskahduksiani siitä, että en aina erottanut, onko Taistelevissa metsoissa äänessä itse Ferdi, renki-Ville, vt. renki Kipuna-Unkas, Kipuna-Unkaksen arvelin olevan sama romaanihenkilö, hälvensi lopulta se, että annoin olla ja päätin, että joka tapauksessa he kaikki ovat viime kädessä Jouni Tossavainen itse.

Mystistä. Tossavainen todella yhtä aikaa katoaa tekstiin ja on yhtä aikaa kaikki hahmot. Ilmiö kaiketi on nimeltä kaunokirjallisuus. Kuka puhuu, olin hämmentynyt ja kiinnostunut samalla.

Kaiken hämmennyksen vuoksi oli ihanaa vihdoin päästä romaanin jälkisanoihin, jossa kirjailija soutelee von Wrightien maisemissa ja muuttuu yht´äkkiä selkeästi itsekseen. Kirjoitin ensin, että Jouni Tossavainen muuttuu yht´äkkiä selkeäksi itsekseen ja sitten salamannopeasti muutin sanamuotoa. Selkeä Jouni Tossavainen ei missään nimessä ole edes loistavassa taide-esseessään.

Jälkisanat on upea taidetietopläjäys

Hannele Tikkinen tosiaan mainosti Taistelevien metsojen jälkisanojen taide-esseetä jo viime talvena, mutta minä suhtauduin asiaan hajamielisesti. Olin jopa vähän pettynyt. Vai niin, ajattelin, Jouni Tossavainen kirjoittaa taidehistoriasta, hohhoijaa. Haukottelinkin. En ennalta osannut nähdä mitään mielenkiintoista Suomen kansallistaulussa Taistelevat metsot.

Kun kävin kamppailuun romaanin kanssa, tekstistä kuoriutui esille sen sata eri kerrosta kuin sipulista. Yksi taso oli yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja renkipojan alemmuudentunto. Suorastaan liikuttavia olivat ruoan kuvaukset ja itkettävää oli se, kuinka kasvavalla 15-vuotiaalla pojalla oli koko ajan nälän tunne. Hän vaani tilaisuutta päästä käsiksi Fredin herkkuihin ja etenkin, kun Lugnetiin tuli hienojen alkoholijuomien lähetys, renkipoika koetti vaikka mitä keinoja päästä siemaisemaan jonkin pullon suusta siivut.

Piipputupakka oli suklaista ja aistikuvaus tenhoavaa. Hovin ruokajärjestys oli riemukasta kuunneltavaa. Niin. On pakko kirjoittaa, että kuunneltavaa, sillä todella kuuntelin koko kirjan. Jälkisanat moneen monituiseen kertaan siksi, etten saanut selvää, miten joku Falkenberg voi olla nyt Lugnetin asukas. Onko Marianne Falkenberg Peuroja vai jäikö jokin vaihe välistä?

von Wrightit olivat myyneet Haminalahden kartanon maineen Peuran sahasuvulle vuonna 1910. Periaatteessa sen tiesin, sillä korvani olivat hyvin auki viime kesänä Rautalammin museon pihalla, kun olimme lastaamassa rakennusliikepakumme trailerille museon tuulimyllyn siipiä ja työtä tuli seuraamaan museoaktiivi, jonka sukunimi oli Vepsäläinen ja etunimi minun tulee tarkistaa hänelle lähettämästäni laskusta. Se oli joko Teuvo tai Tenho.

Rautalammin museo on Peuran museosäätiön omistama ja museon päärakennus on Peuran rouvan romuvarasto, kertoi museoaktiivi Vepsäläinen. Haminalahden kartanostakin oli puhe, mutta sen olin Taistelevien metsojen jäkisanoihin päästyäni jo unohtanut.

Opi katsomaan tauluja ja maisemia,  minä vain ihmisiä katselisin

Taistelevat metsot opettaa katsomaan. Taide-esseessään Tossavainen kysyy, pitäisikö tauluakin katsoa yhtä hitaasti kuin maisemaa. Oli äärimmäisen kiinnostava tutustua muun muassa tauluun Haminalahden puutarhassa. Tauluna se ei ole herättänyt minussa minkäänlaista kiinnostusta, vaikka olen selaillut Ateneumin taidekorttipakkaa, mutta nyt kun kirjailija Tossavainen kertoo, millaisin metodein selvitteli, ketä taulussa mahtaa olla, taulu tuntuukin äärimmäisen kiinnostavalta.

Ihmiset ovat aina kiinnostavia, sanon minä!

Helene Schjerfeck ja Juhani Aho

Sitäkään en tullut ajatelleeksi, kuten Tossavainen kirjoitti, että Helene Schjerfbeck, suomalaisen kuvataiteen modernismin uranuurtaja, olisi lopulta kääntynyt täysin abstraktikoksi, jos olisi vielä elänyt ja jatkanut kehitystään maalarina. Helene Schjerfbeck pääsee Taistelevien metsojen taide-esseeseen siksi, koska hän on jo taidehistorian seuraavaa tyylikautta, modernismia.

Ferdinand von Wright ei olisi itseoppineena Tossavaisen mukaan muuttanut tyyliään, vaikka hän eli mielenkiintoisessa murrosvaiheessa. Ferdi kuului ensimmäisiin taiteilijoihin, jotka tulivat Suomen taidemarkkinoilla toimeen ilman muuta ammattia. Olisi hän varmaankin halunnut oppia uutta ja läpi kirjan Taistelevat metsot paistaa ikään kuin huoli putoamisesta kehityksen kärryiltä.

Kirahdin siinä kohtaa taide-esseetä, kun esseistiksi herennyt kaunokirjaillija heitti pataan Juhani Ahon. Kirjailija oli ihastunut kanootin 1800-luvun nimitykseen palkovene. Suloinen nimitys se onkin, vaikka Juhani Ahon lanseeraama. Tossavainen liikkui von Wrightien maisemassa palkoveneellään Seabird.

Koko Ahonkuvatus olisi jäänyt aivan irralliseksi, ellei häntä olisi mainittu vähän myöhemmin vaimonsa isän rahapajajohtaja August Soldanin elämäkerran Aatteiden mies kirjoittajana. Juhani Aho mainitsee jotenkin vistosti siitä, että August Soldan näyttää otaksuneen Soldanien saaneen taiteelliset vaikutukset Tuderusten suvulta. von Wrightien taidemaalariveljesten äiti-Maria oli omaa sukuaan Tuderus ja August Soldanin äidin äiti myös.

Kerron vielä kerran, että en voi sietää Juhani Ahoa. Nyreys vaimon suvun yhteyksistä taiteellisiin von Wrighteihin kertoo mielestäni Juhani Ahon olemattomasta itsetunnosta. Aho ei voinut kestää Pariisissakin opiskellutta vaimoaan, perheen toista taiteilijaa, vaan hänen oli ehdottomasti bylsittävä vaimonsa tyhjäpäistä pikku siskoa.

Kerronko, kuka Juhani Ahosta tulee mieleen? Kenellä on ollut niin olematon itsetunto, että ei kestä puolisonsa koulutusta, taustaa tai ammattia, vaan on käynyt masentuneena ynnyttelemässä kaikenmaailman kitkerien neitsyiden isovarpaiden välissä?

Lampaat Näköala Haminalahdelta -taulussa

Ennen taide-esseeseen pääsyä tuntui vähän siltä, että kaunokirjailija Tossavainen juuttui liian pitkäksi aikaa taulun Näköaloja Haminalahdelta lampaisiin. Taide-esseeosuudessa tuli selitys. Lampaat ovat irvokas romantiikan ajan lisäys ja satusetä Sakari Topelius oli lampaista (taulusta) niin täpinöissään, että lisäsi Maamme-lauluun yhden säkeistön lisää.

Oi voi.

Näköaloja Haminalahdelta on kuitenkin ollut hetken Venäjän keisari Aleksanteri II:n omistuksessa. Keisari ei kuitenkaan taulua tarvinnut, vaan ilmeisesti maksoi vain verirahoja Ferdinand von Wrightin veljen Fredrikin kuolemasta Krimin sodassa. Keisari Aleksanteri II lahjoitti teoksen Suomen Taideyhdistykselle vuonna 1854 poikansa Aleksanteri III:n nimissä.

Ferdin rengin Kipunan oli määrä lähteä Haminalahdesta suureen maailmaan, edes Helsinkiin, sillä pääkaupungissa rakennettiin Ateneumia, tehdastaiteen tarpeeseenkin. Vaikka Ferdi-herra oli opiskellut ranskaa omin päin, hän ei päässyt Pariisiin. Eikä häneltä tilattu Ranskan valtion Luxembrug-museoon töitä, kuten oli tilattu Albert Edelfeltiltä. Edelfeltin Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa on ensimmäinen Ranskan valtion Suomesta ostama teos.

Edelfeltin Lapsen ruumissaatto on vieläkin vaikuttavampi asetelmaltaan, mutta se meni Pietariin. Ferdinand von Wright oli myös ollut Pietarissa ja tuntenut itsensä ulkopuoliseksi työnhakureissulla, kuten oli tuntenut itsensä sateisessa Saksassa.

Albert Edelfelt oli päässyt keisariperheen suosioon. Kuopion tylsän kuvernöörin Aleksander Järnefeltin poika Eero Järnefelt opiskeli Pietarin taideakatemiassa, äitinsä Elisabethin kotikaupungissa. Miksi arvelen Aleksander Järnefeltiä tylsimykseksi? Siksi, koska Elisabeth Клодт фон-Юренсбург, Clodt von Jürgensburg, oli kotoisin Pietarista ja joutui perifeeriseen Kuopioon, riitautui vulgaarin Minna Canthin kanssa - ja voi ja ah, kuinka saatan tuntea Elisabeth Клодт фон-Юренсбург, Clodt von Jürgensburgin tunteita.

Sitä en kyllä millään ymmärrä, mitä Elisabeth Клодт фон-Юренсбург, Clodt von Jürgensburg näki Juhani Ahossa.

Tätä lausetta aion kysyä kirjailija-esseisti Jouni Tossavaiselta: "Sieltä päin (Pietarista siis) Järnefeltin perhe on saanut sivistyksen, jonka itävyyttä koetellaan nyt Savon kaskimailla samalla tavalla kuin Snellmanin oppeja neljäkymmentä vuotta sitten Iisalmen ruhtinaskunnan pottuhalmeessa." (Jouni Tossavainen Taistelevat metsot, s. 241)

Neljäkymmentä vuotta aiemmin? Vuonna 1844? Iisalmen ruhtinaskunnan pottuhalmeessa. Matti Klinge kyllä on kirjoittanut kirjan Iisalmen ruhtinaskunta ja kirjan alussa oli selvitys kirjan nimestä. En etsi sitä nyt tähän. Etsin joskus myöhemmin blogiini, vaikka kirja on samassa huoneessa kuin minä, kirjahyllyssä, ihan tuossa noin.

Palkovene, Pielaveden kököttäjä, marjakatti ja Gottlund

Koska Jouni Tossavainen on innoissaan etymologiasta ja semiotiikasta, hän ei voi olla kirjoittamatta palkoveneestä ja Pielaveden kököttäjästä, sudesta. Carl Axel Gottlund tulee taas esille, kuten tuli Kuoharit I - III:ssa. Gottlundista Tossavaisen on pakko joskus vielä kirjoittaa, niin usein hän tyyppiä sivuaa.

Lähteen wikipedia mukaan Gottlund kannatti kirjakielen kehittämisessä itämurteita, erityisesti savon kieltä. Gottlundin savo on kuulema kirjakielisavoa. Edesmennyt ilmajokelaislähtöinen kirjailija-tohtori Matti Mäkelä oli sitä mieltä Kuoharit I - III Hesari-arvostelussaan, että ajatus savon kielen kieliopista on mahdoton. Miksi on? Mäkelän mielestä kirjoitettu kieli tai kirjakieli on aina kompromissi ja kun savon kieli eroaa olennaisesti jopa pitäjittäin, melkeinpä kylittäin, konsensusta ei liene mahdollista saavuttaa.

Tossavainen siteeraa marjakattiasiassa mummoaan ja itseään kokoelmassaan Kerro (2007). (Kerro-kirjassa on runoja, siksi en ole lukenut sitä.) Ensin hän kiertelee Wihelm von Wrightin muistiinpanoista löytynyttä merkintää maalatusta marjakattinuaraasta. Onko se naaras? Marjakattinaaras? Mistä hyönteisestä voi tietää, onko naaras vai uros?

Tossavaisen mummo oli sanonut, että "minun lapsena ollessain neovoi marikon marjakatit, ne kuin aholla oikein sätkätti niin siellä päin oilj´ markkko." Mummon siteeraus oli niin kaunista savon artikulaatiota, että bestiksen kutomat villasäärystimet pyörivät jalassani, kun ajoin Rautavaaralta kohti Lapinlahtea.

"Marjakatti tsirtsettäy, hyppeäy toizeh siah"

Tämän löysin netistä: Marjakatti on sama kuin sirkka, heinäsirkka (suomi), serkka (inkeri), tsirkka, tsirkku, heinytsirkku (karjala, lyydi), sirk, tsirk (vepsä, vatja, viro), katti, hapsenkatti, heinäkatti, hepokatti, kittikatti,
marjakatti, pihkakatti, voidekatti (suomi), marjukatti (karjala), martkat, mardkatti, kattimard (lyydi).

Kirjoitin tähän asti koko sunnuntain ajan. Äsken oli iltakuuden uutiset. Jouluaatoksi on tulossa lunta. Lisää. Kävin vaihtamassa pyykinpesukoneeseen mieheni mustat paidat. Luin Ilkka Taavitsaisen Taistelevat metsot -jutun uudestaan Savon Sanomien leikkeestä.

Kirjailija Jouni Tossavainen kysyy haastattelun lopuksi, että koska Taistelevat metsot on, jos ei nyt Suomen tunnetuin, ainakin kopioiduin maalaus - on sen maalausvuosi yleistietoa, jonka tietämiseen kirjailijan on vain voitava nojata.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi