Pia Valkonen

Millaisen elämänohjeen vanha minä antaisi tämänhetkiselle minälle?

Lappeenrantalainen Kylli Niemelä: "Päätin, että syöpä ei tapa, vaan mie tapan sen. Niin tapahtuikin."

to 5.11.2020

Tilasin Etelä-Saimaan kuukaudeksi 15 eurolla. Taas. Olin euron tutustumistilaaja elo-syyskuussa, kun lehdessä oli maaherra Matti Viialaisen eläkkeellelähtöhaastattelu. Siinä Matti Viialainen todensi isä-Unto Sorjosen minulle kertoman legendan taistolaisesta julkkiksesta, joka oli vauvana löydetty kunnantalon portailta Puumalasta.

"Poikavauva löytyi hylättynä Puumalan kunnantalon portailta – Hänestä tuli kuuden laudaturin ylioppilas, tunnettu poliitikko ja Etelä-Karjalan maakuntajohtaja Matti Viialainen." (Otsikko Etelä-Saimaassa 29.8.2020)

Matti Viialaisen äidiksi on merkitty Helga Ollikainen Leppävirralta. Helga Ollikaisen mies on Robert, mutta ei ole varmuutta siitä, onko Robert Matti Viialaisen oikea isä.

Luulin, että isän kertoma on vain juttu. Luulin, että juttua kerrotaan Puumalassa, koska vasemmistolaisista ei siellä suunnalla tykätä. Kun luin haastattelun tilaamastani digilehdestä loppuun, pääuutiseksi minulle nousi kuitenkin Matti Viialaisen Riitta-vaimo.

Tapasimme Riitta Viialaisen matkallamme Matti Viialaisen valtakuntaan. Tein reissusta jutun Kansan Uutisiin ja jutun pääkuvituksena oli huima surrealistinen valokuva Puumalan sillasta, joka oli ennen Saimaan silta, mutta ilmeisesti nyt virallisestikin Puumalan silta, sillä en tiedä ketään, joka olisi käyttänyt Puumalan kirkonkylää hallitsevasta sillasta sen virallista nimeä. Se oli Puumalan silta ja sillä hyvä.

Olen tehnyt Puumalan sillan rakentamisesta juttua Kusariin vuonna 1997. Sillanrakentajat ihmettelivät sitä, että kerrankin sellainen siltatyömaa, jota kukaan paikkakuntalainen ei vastusta. Ei vastustanut, tiesinhän minä sen, sillä olen itse kuulunut niihin, jotka toiselta puolelta Puumalan salmea kävivät kirkonkylällä töissä eikä kesäisin koskaan voinut olla varma, miten monta tuntia töistä kotiin pääsyyn meni aikaa.

Pahinta oli kesäiltapäivisin. Kun salmessa lipui tukkilautta, liikenne Imatran suuntaan tai Imatran suunnasta pysähtyi ja lossilla meni liikennetukon purkamiseen joskus tuntisotalla.

Matti Viialaisesta emme Mattini kanssa nähneet vilaustakaan. Olimme majoittuneena Riitta Viialaisen matkailuyrityksessä Nestorin rannassa. Kun tilasin majoitusta, Riitta Viialainen oli kummissaan; ”Ei meidän rantamökissä ole kukaan tähän vuodenaikaan majoittunut.”

Oikeasti matkamme tarkoitus oli viedä Leonidin tuhkauurna Puumalan kirkonjalkaan odottamaan sukulaistensa lopullista päätöstä, haudataanko Leonid Suomeen vai Venäjälle. Periaatteessa päätös oli alunkin alkaen selvä: Suomeen, sillä hautaaminen Venäjällä on ihan mafiatouhua kuulema. Kallistakin.

Puumala on oiva kompromissi. Svetogorskista pääsee rajan yli nykyään polkupyörällä, jos olen oikein ymmärtänyt. Venäjältä on Puumalaan haudoille helppo tulla. Imatran-tiekin on levennetty.

Nyt kun hautasin osan itseäni Puumalaan kesällä bestiksen kanssa, voivat Maria ja Anna käydä pääasiassa Puumalan hautausmaalla, jos jossain käyvät ja arvelen, että jossain elämänvaiheessa kyllä käyvät, vaikka meillä ei kovin vakiintunutta hautaperinnettä olekaan. Minä voin mennä hautaan Matin viereen minne tahansa. Mieluummin en Lapinlahdelle, mutta jos on oikein kovin pakko, käy sekin.

Nyt yhtenä vaihtoehtona on ollut esillä Paltaniemen hautausmaa. Olemmehan molemmat Matin kanssa Paltaniemen kirkon kaunistajia. Matti ja työntekijämme kaunistivat kirkkkoa käytännössä ja minä lähetin perästä laskun.

Ah, kun nyt korpeaa muudan asiakkaamme, joka oli narissut Matille, että ei haluaisi maksaa laskumme 12 prosentin yleiskulua, kun minä blogissani kerroin, että se on minun palkkani. Minä kun Hänen (eivätkä ne olleet edes vittu hänen henkilökohtaisia rahojaan) Rahoillaan kirjoitan blogia ja kerron siellä, ai hirveä sentään, että olemme käyneet Matin kanssa pariterapiassa.

Nauran tenat kusessa nyt. Akka varmaan halusi, että teen työtäni ilmaiseksi, kun Matti on niin iiiiiiiihana. Kylläpä kyllä ihanaksi paljastui. Olisin eilen varmaan räkäissyt naamalle, kun kaupan ovella tuli vastaan, mutta minulla oli räkäisysuojain.

Joka tapauksessa olen taipunut siihen, että minulle passaa sokeripalan muotoinen hautakivitylsimys, samanlainen kuin kaikilla muillakin luterilaisilla. Olkoon se nyt niin sitten.

Pääuutinen Etelä-Saimaan Viialais-jutussa oli Riitta Viialainen ja se, että Riitta Viialaisen isä on Yrjä Ahmavaara, yhteiskuntatieteiden metodologian professori Tampereen yliopistossa vuosina 1971 - 1992. Olen siis hänet nähnyt Tampereen yliopistossa opiskellessani, mutta muistan vain oranssin vanhalta pahvila tuoksahtelevan oppikirjan. Se ei ollut Joukkotiedotus yhteiskunnassa: johdatus joukkotiedotuskasvatukseen.

Oranssi oppikirja liittyi jotenkin toimittajatutkinnon lopputyöhöni. Ahmavaaran teoksia ei ole lähdeluettelossani, tsekkasin juuri, mutta olen minä oranssia vanhan pahvin hajuista Ahmavaara-kirjaa pitänyt ainakin kädessäni. Ehkä en ole iljennyt sitä sen takia lähdeluettelossa mainita. En sentään, vaikka voihan se olla, että Viekko Pietilän Johdatusta sisällön erittelyyn olen raottanut justiinsa vain sen verran, että olen saattanut tyypin mainita lähteissäni.

Harmittaa, kun toimittajatutkintolaisten piirissä oli sellainen henki. Mennään niin helpolla kaikesta kuin on mahdollista. Oikeasti olin tutkielman kirjoittamisesta innoissani. Kerrankin sai lukea naistenlehtiä ihan niin paljon kuin sielu sieti ja samalla viisastua!

(Olen aina rakastanut naistenlehtiä. Eevaa rakastan edelleen yli kaiken, vaikka jossain vaiheessa repäisin otsasuoneni siitä, että Eevan kansiotsikoissa haastateltavat selviävät toinen toisensa jälkeen. Muistaakseni jossakin kannessa oli kaksi selviämistä. Eikä oikeasti kyse ollut alkoholisteista, vaan elämän eri käänteistä selviytyjistä. Humalasta selvitään, vaikeuksista selviydytään, näin takoi meidän koviin kalloihimme opiskelutoveri Jukka Mannisen mainio kielenhuoltoäiti Liisa Manninen.

Kannatti takoa, sillä saan edelleenkin kiitosta suuresti kunnioittamaltani emerita kulttuuritoimittajalta Hannele Tikkiseltä juuri suomen kielestäni. Nyt sitten toivon, että Hannele ei lue eilistä merkintääni, jossa kirjoitin Hannu-Pekka Björkmän ja Bulkakov.

Tarkkaavaisuushärö kummittelee edelleen ja näkyy kummitelleen keväällä 1989, jolloin lätkin toimittajatutkinnon lopputyöni läjään hirmuisella vauhdilla ja yhtä suurella innolla ja ilolla. Ei ole sellaista sivua lopputyössäni, jossa ei krjoitusvihrettä olisi.

Lappalaisen Juha odotti minua Sammonkadun yhteisöasumistalon pihalla punaisella Golfillaan (oliko Lappa-Juhalla Golf vai punainen muu auto?, vai oliko Lappa-Juha kyytimässä minua Salosen Maritan punaisella Golfilla yliopistolle?), minä naputin viimeisiä lauseita lopputyöhön, sain työn valmiiksi, Lappa-Juha kaasutti yliopistolle, minä juoksin tiedotusopin käytävälle ja läimäsin työni jonkun laitossihteerin pöydälle, olin toimittajatutkinnosta valmis. Melkein, sillä en ollut tehnyt harjoitteluraporttia enkä tehnyt vielä kolmeen vuoteen, sillä jossain takaraivossa oli ajatus lukea itseni myös venäjän kielen maisteriksi.

Sitten Lappa-Juha vei minut autolla junalle ja minä matkustin Helsinkiin Kodin Kuvalehteen töihin. Venäjää en palannut opiskelemaan, sillä loppujen lopuksi halusinkin naimisiin Antin kanssa ja paljon lapsia. Halusin sitä tätä ja tuota ja me olimme sellainen sukupolvi, että semmoinen kaiken haluaminen ja saaminen yhtä aikaa oli mahdollista!

Jonkin aikaa ja hetkittäin. Kunnes Siperia sitten opetti. Jos jotain oikeasti ja syvästi haluaa pidempään kuin kolme viikkoa, se saattaa olla jopa muutakin kuin hormonihöyrähdys. Haluamiensa asioiden saavuttamiseksi pitää tehdä töitä. Joskus voi tulla jopa ihan hiki.

Tutkielmani otsikko oli Uusi Nainen muuttuvassa yhteiskunnassa ja tutkielmani viimeisellä sivulla ennen sisällysluetteloa alalaidassa on ujo: "Kiitokset Timolle!" Eikä edes huutomerkin kera. Kiitokset Timolle. Piste. Kun sain lopputyön tehtyä, suhteemme oli ohitse.

Timo, jota kiitin, oli valokuvaaja Timo Kilpeläinen, joka kuvasi myös Uuteen Naiseen. Hän tunsi kaikki tyypit ja vei minut muun muassa Tiedonantajan tilaisuuteen, jossa oli Erkki Susi ja .... Tomi Kontio... ei se ollut Tomi Kontio, kun .... semmoinen heppu, joka hukkui 2000-luvun alussa. Tyyliin vähän niin kuin jumalanteatterilaisia tai about.

Nimi tulee mieleen tänään myöhemmin. Heti kun panen tietokoneen kiinni. Joka tapauksessa kaivoin tutkielmani esille tämän talon kylmäullakkokomerosta, jonne petturiaviomieheni oli sen passiivis-aggressiivisessa tilassaan paiskannut. Tarvitsin tutkielmaa, sillä sitä minulta pyysi Turun Sanomien uutispäällikkö Hannu Miettunen lähteeksi graduunsa. Gradun aihe oli löyhästi jotain sinne päin kuin sodan jälkeiset vasemmistoideologit. En nyt etsi gradun otsikkoa tähän, sillä tämä blogimerkintä ei tule ikinä loppuun enkä ikinä pääse tänään kokoamaan työnohjauksen oppimispäiväkirjaa varten työnohjausopintoaineistokansiota enkä aloita ikinä tätä menoa itse oppimispäiväkirjan kirjoittamista.

Ulkonakin alkoi melkein paistaa aurinko.

Olisipa mielenkiintoista tietää, saiko Miettunen gradunsa valmiiksi vai tekikö siitä saman tien väikkärin. Aineisto oli laaja ja tutkimus perinpohjainen. Samoihin aikoihin ilmestyi Jarmo Korhosen Maan tapa ja minulle tuli sellainen olo, että en halua koskea politiikkaan enää kolmen metrin kepilläkään.

Toki aion katsoa Zoomin kautta Maria Annalan analyysia Donald Trumpista ja tämän suhteesta Yhdysvaltojen uskonnolliseen oikeistoon. Semmoinen olisi tarjolla Armon Vihreissä maanantaina 16. marraskuuta kello 18 alkaen. Ylä-Savon subcomandante Marcos pakotti minut joskus aikoinaan seuraamaan Markku Ruotsilaa samasta aiheesta. Kalle Haatanen sitten tekikin Ruotsilasta oikein sivistävän ja syvällisen ohjelman USA:n sydänmaiden kapina. Olen kuunnellut sen kaksi kertaa.

Kappasta vain. Ohjelma on edelleen kuunneltavana, Siunattu Ylen Areena:

https://areena.yle.fi/audio/1-4655840

Sen jälkeen, kun olin tilannut digi-Etelä-Saimaan kuukaudeksi alkusyksystä, lehti on muistanut minua erilaisin houkutusotsikoin. Eilen illalla klikkasin auki juttua Timo Ruuskasta sen vuoksi, että otsikossa oli Valkinhovi. Valkinhovi on matkailupaikka, joka on juuri Ruokolahden puolella aika lähellä iskän Puumalan-paikkaa, Huuhkaalan Koivulaa.

