Pia Valkonen

Ylpeyden kuolemansynti

la 24.10.2020

Tarsu von Döbelnin, meidän vuosimallin 1984 Kärkölän lukiosta kirjoittaneiden ylioppilaiden kaunein tyttö, olen kuvannut häntä muun muassa abipäivänä, synttärit tänään. Onnea!

Istun tässä ja mietin, vieläkö annan Pyryn sotkemille matoille tilaisuuden. Ehkä annan. Jos tänään ulkolämpötila on plussan puolella, matot mattotelineelle ja painepesurilla ensi puhdistus. Sitten talven yli pakastus ja voilá, meillä on taas keväällä matto tuvan lattialle!

Totutimme koirat viime viikolla, että ponkaisen ulos makkarista kello 5.45. Tänään Pimu kukkui aamukukut ja sen jälkeen käytävältä kuului sähläystä. Käänsimme Matin kanssa kylkeä ja niinpä tuvan sininen matto oli rytyssä ja ruskealla siistejä pieniä läjiä. Hm. Pyry söi eilen palasen basilikajuustoa. Sehän se oli! Poloisen vatsa ei kestä näköjään nokarettakaan vieraita ruoka-aineita.

Hätä ei ole tämännäköinen, sanoi ystävättäreni Kaija Pennanen, ollos iäti muistettu, vaan se on pyöreä ja punainen. Kaija kääri hihat ja riensi auttamaan. Marialla oli syksyllä 2003 vesirokko ja vesirokon jälkitautina keuhkokuume. Kaija-tädin avulla selviydyimme siitäkin.

Puen Kaijan muiston ylleni ja tartun pian moppiin. Näin tein ainakin viisi vuotta Leonidin kuoleman jälkeen. Puin hänet ylleni, toisin sanoen hänen siniruudullisen ihonpehmeäksi käyneen paitapuseronsa, ja aloin siivota. Leonid oli Leningradin yliopistovuosinaan töissä leikkaussalihoitajana ja meillä oli kotona aina kliinisen siistiä kuin leikkaussalissa. Kun Leonid joskus näki, missä kunnossa oli vaikkapa Sitikka, hän sanoi: "Voi, voi, tyttö, tyttö!" ja pyöritteli päätään.

Leonidin kotiin eivät vieraat menneet kengät jalassa.

Jatkan eilistä syntiteemaa. Minun tiedostamani kuolemansynti on ylpeys. Olen niin ylpeä, että mieluummin otan sen venäjäksi: гордыня. Tätä en osaa selittää, mutta se on oikeampi juuri nuin: гордыня, гордыня, гордыня. Minulla siihen liittyy vielä: тщеславие, turhamaisuus, mutta suomeksi turhamainen ja ylpeä eivät ole tarpeeksi suuria. Venäjäksi (гордыня ja  тщеславие) niissä on jotain perustavaa laatua olevaa, fataalia.

Lisäksi olen alunperin alkanut ajatella kuolemansyntejä ja ylipäätänsä syntejä nimenomaan venäjäksi. Olen alkanut ajatella teologisia asioitakin venäjäksi. Olen alkanut ajatella ylipäätänsä uskoa ja uskontoa Venäjän rodinan maaperällä. Tämäkin on turhamaisuutta, niin vittu on, ja tunnustan sekä tunnistan sen, koska olen niin perinjuurin jalo ihminen. Näinhän minulle sanoi Hän kinkkupikkujoulujuhlista jaloin -tyyppi, joka ei kyllä liiku edes keittiöstä makuuhuoneeseen ilman työntökärryä. Siinä se kuulema kyykötti palkkikenkäjalkoineen sängyn laidalla, voi kauhistusten kauhistus, en halua edes muistaa, sanoi aviomieheni!

Hm, kuka tässä keisissä on irstaillut:

"Samalla tavalla kuin ylimielisyys on hyvän ylpeyden vääristymä, on irstaus hyvän halun eltaantunut muoto, jossa toista ihmistä käytetään pelkästään tyydytyksen välineenä eikä kohdella persoonana." https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seitseman-pahaa#009c1e5a

Arvatkaapa mitä muuta aviomieheni sanoi? Hän sanoi, että käki munii toisten pesiin, mutta satiainen pesii toisten munissa. Minä olen käki. Kuka olikaan satiainen?

