Johdatus kirjallisuusanalyysiin

to 15.10.2020

Voimaantumiseni varmasti johtui siitä, että sain pestyä pallokuvioiset voimasukkani. Sain ne työnohjaajaopiskelijakollegaltani, joka on myös psykoterapeutti sekä alkuperäiseltä ammatiltaan diakonissa. Ihan mahtava combo erilaista kokemusta, myös elämänkokemusta, koko nainen täynnään.

Maaseudun Tulevaisuudessa oli minulle unelmien työpaikkailmoitus. Mela hakee Etelä-Pohjanmaalle, joka on kyllä minun Klondykeni, ei voi mitään, määräaikaista projektityöntekijää Välitä viljelijästä -projektiin. Olen epätoivoni hetkellä lukenut jopa Maaseudun Tulevaisuuden henkilökohtaista osastoa, joissa maajussit etsivät naista. Silmäily on jäänyt silmäilyksi, sillä useimmiten toiveena on löytää tilalle sporttinen emäntä. Mikä varmaankin on eufemismi sanalle työteliäs.

Maatalossa haetaan vierelle kumppania, joka olisi myös työtoveri. Sellaista minä alunperin tai no en nyt ihan alun alun alunperin Matista hain. Keskenmenojen jälkeen ei ollut muuta. Eikä sitten sitäkään. Viime viikonlopun "Nöyrry" -episodi sai ajattelemaan, että aviomieheni jollain tasolla halusi kotiinsa kiltin, huomaamattoman, meikkiä käyttämättömän ja hiuksiaan värjäämättömän kotihiiren, joka sulautuu tapettiin tai ei ainakaan aiheuta minkäänlaista uhkaa. Ikään kuin Matti olisi sitä projektia koettanut toteuttaa myös lastensa äidin kanssa. Tuloksetta. Ja taas meni pieleen.

Olisin minä voinut ollakin kotiäiti. Olisin sitä voinut olla jopa Leonidin kanssa. Leonid olisi käynyt maatalouslomittajan töissä ja minä olisin kirjoitellut Pöljän talon kirjoittamishuoneessa, pikku kamarissa punaisen talon yläkerrassa. Ikkunasta olisin seurannut, kuinka Leonid lomittajan vapaapäivinään olisi kyntänyt pikku peltomme ja istuttanut siihen nauriita tai mitä nyt semmoiseen peltoon voisikaan istuttaa. Lanttuja? Punajuuria? Kaalia?

Kasvihuoneenkin Leonid olisi varmasti rakentanut tuosta noin vain ja saanut siellä tomaatit ja kurkut kukoistamaan. Minä olisin nyt kunnioitettu ja harras leski, joka olisi ripotellut rakkaan lastensa isän tuhkan Pöljän talomme pellolle. Naimisissahan me tosiasiassa olisimme, sillä Leonidin Vera-sisko olisi lähettänyt meille Saksasta veljensä entisen vaimon kuolintodistuksen.

Leonidin ja minun avioliittoni oli kiinni siitä, että Inessan kuolintodistus oli hukassa. En tiedä, miten se oli päätynyt Düsseldorfiin vai oliko todistus sittenkin löytynyt Veran perheen Pietarin-kodista. Huusin tuskasta ääneen, kun löysin todistuksen Veran lähettämästä kirjekuoresta Leonidin jäämistöä peratessa.

No menee se elämä näinkin. Ryssänhuorana. Sillä tavoin rakas aviomieheni minut välillä näkee.

Ja hyvä niin - слава тебе господи. Ennemmin pelottavana ja voimallisena ryssänhuorana kuin säälittävänä raukkana, väsyttävänä tyhmänä olentona, joka ompelee syylinkejä, korjaa paidantaskuja ja paikkaa työtakkeja ja jolle pitää syöttää aina välillä tekemistä, jotta jättäisi rauhaan.

Melan projektityöntekijän tehtävänä olisi tukea ja auttaa maatalousyrittäjiä työkykyyn ja talouteen liittyvissä haasteissa (yök, inhoan sanaa haaste, voi vidu, no sitä nyt vain käytetään, uusliberaliaa on jonkin verran edelleen liikkeellä), Projektityöntekijä järjestää tapahtumia, tiedottaa ja verkottuu eri yhteistyötahojan kanssa ja työ edellyttää matkustamista.

Mela etsii projektityöntekijäksi ihmistä, joka tuntee maatalousyrittäjien arjen, toimialan ja yritystoiminnan (ainakin yritystoiminnan tunnen läpikotaisin ja kyllä maatalousyrittäjien arkeakin, olenhan Ylä-Savon yhteisessä maaseutulautakunnassa ties kuinka monetta vuotta), minulla on hyvät vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot sekä organisoimiskykyä (organisoimiskykyä olisi vaikka muille jakaa tästä perheyrityksestä ulos!), olen aina kontaktoinut rohkeasti uusia ihmisiä (vähän turhankin rohkeasti, kröhöm), etenkin haluan ja kykenen itsenäiseen työskentelyyn (jopa siinä määrin, että pinnani ei yhtään kestä ihmisiä, jotka eivät kykene itsenäiseen työskentelyyn, sen nyt olen tässä huomannut), itsenäinen päätöksentekokin sujuu minulta tosi nopeasti, haluaisin työssäni taas matkustaa, kuten sain tehdä toimittajan-työssäni ja omaa autoa voin käyttää (Bestiksen Luxus-Ladaa, Petroskoin Ladaa tai luomiväri-Saabia). Minulla herrajumala sentään on todella tuloksellinen ja innovatiivinen työskentelyote!

Lisäksi mikä parasta - minulla on pian hyppysissäni työnohjaajan paperit Suomen Johtamistaidon opistolta tai hienommin MIF:stä. Ei puutu kuin oppimispäiväkirja enää.

Minulle on esitetty kysymys, mitä päämäärää blogin kirjoittaminen oikein palvelee. Ainakin sitä päämäärää, että haluan pilkkoa ou nou -naisen palasiksi ja yrittää samaa (vaikeaa, vaikeaa pilkkomisen kohteen mittasuhteet huomioon ottaen) sarvikuonolle tai mikä olisikaan sopiva eläin tähän hm virtahepo....., jolla on varmasti siporex-harkoilla vahvistettu sänky kammottavassa homeluolassaan.

"Kertominen jostakin tapahtumasta kuuluu arkielämään, ja on ajateltava. että se on aina ollut ihmiselle yksi keskeinen tapa jäsentää kokemustaan. Kertoma näyttäytyy erityisenä inhimillisen kokemuksen jäsentämisen muotona."

Näin sanoo Liisa Steinby kirjassa Johdatus kirjallisuusanalyysiin.

"Esimerkiksi kognitiivisiin narratologeihin kuuluva David Herman esittää, että kertomus on ihmisen perustavanlaatuinen keino käsitellä ajan, tapahtumisen ja muutoksen ilmiöitä. Se on eräänlainen kokemuksen tiedollisen jäsentämisen keino. Saksalainen Johan Vogt määrittelee kertomuksen funktioita merkityksenannon (saks. Sinnbildung) käsitteen pohjalta: kertomuksen avulla etsitään merkityksenmuodostuksen yhteisyyttä. Maailmaa uhkaavasta moneudesta saadaan yliote, kun jonkun kokema saatetaan kertomuksella yhteisen kokemusvaraston osaksi." (Johdatus kirjallisuusanalyysiin, toim. Aimo Mäkikalli ja Liisa Steinby, s. 60.)

Kirjoitan, jotta he, jotka ovat tulleet petetyiksi uskoisivat, että kallionleikkaukseen ei kannata ajaa. Elämä voittaa jossain vaiheessa. Aikaa saattaa mennä ja välillä tuntuu siltä kuin ei jaksaisi, mutta sitä vain jaksaa. Jonain aamuna sitä sitten herää lohikäärmeen tulilieskat suusta humisten.

Se on voimaantuminen, valtaistuminen.

Kiitos wikipedia: "Voimaantumisessa korostuu Juha Siitosen mukaan oma sisäinen vahvistuminen ja se, että ihminen kokee olevansa sisäisesti vahva sekä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voimaantumisen seurauksena hän kykenee asettamaan ja saavuttamaan päämääriä, tuntee oman elämänsä olevan hallinnassa sekä itsetuntonsa parantuneen. Lisäksi hänen toiveikkuutensa tulevaisuutta kohtaan kasvaa. Voimaantuminen voidaan määritellä yksilön valintojen ja sosiaalisen ympäristön väliseksi ihannetilaksi. Voimaantuminen on henkilökohtainen prosessi, joka on yhteydessä yksilön omaan haluun ja päämäärien asettamiseen, omiin mahdollisuuksiin luottamiseen sekä näkemykseen itsestään ja tehokkuudestaan."

Ou nou -nainen voi jäädä ihan rauhassa mätänemään romujensa keskelle vuokralääväänsä ja se toinen - jääköön sanomatta. Saa luvan pelätä minua, jos tulemme vastakkain K-Marketin portailla. Pimeässä tai valoisassa.

Katsoin toissailtana Flinkkilä & Kellokumpu -ohjelman jakson, jossa Anne Flinkkilä haastatteli rauhalliseen tapaansa Anne Brunilaa. Brunilalla on aikuinen vammainen poika ja äiti sanoi aivan vastustamattoman ihanasti, että poika oli aivan into piukeana mennyt 12-vuotiaana Lahteen sisäoppilaitokseen, Sylvia-kotiin.

Brunilan haastattelu oli yksi osa voimaantumistani, valtaistumistani. Brunilan kuvaukset pojan isästä olivat ihan kuin minä olisin kuvannut Leonidia. Tästä kirjoitan vielä joskus, mutta se into piukeana nauratti, muutenkin Brunila nauroi paljon ja voi miten kaunis hän nauraessaan oli.

Näin minä olen into piukeana:

"Olen ihan into piukeana edelleen bestiksen ja minun yhteisproggiksesta. Olen sparraaja, mentori ja mitä vielä! On niin mielenkiintoista seurata, miten prosaisti rakentaa kaunokirjallisen hahmon eri aineksista. Minä en sellaista osaa enkä ehkä ehdi tämän elämäni aikana koskaan opetellakaan ja toimittajahan minä sieluni rakenteelta olenkin."

En minä lähetä hakemustani Melaan Välitä viljelijästä -projektityöntekijäksi. Olisipa ihana perustaa aviomieheni kanssa Savonia ekotalotehdas ja saada sitäkin vuosia roikkunutta hanketta eteenpäin. Löysin puuarkusta vuonna 2011 konsultti Roope Pietilän kanssa tekemämme Notkean moderni rakennusliike ja sitä palveleva piika - Lapiomies Oy:n ja Lehtipiika tmi:n liiketoimintasuunnitelma vuosiksi 2012 - 2016.

Paperi on aivan helvetin hyvä. Olen siinä analysoinut terävästi luovaa luokkaa ja sen salaisia toiveita. Liiketoimintasuunnitelmamme perusstrategian mukaisesti olen tunnistanut, että ihmiset haluavat puutaloja. Oma puutalo on monen suomalaisen unelma.

Ja katsokaapas vuosilukuja! Nimenomaan vuosina 2012 - 2016 firman entinen työntekijä oli asettunut poikittain aviomieheni eteen itkemään isän syliin. Hurjaa, mutta näin on käynyt. Tämä ei ole tuulesta temmattu analogia, vaan löysin liiketoimintasuunnitelmanippuun niittaamani Future Filmin Kino Sirénin lipputulotilityskaavakkeen. Ou nou -nainen ui aviomieheni liiveihin nimenomaan elokuvakonehuoneessa.