Sanon aina, että iskän talo. Äiskä ei sinne koskaan itse asiassa halunnut ja sairastui katatoniseen masennukseen, sillä ei muuta voinut. Äiskä pelkäsi eniten maailmassa velkaa, nyt sen tajusin. Maatilayrityskokeilusta Juvan Luhjus Hyytelässä oli karmaisevat kokemukset. Luhjus Hyytelä ei ollut meidän perheessämme tabu. Siitä puhuttiin kyllä ja joskus 1970-luvulla kävimme äiskän, iskän ja Paula-siskon kanssa talon raunioilla.

Se oli ollut iskän ja äiskän paikka. Konkkaan meni.

Miksei äiti nähnyt mahdollisuutta jäädä Vuorimaalle pitämään Vuorimaan tilasta huolta. Hän olisi voinut ajaa ajokortin, kuten teki Paulon mamma Jussi-puolison mentyä tuonilmaisiin. Äiti oli 61-vuotias ja olisi voinut tehdä töitä varmaan 70-vuotiaaksi asti.

Miksi äiti oli niin voimaton ja avuton?

Olen ajanut sen seitsemänsataa kertaa ohi Valkinhovin kyltin. Enkä muista siellä koskaan käyneeni. Nyt Valkinhovin omistaa Ruokolahden veroäyrikuningas, jonka stoalaista asennetta ei voi kuin ihailla.

Kaik´on mänt´ eikä ihan piisantkaa, mutta eletty on!

https://yle.fi/uutiset/3-11627883

Ihaninta on, että mies ei kiroa syntymäänsä. Hänen mielestään elämässä on ollut hyviä juttuja ja aivan paras juttu on se, että hän on syntynyt. 7.12.1965.

Tässä kohtaa aloin hihittää, hyväntahtoisesti: "Uusi puoliso löytyi, mutta tämän nykyisestä olinpaikasta Ruuskalla ei ole tarkkaa tietoa. – Vaimolle annoin 1,2 miljoonaa euroa kauneussalongin perustamiseen Floridaan. Salonkia ei koskaan kuitenkaan avattu."

Elämää voi jatkaa tyynesti ja virnuillen! Voi jatkaa, vaikka olisi puoliso, jonka olinpaikasta ei ole tietoa tai jolle on antanut 1,2 miljoonaa euroa kauneussalongin perustamiseen. Voi jatkaa, vaikka puoliso olisi viskonut töitä talon kylmälle ullakolle homehtumaan ja vaikka puoliso olisi viilannut puolet avioliiton kestosta linssiin ja kussut silmiin ja pettänyt ja huorannut ja vaikka mitä.

Elämä jatkuu! Yritettävä on ja kivaahan tämä yrittäminen on, uskokaa pois. On pestävä aamulla hampaat ja vietävä koirat ulos. Oltava toiveikas. Uskottava, että ihmiset ovat perimmiltään hyviä. Se, mitä luulisi pahuudeksi, on vaurioituneisuutta.

Onneksi on Etelä-Saimaa ja yrittäjien haastattelut siellä! Kun etsin Timo Ruuskan haastattelua kokonaisuudessaan Etelä-Saimaasta (se oli vain tilaajille -juttu), löytyikin toinen keisi. Vielä parempi ja rohkaisevampi.

Kylli Niemelä olisi halunnut opiskella lääkäriksi. Hänen äitinsä kuoli nuorena aivoverenvuotoon ja Kylli joutui uhraamaan urahaaveensa, kun pikku sisko oli vielä niin pieni eikä isä ylipäätänsä katsonut hyvällä tyttärensä kouluttautumista.

Oli konkurssia ja kaksi avioeroa, jälkimmäinen avioero katkerissa merkeissä - ja syöpä. Kylli Niemelä on nyt 67, rakastunut ja yrittää edelleen. Asenne on tässä tärkeä. Eteläkarjalaiset ja eteläsavolaiset vain nyt ovat tällaisia: "Kyl mie yhen syövän tapan, jos se ei minnuu tapa ensin."

Maria lähetti minulle voimauttavien kysymysten korttipakan. Vähän aikaa sitten vedin pakasta kysymyksen: "Millaisen elämänohjeen vanha minä antaisi tämänhetkiselle minälle?"

Matin vanha minä olisi sanonut nykyiselle, että ei olisi kannattanut ryhtyä yrittäjäksi. Minun vanha minäni sanoisi edelleen, että anna palaa. Niin annankin. En kadu mitään. Välillä vituttaa (se on eri asia kuin katuminen), että olen koskaan sekaantunut Matti Valkoseen, viisas olisi jättänyt tyypin rauhaan. Ajan kuluessa vitutus laimenee, tiedän, ja koettelemukset muuttuvat kasvattaviksi muistoiksi.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi