Mirdjan dekadenttinen hurmio toimii ääneen luettuna

Juuri nyt olen siellä missä kaikkein mieluiten tahdon olla

pe 16.10.2020

Repesin, kun avasin bestiksen minulle lähettämän syntymäpäivälähetyksen. Lähetyksen saatteena oli teksti: "Tässä runonystävälle nippu runoja visuaalisella pohjalla. Ilahduttakoon päivääsi!" Runonystävä. Nauroin ääneen. Oikeasti, Claes Anderssonin runot ovat helpostilähestyttäviä ja kauniita.

Kuten esimerkiksi tämä, varioin runon vaimoihmisen kertomaksi, vaihdoin runominän sukupuolen, anteeksi.:

"Juuri nyt olen siellä missä kaikkein mieluiten
tahdon olla.
Juuri nyt on näköala se jota mieluiten katson.
Vuoteessani nukkuvan miehen kanssa nukun mieluiten.
Tämä voileipä on maukkaampi kuin kaikki muut voileivät.
Ruoho kaltereiden tällä puolen on vihreämpää kuin
toisella puolen.
Tämä (kesä 2020) oli kauniimpi kuin lapsuuden kaikki kesät.
Kärsimäni sairaudet (MBO, bipo) sopivat minulle paremmin kuin
kaikki muut sairaudet.
Kaipaukseni on suurempi kuin mikään muu minkä olen tavannut.
Omia kasvojani peilissä en vaihda pois kaikkiin maailman peileihin."

Muutin myös lausetta Minun vuoteessani nukkuvan miehen kanssa nukun mieluiten. Jos olisin jättänyt omistussanan minun runoon ei se olisi kuvannut minun todellisuuttani. Tämänhetkinen yhteinen aviovuoteemme Matin kanssa on käänteentekevä. Ostimme sen viime syksynä ja saimme avioliittomme ulkopuoliset ihmishirvitykset raivon ja epätoivon partaalle. (Sekä myös koventamaan tulitustaan tekstarein, puheluin ja whatsappein.)

Hannele muisti minua kuvalla kortista, jossa lukee, että enää ei ketuta. Se oli aivan mainio ja kekseliäs. Niin tänään ei ketuta, se on totta. Ja jos huomenna ketuttaa, ei se haittaa. Pääasia, että välissä on päiviä, kun ei ketuta.

Kiitoksia kaikille minua tämän päivän johdosta muistaneille! Ulla-siskon kortti on vielä matkalla. Muut sisarukset ovat kunnostautuneet ja lähettivät tervehdyksensä etuajassa. Pirun posti, se tekee synttäritervehdysten ajoituksesta vaikeaa. Postikortit saattavat kulkea matkalla yli viikon.

Mukava oli eilen illalla käydä iltakahvilla Pariskunta Karpalo-Puolukan luona. Söin palan karpalopiirakkaa ja osasin olla santsaamatta. Yöllä nukutti hyvin kahvikupposesta huolimatta.

Eilen kuuntelin Rautavaaralta mennen tullen L. Onervan Mirdjaa Ylen Areenalta. Se lähtee minulle postissa Lahden Antikvaarisesta Kirjakaupasta, joka on mennyt nyt nettiin. Pyysin divarin pitäjää puhumaan minulle vähän lahtea. Kun saan vuonna 1927 painetun Mirdjan käsiini, tsekkaan siitä muutaman kohdan ja tuli muuten nyt siihen tulokseen, että ilmoittaudun tenttiin vasta ensi vuoden alun erään. 24.11.2020 tulee ihan liian pian. Tämän tentin otan tosissani. En halua tehdä sitä nopeasti ja juosten kusten.

Arvelen, että Mirdjan lukeminen olisi minulle mahdotonta. Kuunneltuna tällaiset lauseet huikaisevat: "... mutta sensijaisesti meillä on tuhatväreisesti sensatsioonikykyinen hermoelämä." Todella Mirdjasta kaiken tietävä kertoja kuvaa ylitsevuotavan ilotulituksellisen rönsyävästi 1920-luvun nuorten aikuisten dekadenssia. Muistelen, että Anja Kaurasen Sonja O:ssa olisi samanlaista villiviinimäistä röyhyä.

Pitänee lukea Anja Kaurasen Sonja O seuraavaksi. Tein siitä yläasteella äidinkielen esitelmän. Äikän maikkana meillä oli Tuula Tukiainen (onkohan Maaretta Tukiainen hänen tyttärensä, jotenkin samanoloinen nainen on Maaretta). Tuula Tukiainen luetutti meillä Agatha Christien Kymmentä pientä neekeripoikaa ääneen tunnilla. Dekkari oli jännä ja arvelen, että siitä saivat hyvän kirjallisuuskokemuksen myös sellaiset oppilaat, jotka eivät muuten ehkä koskaan lukisi mitään.

Myös ala-asteen kässätunneilta muistan ääneenlukua. Se teki vihaamistani oppitunneista ihania. Minä väkersin jotain tumppua ja ylitsemme kävi seikkailuromaanin kiehtova, mutta pehmeä, peite. Kässätunnit olivat puukoululla. Puukoulun välkällä kävimme taputtelemassa mustaa Lucky Boyta, Seppäsen tyttöjen ratsua. Olin kateudesta syvänvihreä. Jollain oli mahdollisuus saada oma hevonen. Lucky Boy oli likeisen maatalon navetan kylkeen rakennetussa tallissa varmaan vuokrapaikalla.

Lucky Boy ei ollut mikään kaunokainen, sen muistan. Karva, vaikka oli musta, ei kiiltänyt. Se ei myöskään suhtautunut meihin ihasteleviin pikku tyttöihin suopeasti, vaan kävi ärtyisästi tsekkaamassa, mitä meillä oli tarjolla orapihlaja-aidan välistä. Muistan, miltä tuntuu saada orapihlajan piikki peukalon hankaan, vaikka en ole varma siitä, menikö piikki Korhosen Riitan peukalonhangasta lävitse vai omastani. Sattui joka tapauksessa.

Ajatella. Meidän koulussa oli tyttöjä, joiden vanhemmat olivat niin varakkaita, että heillä oli mahdollisuus ostaa tyttärelleen hevonen. Lucky Boyn omistajan vanhemmat olivat muistaakseni rautakauppiaita. Minä en olisi voinut iki kuuna päivänä edes unelmoida omasta hevosesta. Eikä minulla ollut mahdollisuuksia alkaa Messilässä ponikilpailuvalmennettavaksi, sillä isällä oli allerginen astma.

Muistan, kun luin Maj Rehbinderin Bess-kirjoja. Bess Liljeberg oli kesakkoinen, vaalea hevoshullu tyttö, jonka suuri rakkaus oli Viikinki, kaksivuotias, kullanvärinen gotlanninrussi. Viikinkiä kirjan Bess saa oman ponin takakansi kuvaa kujeilevaksi ja vielä kehittymättömäksi, mutta nopeaksi oppimaan.

Jossain Bess-kirjoisssa on kauhea kohta, kun auto törmää hevoseen. Hevoselta irtoaa kavio ja se joudutaan lopettamaan heti. En uskalla edes etsiä sitä Bess-kirjoistani. Niin järkyttävä se oli. Kidutin itseäni silloin kysymyksellä, jos minulla olisi oma hevonen ja joutuisin valitsemaan, kumpi joutuu auto-onnettomuuteen, oma hevonen vai meitin äiti. Valitsin äidin, joka oli minulle kovin rakas. Olen äitin tyttö.

Sen sijaan, ajattelin, jos kysymyksessä olisi isä, saisi isä oikeastaan astmoineen mennä.

Tässä selitys sille, miksi suhtaudun sekä allergisiin että masentuneisiin ihmisiin kärsimättömästi. Minulta on lapsuudestani jäänyt sellainen olo, että isä käytti astmaansa valtansa välikappaleena. Sitä ei voi eikä sitäkään ja kukkia ei saa olla - edes viherkasveja kotona, sillä isällä on astma. Äidille omakasvatit, viherkasvit, etenkin terävästi kattoa kohti sojottavat anopinkielet, tuottivat iloa. Tottahan isän piti sekin ilo äidiltä tappaa.

Sama oli hevosharrastukseni kanssa. Isä ei paljoa voinut minua ratsastamaan kuskailla. Onneksi tykkäsin oikeastaan enemmän puuhailla hevosten kanssa kuin ratsastaa. Etsin itselleni oman hoitohevosen Tennilästä. Seurasin kavionjälkiä ja löysin Kauko Alestalon pikku tilan sekä takkuisen paksujalkaisen ja maksamakkaran värisen Putin.

Muistan vieläkin, miltä tuntui Putin pehmeä ja vähän pistelevä karva sekä lämmin hevosen haju hämärässä tallissa. Kävimme Marian kanssa muutama vuosi sitten etsimässä Alestalojen paikan. Yllätys oli, että Lahti-Riihimäki -valtatie oli vain pellon takana Alestaloista. Minä luulin, että tila on ihan metsässä.

Äidin ase puolisoiden välisessä sodankäynnissä oli masennus. Kun isä syksyllä 1981, kun minä aloitin lukion, sai muuttovalmiiksi unelmansa - omarakennuttaman omakotitalon Puumalan Huuhkaalaan, äiti asettui poikkiteloin ja kyljelleen puusohvalle. Hän tuntui sanovan, että elämänmittainen raataminen on nyt ohitse ja Puumalaan hän lähtee Järvelästä vain kilon paloina.