STOP! Top tykkänään, sanoi meitin iskä. Top tykkänään nyt ja kirosi jos oli ääritilanne. Harvoin niin ääritilanne tuli, mutta älä hörpätä oli jo aika lähellä sitä. Minä seurasin sivusta, kun isä koetti lukihäiriöisenä lukea Maaseudun Tulevaisuutta - sitä lehteä hän rakasti - ja tavoitteli sanoja suussaan kuin maistellen miltä sanat maistuvat. Minulle on tullut kirjoittaessa sama tapa. Kuiskaan sanoja ääneen sitä mukaa, kun kirjoitan. Tämä etenkin silloin, kun olen innoissani kirjoittamisistani.

Nyt olen.

Arvelen vienosti, että tosiaan ylpeys saattaa olla minun helmasyntini, termi on vanha, ruotsiksi se on sylisynti, sillä mieheni puristi minua käsivarsista ja taivutti selkääni taaksepäin kuin intohimoisessa argentiinalaisessa tangossa, hänhän onkin tanssimiehiä, varsinainen Lampiinsalmen parkettipartaveitsi, kröhöm, kasvot vihasta vääristyneenä ja tuskasta kouristuneena kasvojeni yllä: "Nöyrry, nöyrry!"

Minä mietin siinä vain, että jahas, tästä siis on kyse. Enkä ihan tavoittanut sitä, minkä takia aviomies, joka on nöyryyttänyt minua salaa seitsemän kahdeksan vuotta, haluaa minun vieläkin nöyrtyvän. Tuumasin mielessäni, että tätä pitää tutkia. Mielenkiintoista. Minä tutkin kirjoittamalla, joten aviomieheni oli oikeassa. Ajattelin samalla, että tästäpä tulee mainio blogimerkintä ja joskus ehkä etäännytetty kaunokirjallinen kohtaus eroottis-aistilliseen novelliini, jossa kuljetan sormiani pitkin tatuoitua selkää. Huulien yllä on kapeat pojan viikset, vaikka mies ei mikään poika olekaan, nuorempi minua kyllä. Viikset kiiltävät hienoisesta hiestä.

Miten saan kiillon tekstiin? Entä hajun tai maun? Maku on helppo. Se on suolainen, mutta haju - onko olemassa jotain sanaa, joka on hajun ja tuoksun väliltä. Keskiluokka kakkaa ruusunterälehden tuoksuista paskaa, mutta haju on liian rankka termi novelliini. Suolan tuoksu? Miltä suola tuoksuu? Tuleeko kohdasta Susan Ruususen uuniperunakohta?

Jos minä nyt sinne asti kirjoittamisopinnoissani edes pääsen. Tahmoo. L. Onervan Mirdja tuli postissa. Selasin sitä ja ajattelin, että tänä viikonloppuna kuuntelen nappikuulokkeista Mirdjan loppuun.

L. Onerva käyttää tekstissään kolmea pistettä. Ne eivät äänikirjassa näy. Kolme pistettä kirjoitettuna saa niskakarvani pystyyn. Eija Manton äänikirjaääni osoittaa pisteet tietyillä äänenpainoilla ja se on ihan sikavaikuttavaa! Mitä me teemme sitten, kun Eija Manto ei enää jaksa lukea äänikirjoja Ylen Areenaan?

Olemme huutavan hukassa!

Enkä ole kirjoitettuna tällaisten lauseiden ystävä: "Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina riippuviin pilviin." Eija Manton äänellä lause saa aivan toisen kaiun. Äänikirjana ei Mirdjassa tarvitse olla itseironiaa. Itseironia on asia, jota meidän 1980-luvun lopulla aikuiseksi hemmotellussa sukupolvessa saisi olla enemmän. Niinhän Esa Saarisen kuningatar-Pipsa oli miehelleen sanonut; Pipsa toivoo miehestään enemmän ironisia tasoja. Pipsa, ihanien punaisten hiuspehkonsa alla, taitaa olla älykäs. Ehkä älykkäämpi kuin tohtorimiehensä. Noh. Niin. Tämän muistan Flinkkilä & Tastula -haastatteluohjelmasta.

L. Onverva on ollut vähän yli kaksikymppinen kirjoittaessaan Mirdjaansa. Sain Lahdesta nettiantikvaattorilta vuonna 1927 painetun toisen painoksen. Wikipedian mukaan L. Onerva on alunperin kirjoittanut romaanin vuonna 1908.

Jääkö minulta tänään Pyryn kakkaamat matot pesemättä ja pakastamatta, jos nyt haen Suomalaisia kirjailijoita, jotka lainasin Rutakosta KIRA113-tenttiä varten? Jääköön, en piittaa, Matti on lentoharrastuksessaan. Juoru pissaa alleen. Onkohan ruukku mennyt halki? Aurinko paistaa. Mustia pilviä on lännessä. Säätiedotuksen mukaan huomennakin paistaa aurinko. Ajattelin, että huomenna pesen pyykin. Jos aloittaisi tänään ja levittäisi pyykit narulle ulos.

Jos olisi entinen aviotilanne, kertoisin tämän kaiken tekstarissa klovni-runoilijalle. Kerron sen nyt teille, kiinnosti tai ei. Rakastan arjen asioita. Paitsi, että pyykkiosasta rakastan pyykin kasaamista värien mukaan eri kasoihin ja pyykkikoneen käynnistämistä. Joku muu saisi mieluusti ripustaa pyykit kuivumaan ja lajitella ne sitten paikoilleen, vetää lakanat ja panna ne liinavaatekaappiin.

Meillä on nyt ihan oikea liinavaatekaappi! Ajatella! Ennen meillä oli vain keittiön siivouskomero, johon tungin liinavaatteet ja yläkerrassa oli Martikaisen Jounin ja hänen mymmelinsä keittiön kaapit, joissa oli huono säilyttää liinavaatteita, sillä hyllyt olivat kapeat. Ovat kaapit vieläkin siellä, mutta muuten aiomme jättää yläkerran kylmilleen.

Saimme makkariin liinavaatekaapiksi käyvät vaatekaapit tämänhetkiseltä työmaaltamme. Ja eteisessä talvitakkini ovat oven takana. Tänään jopa avasin kaapin oven ja otin sieltä vihreän toppatakin. Rautavaaran työttömien kirppikseltä löysin turkiskauluksisen Tiklaksen naisten talvitakin neljällä eurolla.

Jos tänne seuduille tulee 40 asteen pakkanen, sitä voi käyttää, sillä takki ulottuu minua nilkkoihin. Hupun turkiskaulus on ihana, tosin siitä varisee pitkiä karvoja ja kohta huudan Matille, että hän pettää minua (edelleen) pitkäkarvaisen ja kierosilmäisen rusakon kanssa.

Rusakko on syrjäyttämässä alkuperäisen metsäjäniksen. Rusakko on yhtä ruma otus kuin miltä kuulostaa. Rusakko. Buh. Rumat kierosilmäiset rusakot raiskaavat metsäjäniksiä. Jälkeläisiset jäävät lisääntymiskyvyttömiksi. Näin hahmottelimme yhtisrunoja klovni-runoilijan kanssa, kun sain häneltä hienon metsäbiologian alustuksen Suomen jäniskannasta ja sen muutoksesta.

...

Mirdja on symbolistis-dekadenttisen kirjallisuusvirtauksen huippu, sanoo Suomen kirjallisuushistoria I - järkiuskosta vaistojen kapinaan. Vain hieman nuorempana kuin L. Onerva Mirdjaa kirjoittaessaan kirjoitin minä kirjeen Rakkauteni Julmalle Valtikalle. Kirjeessä kerroin ylevästi, että rakaus (oho jäi toinen k-kirjain, kirjeen alkuperäsitekstissä oli kaksi koota, sen vannon) ei ole kuin kakku, josta yhden palan toiselle annostelemalla, kolmannelle jää vähemmän kakkua jäljelle.

Rakkauteni Julma Valtikka luki kamalaa käsialaani siten, että ajatukseksi tuli: "Rakkaus ei ole kuin hakku." Sillä lailla. Sinne menivät ne meikäläisen symbolistis-dekadenttiset tekstiyritelmät vessanpytystä alas.

Minähän olin ihan femme fatale, kuten Mirdjakin. Juu. Matti katsoi minua kerran oudoksuen keittiön pöydän kannen ylitse, siinä on halkeamia ja kuruja, koska olen heitellyt lautasia pirstaleiksi pöydän kanteen ja Hattiwatti-muumimukin, sitä kyllä kadun lopun ikääni. Se oli lempimuumimukini.

Kysyin Matilta, minä hän minut näkee. Matti oli pitkään hiljaa ja nielaisi, näin, että hän vilkaisi epävarmasti pöydän päällä olevaa leipäveistä. Isä osti minulle joskus järeän ja leveän leipäveitsen joululahjaksi. Isällä oli minulle aina ihanan käytännölliset joulu- ja syntymäpäivälahjat. Ehkä iskä oli liikuttavalla tavalla avuton nuorimman tyttärensä kasvussa ja siinä, kun sai minun kauttani lapsenlapsia. Eihän hän enää uskonut sen olevan mahdollista, lasten tulee olla Paulan, Paulahan se lapsista piti, ei Piasta olisi sellaiseen, Piahan on aivan mahdoton, lapsi sisältä ja olento, jolla on isot rinnat, päältä, koiranpentuja ne Anna ja Maria ovat. Mirohan oli sen Pian koiran nimi. Pian on täytynyt synnyttää kaksi pienikokoista suomenpystykorvanpentua. Maria ja Anna. Anna ja Maria, niin sen täytyy olla.

Heitin pöydän kannen ylitse terävän katseen. En leipäveistä, vaikka ehkä mieleni teki.

Matti sai kakaistua: "Olet hylätty pikku tyttö."

Hylätty pikku tyttö, jolla murrosikä jäänyt päälle. Kotoa karkailu. Putkaan joutuminen. Kaikkea tätä en kokenut silloin, kun äiti sairastui masennukseen. Minä vain taistelin eteenpäin kauhealla vauhdilla. Kiitos silloinen poikaystäväni ja kihlattuni. En nyt olisi tässä, jos sinua ei olisi. Toivottavasti sinulle ei jäänyt sellainen olo, että olet kihloissa ihmisen kanssa, joka on valmis kävelemään kuivalle maalle ruumiita pitkin.

Olin minä vähän sellainenkin. Tyttö, joka шла по трупам.

...

Mutta patetia, pois se minusta. Kävin hakemassa kolmannen kupin kahvia. Pienen Arabian kirsikkakupin. Kirsikkakupit ovat aikansa teekuppeja ja niitä on minulla jokunen Paula-siskon ja Villensä Vihtasuo-residenssin vintiltä. Paula oli ne sinne pakannut ja aikeissa hyljätä, sillä kupisto ei ollut enää täydellinen sarja.

Pyryn ripulikakka ei ole poistunut vieläkään itsekseen tuvan lattialta eikä matoilta. Outoa.

....

Helluntailaisuudessa synti on epätäydellisyyttä, kertoo Kotimaan otsikko syntymäpäivänäni, jonka aviomieheni muisti kuin muistikin hyvissä ajoin jopa. Sivu oli 24 ja osasto teologia.

Juttu käsittelee Sanna Urvaksen teologian väitöskirjaa, jonka otsikkona on Theology of sin and evil in Classical Pentecostalism. Ja minähän eilisessä merkinnässäni lupasin auttaa kaikkia ihan syvän (sensuroitu) ihmisiäkin, koska olen sangen jalo, ottamaan selvää, mitä pentecostalism on.

Nopealla googlauksella ei onnistu. Tyydyttävä on tässä kohtaa Kotimaan juttuun Sanna Urvaksen väitöskirjasta. Klassisen helluntailaisen käsityksen mukaan Jumala haluaa pelastaa kaikki, mutta ihminen voi torjua pelastuksen.

"Ihminen on vastuullinen omista teoistaan ja uskon odotetaan näkyvän ihmisen arjen valinnoissa ja elämäntavoissa." (Kotimaa, Helluntailaisuudessa synti on epätäydellisyyttä, pe 16.10.2020 .s 24)

Helluntailaisuutta Sanna Urvas vertaa yllättäen ortodoksiaan (tai katolisuuteen). Urvaksen mukaan helluntailainen ymmärrys synnistä asettuu idän ja lännen traditioitten välille, sillä helluntalaisuus on pyhitysliike. Pelastus ymmärretään prosessina, joka jatkuu läpi elämän kuoleman rajalle asti. Kuoleman rajan jåälkeen ihminen pääsee täyteen yhteyteen Kristuksen kanssa.

Tämähän menee nyt ihan niin kuin minä ajattelen. Ei valmista tule kuolemassakaan. Sen jälkeen on täysi yhteys Kristuksen ruumiin kanssa, joka on universaali seurakunta, universumi ja universumiin kuuluvat bituminpala, yhtä lailla simpukka kuorineen tai helikobakteeri tai rauta-atomi tai H2O.

Ihminen voi torjua pelastuksen. Silloin hän vajoaa olemattomuuteen. Ei kärvisty missään saatanan liemikattilassa, vaan lakkaa olemasta. Olemattomuus. Onhan sekin vapauttava ajatus. Paitsi tietysti toimittajalle, joka ei ole olemassa, jos joka päivä ei ole nimeä lehdessä. Tiedän, tiedän, siksi kirjoitan blogia.

Perisyntiä en ymmärrä ollenkaan. Jokainen hedelmöittynyt munasolu on riittävän hyvä. Perimmiltään hyvä. Pahuus, jos sitä niin halutaan kutsua, minä kutsuisin pahuutta kuitenkin vaurioituneisuudeksi, tulee ihmiseen jostain - usein väärin- tai ylitulkinnasta. Satiaisella on mennyt jotain pieleen isäsuhteessa. Niin hän minulle itse kirjoitti ja sitä hän on tolkuttanut aviomiehellenikin vuosia. Isin syli-ikävä, fy fan! Toisen tapauksen vinksahtaneisuuden lähdettä en ryhdy edes arvailemaan. Jospa siellä on jotain sadistista ja tuhoavaa äitisuhteessa.

Niin että vinksahdusta pitää toistaa oman tyttäreen - viedä omalta tyttäreltä. En tiedä. Kummallisia, sairaanoloisia kuvioita. Eiväthän nämä mitään tabuja ole, hyvänen aika, jos sellaisia tekoja tekee, on myös kyettävä lukemaan niistä.

Aviomieheni käytti tässä yhteydessä sanaa demoni. Voihan sitä pahuutta tai vaurioituneisuutta sanoa demoniksikin. Muistan, kuinka Johanna Korhonen pöyristyi Pirkko Jalovaaran harjoittamasta eksorsismista, pahan karkotukesta. Purin silloin huultani, sillä eksorsismi on ihan tavallinen juttu venäläisessä ortodoksisuudessa.

Pirjo Honkasalo on tehnyt eksorsismista dokumentin nimeltä Tanjuska ja seitsemän perkelettä. Eksorkismilla Tanjuskalta koetettiin Koillis-Virossa isä Vasilin johtamassa ortodoksiyhteisössä parantaa skitsofreniaa.

Apropoo, Hannele vinkkasi, että Johanna Korhonen grillaa Helsingin luterilaista piispaa Teemu Laajasaloa. Pirkko Jalovaarankin keisissä oli paljolti kyse rahasta ja rahanahneudesta. Jostain syystä vähän kahelin oloinen eksorkismi tuotti Pirkko Jalovaaralle paljon rahaa ja sitten olivat hänen hännystelijänsä tukkanuottasillaan, jos oikein muistan tapauksen.

Johanna Korhonen ja suuri piispajahti otsikoi blogisti, viestintäasiantuntija Katleena Kortesuo. Kuinka kekseliäs otsikko, huomasin ja klikkasin:

https://eioototta.fi/johanna-korhonen-ja-suuri-piispajahti/

Keisistä on juttua eilen ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä ja saan lehden postilaatikkooni, kun Mehtos-Reetta on sen lukenut. En ymmärrä sitä, miksi Katleena Kortesuo on vetänyt herneen nenuunsa siitä, että Johanna Korhonen kysyy häneltä yksityisviestillä Facebookissa asiaa. Ihan asiallinenhan Johanna Korhosen kysymys on.

Toki ei saa olla salaisuus sekään, että Johanna Korhonen on ollut toimitusjohtaja Maahengessä, kustantamossa, jolla on ulosotossa 30 000 euroa. No höh, ei minusta se, että Maahengessä on 30 000 euroa ulosotossa, tee Johanna Korhosta jotenkin epäkelvoksi kysymään piispan kuiteista.

Johanna Korhosella on kompetenssia talousasioissa sata kertaa enemmän kuin jollain puolivillaisella keltalehden toimittajalla. Tiedän nämä jutut, sillä Johanna Korhonen on opiskellut samassa toimittajatutkinnossa kuin minäkin - tosin pari vuotta alemmalla kurssilla - ja joo, oikeasti, aikuisten oikeasti, aika moni Suomen arvostetuimmassakin toimituksessa persiillään istuva toimittaja on ... ty, ty, tyh... ei kun melkoisen tietämätön monessa arkielämän suhteessa.

Arvostan entisistä opiskeluaikaisista ystävistäni eniten naista, jolla on oma viestintä- ja toimittajafirma ja on ollut tilanteessa, jossa samassa firman palveluksessa ollut aviomies ei saanut R-kiskalta luottokortilla edes purkkaa. Sellainen kulkaas kasvattaa tietämystä yrittämisestä kovasti, senkin pullamössökaljaleveäpyllyt siellä tietokoneittenne ääressä.

Voihan se olla, että Johanna Korhosella on teemulaajasalo-pakkomielle ja kyseessä on piispajahti, mutta jostain syystä en sääli yhtään pätkää Yle Leaks -koomikkoa, joka ei oikein tuunu saavuttavan uskottavuuttaan hengen miehenä lainkaan.

Aika liikuttavaa muuten. Katleena-blogisti on joskus moikannut Teemu Laajasalolle. Blogistin pikku häntä heiluu vimmatusti siinä kohtaa tekstiä. Ihan niin kuin moikkailutasolla on, voi hyvää päivää!

....

No niin. Palatkaamme minun sylisyntiini, ylpeyteen. Tässä teille:

"Ylimielisyys on toisten yläpuolelle asettumista, toisten vähättelyä ja sitä, että perusteettomasti pitää itseä toisia etevämpänä ja parempana. Ylimielisyys on pilaantunutta ylpeyttä. Ylpeys sinällään on hyvä asia. Meidän on syytä arvostaa itseämme ja tekemisiämme, mutta hyvänlaatuinen ylpeys voi liioiteltuna paisua ylimielisyyden kuolemansynniksi.

Ylimielisyyden vastahyveenä pidetään rohkeutta. Se merkitsee sitä, että ylimielisyys onkin pelkuruuden yksi ilmenemismuoto. Ylimielisyys syntyy epäonnistumisen, kasvojen menettämisen, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden pelosta."

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seitseman-pahaa#009c1e5a

...

Eilisessä viestissäni koetin yhtä aikaa pohtia ortodoksisen liturgian Suurta ekteniaa. Arkkipiispa Paavalin Uskon pidot kertoo, että suuri ektenia tarkoittaa vuororukousta, joka sisältää kirkon yleisiä rukouksia sekä kolme antifonia eli vuorolaulua ja niiden välillä papin lukemat antifonirukoukset.

Koko liturgian pääpointti minun mielestäni on Suuren ektenian, rauhanektenian kohta:

"Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa, pyhille Jumalan seurakunnille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä."

Siksi hain tähän Stephen Hawkinin ja Leonard Mlodinowin Suuren suunnitelman. Olen tallentanut kirjan väliin Jehovan todistajasisaren postilaatikkoon tuoman Vartiotornin. Ei minusta näissä lauseissa ole mitään ristiriitaa tieteen kanssa:

"Luoja rakastaa meitä ja pitää meistä huolta." (tämän sanoi jo meitin äiti 1970-luvulla, kun pelkäsimme yhdessä ukkosta iskän Pikku Fiatin etupenkin jalkatilaan kyyristyneenä. Isä oli Hämeenlinnan Ahveniston keuhkoparantolassa, kun oli itsekeskeisyyttään saanut jonkun helevetin astmakohtauksen. Varmaan äidin kasvattamasta anopinkielestä tai jotain. Loppumattomasta avioriidasta tai puolisoiden välille goakuloituneesta kaunasta.)

1. Luoja saa auringon nousemaan.
2. Luoja saa aikaan sateen.
3. Luoja huolehtii siitä, että saamme ruokaa ja vaatteet.

Minun mielestäni Luoja on itse universumi, tämä kokonaisuus. Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon. Logosta pitää minun vielä pohtimani.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi