Miksi aviomieheni on amerikkalainen quarterhevonen?

Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänohjeita venäläisistä klassikoista

Muun muassa valeidentiteetistä

 ke 15.9.2020

Luulin, että tänään on isosisko Ullan 75-vuotispäivä. Ei ole. Oli sunnuntaina ja syntymäpäivä oli 76:s. Ei sen väliä, kortti nykyisen etanapostituksen aikaan ehtii varmasti perille vasta ensi viikolla. Ajastin kortin lähtemään sillä tavoin, että ehtii täksi päiväksi tai mieluummin jo maanantaina.

Ei ole maanantaina tullut korttini perille, jonka olisi pitänyt olla perillä jo perjantaina. Ulla-sisko on lähettänyt säännöllisesti syntymäpäivä- ja nimipäivätervehdyksiä minulle, vaikka käytännössä välimme olivat pari vuotta sitten poikki.

Olisin halunnut selvittää sotkun, mutta halua siihen ei ole kellään muulla kuin minulla. Joudun vain toteamaan, että näin on. On ihmisiä, jotka haluavat pitää kiinni vihastaan. Isosiskoni ei ole näitä, vaan hänen perheensä jäsenet.

Ehkä se on heille tärkeää. Harmittaa, sillä käytännössä tyttäreni menettivät kumminsa. Halusin verisukulaisia kummiksi sen vuoksi, että ystävyyskummius hiipuu helposti. Jos ystävyys kummilapsen vanhempiin ohenee, ohenee kummius, jos kummi ei pidä kiinni lapsestaan.

En voinut aavistaa, että verisukulaiset haluavat panna välit poikki. Mutta kait näin voi nykymaailmassa tapahtua. Tämä tuntuu avohaavalta ja pelottaa, mitä tyttärilleni tapahtuu, kun minä kuolen. Isänsä puolen sukulaiset ovat Pietarissa ja Düsseldorfissa. Ulkomailta on pitkä matka apuun.

Voisikohan kummeja vaihtaa toisen linjan serkkuihin? Mitä tähän sanoo isoveli-Kosti? Tapasin hänen tyttärensä reilu vuosi sitten. Oli kasvanut hyvin aikuiseksi tällä välin. Näytti herkältä ja hieman hauraalta. Kauniilta. Näytti serkultaan Annalta.

Siksi synttärikortit ja -lähetykset ovat tärkeitä, vaikka niissä ei olisi muuta kuin hyvää syntymäpäivää. Tällaisesta sitkeästä yhteydenpidosta kiitän Ulla-isosiskoani. Muistan kyllä, että hän uhkasi katkaista minuun välit kokonaan, jos en tule kummipoikani rippijuhliin.

Hyvä! Niin juuri piti kanssani menetellä! Isosisko on elämänviisas, se on tässä myönnettävä ja tunnustettava.

Tunnen surua siitä, että itse olen ollut kelvoton kummi taiteelliselle kummipojalleni Tuukka Paajaselle. Tuukka on Puumalasta ja hän näyttäisi puhelintietojen perusteella asuvan Tuusulassa. Tuukan äiti, bestikseni Puumalasta, sanoi aina, että puoli lasta kummiinsa ja tarkoitti sillä Tuukan taiteellisuutta.

Olimme hänen äitinsä Maijan kanssa Puumalassa kuin paita ja perse. Ystävyytemme alkoi sillä tavoin, että Järvelässä asuessani Tohinojantiellä matalan omakotitalon keittiön takaisessa kamarissa Yrjö Hovisen alivuokralaisena lukion toisella luokalla (seitsemän määrettä substantiivin edessä, minähän vien määreilläni voiton Matti ja Liisan päätoimittajastakin, yksi huvini on laskea paikallislehdessä määrepöhöjä ilmauksia, saan siitä perverssiä tyydytystä, balsamia haavoilleni, minulla sentään olisi sanomalehtialan yliopistotutkinto ja paikallislehden päätoimittajana on vittu betoniraudoittaja) olin hakemassa laatikosta postia ja samalla postilaatikkorivistöllä oli omia postejaan hakemassa Sirpa Paajanen.

Sirpa oli eläväinen, puhuvainen, kristallislähdettä muistuttava siro nainen. Hänestä pulppusi puhetta, sen muistan. Niin kuin kaakkoisitäläisistä ihmisistä pulppuaa. Etelä-Savo ja Etelä-Karjala ovat toista maata kuin nämä ylemmät Savot. Välillä on vaikea kestää, sillä pohjoissavolaisilla on niin eri rummunlyöjä. Kun aviomieheni menee alikierroksille, tulen kiukkuiseksi ja sitten aggressiiviseksi.

Tekisi mieleni ottaa tuulikaapista ratsastusraippa ja mätkiä rauhallista työhevosta muistuttavaa aviomiestäni lautasille, meillä on raipat vielä perheen yhteisestä harrastuksesta jäljellä, yhteiset ratsastustunnit Enni Huttusen (Murtosaariko hän nykyään on?) olivat hyviä muistoja, joita aviomieheni kiusallinen satiainen ja sadistinen panolasti eivät ole pystyneet pilaamaan.

Otan esille äidiltä, isältä, siskoilta sekä veljiltä saamani kahdeksanvuotissynttärilahjan, Maailman hevoset -kirjan. Se oli pienenä lempilukemistani. Aviomieheni luki tietosanakirjaa. Olemme siinä suhteessa samanlaiset.

Ensimmäinen suomalainen aviomieheni on selkeästi arabianhevonen. Hän on siro ja kaunislinjainen. Kauniit jalat. Leonid oli ilves, hän ei taivu hevosgenreen, ellei nyt sitten ajatella, että hän olisi budjennyi tai lokai. Lokai ehkä. Lokai on tadžikistanilainen hevosrotu. Vaikka se näyttää yhtä sirolta kuin arabilainen hevonen, lokaita on käytetty 1600-luvulta lähtien vuoristossa myös kuormahevosena. Lokain kaviot ovat kovat  ja ne liikkuvat kalliopolulla kengittämättöminä. (Maailman hevoset, toim. Richard Glyn, WSOY, 1972 s. 256)

Ehkä suomalainen aviomieheni numero kaksi on amerikkalainen quarterhevonen. Iso ja isolihaksinen. Voimakas ja nopea karjahevonen.Quarter on jalostettu rakenteeltaan huomattavan kiinteäksi ja vankaksi ja niillä on voimakkaat täyteläiset lautaset, niiden reisien työntö- ja vetovoima on harvinaisen suuri.

(Tämähän käy ajattelemastani eroottis-aistillisesta novellista, mitä sanoo bestis? Bestis varmaan sanoo, että mnjaah, editoi, editoi, editoi, äläkä pulise. Nyt en ehdi editoida, pulisen, sillä oikeasti pitäisi laskea palkat ja tehdä kaksi työsopimusta ja selvittää yksi sairausloma-asia pohjamutiaan myöten. Naurattaa hieman jo tämä: "Vielä pitää mainita, että Matti oli aika hämmentynyt eikä osannut sanoa mitään, kun joskus kerroin sinun toistuvasti ylistävän Hänen Pakaroitaan blogissasi ja huomautin, että hänen olisi syytä antaa arvoa sille, että minä en ole milloinkaan ajatellut vastaavaa. Perse kuin perse, hyväksyn kyllä (toim. huom. kuinka suopeaa!) Matin kehon sellaisenaan kuin se on...)"

Voi voi, Satiaisparka, aviomieheni näkee vieläkin unta hänen silmistään!

Quarterhevosissa on paljon englantilaista täysveristä. Muu osa niistä on espanjalaisten ammoin uudelle mantereelle tuomaa hevoskantaa. Equus-laji, esihevonen, oli kadonnut Amerikasta jo 10 000 vuotta sitten. Intiaanit varastelivat ja ryöstelivät espanjalaisten valloittajien hevosia ja niinpä intiaaniponit, appaloosat ja pintot, ovat espanjalaista geeniperimää.

Hm. Minä voisin olla intiaaniponi. Vaikka palomino. Appaloosa näyttää täplineen hyeenalta ja rakennekaan ei ole erityisen kaunis. Appaloosat kulkeutuivat pohjoiseen nez percé -intiaaniheimon kasvatettavaksi Oregonin koillisosaan. Nyt pitäisi lukea toistamiseen John Steinbeckin kuljeskeluromaani Matka Charleyn kanssa: Amerikkaa etsimässä

Siinä lempparikirjailijani käy jokaisessa osavaltiossa.

Nez percé -heimon intiaanit olivat erikoisen taitavia hevosen kasvattajia. Appaloosa on muunnos Oregonin koillisosassa Palouse-joesta. Yhdysvaltain armeija tuhosi vuonna 1877 nez percé -heimon ja appaloosat joutuivat taas valkoisten haltuun.

Olen mielelläni appaloosa. Voisin minä olla dalesin ponikin. Niitä on käytetty kaivoksissa. Tunnen itseni vanhaksi kaivosponitammaksi, jota tällä hetkellä kiinnostaa vain ruohon kiskominen pömppömahaan loputtomia nummia katsellen.

Kun aviomieheni taantuu, hän muistuttaa möllimästä liettualaista työhevosta. Silloin tekisi mieleni ottaa nahkapiiska ja antaa viuhua:

"Äkättiimpä äijän käyvän lemmen läävässä
Tuhmilla tuvilla tuutimassa, tuutimassa
Lempeä lepyttämässä, lepyttämässä
Tuhmilla tuvilla tuutimassa, tuutimassa
Lempeä lepyttämässä, lepyttämässä.

Viikon vietti vierahissa, viikon vierahissa
Kauan kaukana kotoa, kaukana kotoa
Vaimoloita vaihtamassa, vaimoo vaihtamassa
Piikoja pitelemässä, pitelemässä"

(Värttinä, Nahkaruoska, lempiyhtyeeni vuodelta 1987, en muuta kuunnellutkaan, kun sain ostettua Värttinän levyn!)

Sitten tuli viekas vaimo vierahista, viekas vierahista, kuuli kylän kuiskivaksi, kylän kuiskivaksi ja otti nahkaruoskan: "Vaimo viekas ja vihainen, viekas ja vihainen, äkkiouto ärhenteli." Niin olen viekas, vihainen ja vieras. Viimeksi eilen oli puhetta siitä, että tunnun vieraalta. Minussa ei ole mitään tutunoloista tai kotoista aviomieheni mielestä.

Se on homman pointti! Säilyy jännite. Se Jännite. Jos vaimo alkaa tuntua siskolta, ei varmaan paneta.

...

Olin kertomassa siitä, kuinka sain elämääni Puumalan-bestiksen Maija Paajasen. Olin Tohinojantiellä ja kiemuran Tohinojantieltä takaisin tekevän Paimenpolun pitkällä postilaatikkorivistöllä oli joku perheenäiti hakemassa postiaan.

Muistikuvani voivat olla vääriä. Voi olla, että Paajasten postilaatikko oli matalan 1960-luvun tiilitalon liittymässä syvemmällä Paimenpolulla. Google mapsin satelliittikuvasta voi nähdä, että taloon nyt myöhemmin tehty loiva harjakatto mustasta kattohuovasta.

Ei! Paajasten talo ei ollut tiilitalo. Jostain syystä en saa Street View -ukkelia toimimaan, jotta voisin katsoa, oliko talo tiilestä vai puusta. Matala se kuintekin oli ja 1960- tai 1970-luvun mallia. Iso olohuone ja monta makuuhuonetta. Paajasilla oli ainakin kolme pientä lasta silloin.

Oli vuosi 1983. Olin 17-vuotias, lukion toisella luokalla ja valittu Puumala-lehden kesätoimittajaksi. Hain myös Virranhoviin tarjoilijaksi ja koska täytin vasta lokakuussa 18, Anja Härkönen, ravintolapäällikkö ja grand Jalkapuu-teatterimama, olisi pestannut minut ravintolasiivoojaksi ja ravintolailta-avustajaksi. Olisin saanut tyhjennellä tuhkakuppeja.

Voi, että pidin grand mamasta. Hän selkeästi sympatiseerasi minua vähän liikuttavan innokasta työhöntulijaa, joka oli yhtä aikaa superujo ja kuitenkin keräsi rohkeutensa aina välillä. Salaa haaveilin, että uskaltaisin Anja Härkösen oppiin Jalkapuuteatteriin, mutta kuitenkin hannasin. HIeman tosin pelkäsin Virranhovin grand mamaa.

Puumala-seura kuitenkin valitsi minut kesätoimittajaksi. Pääsin lehteen, vaikka minulla ei ollut vielä edes ajokorttia, sillä Sorjoset ovat pitäjän historiassa kuuluisia raittiusihmisiä. Tätä en kuitenkaan ihan ymmärrä, sillä olen ollut siinä ajatuksessa, että Vyyhtilässä käytiin salaista viinakauppaa kieltolain aikaan.

Julkisivu lienee ollut Vyyhtilän Sorjosilla kunnossa. Niinpä minulla on atavistinen inho julkisivuja kohtaan. Meillä voi kuka tahansa Linnansalmentieltä katsoa alas keittiömme ikkunaan ja siitä sisään. Ikkunassamme ei ole kubistinen yhteisötaideteos, jonka taustalla häämöttä Pekka Halosen taideteos, Niittomiehet. Ikkunamme on paikattu maalarinteipillä ja Pekka Halosen Niittomiehillä - saa katsoa Linnansalmentieltä alas, miltä näyttää performance nimeltä vitunmoinen tuska ja kauhea aviokriisi - sen vuoksi, että heitin koiran rautaharjan lasista lävitse jokunen viikko sitten.

Voi tietenkin olla, että mielikuvitukseni on keksinyt kieltolain aikaiset pimeät viinan myynnit. Ovat olleet niin nuhteettomia muinaiset Sorjoset. Ärsyttävää. Jotain särmää pitäisi suvusta löytyä. Tiusaset ovat paljon värikkäämpiä. Sain pitkän kirjeen pikku serkultani Tuulalta ja voi pojat, mitä olen menettänyt, kun en ole tutustunut äitini sukuun.

Joka tapauksessa Tiusasista löytyy äitilinjaa taaksepäin äkäistä Sofia Essman -mummoa ja Sofia Halosta (alunperin Halinen), joka loisleskenä teki äitini äidin Marin, äpärän ties kenelle. Huimaa ja jännittävää sekä selittää bipolaariuteni tai ainakin alttiuteni epävakauteen.

Mitä? Eikö se teistä olekaan jännittävää?

Tuska ja kipu hellittävät muuten vähitellen. Eilen oli paha ilta ja sunnuntai oli kokonaan täynnä raivoa. Kirjoitin raivon ulos. Tämä merkintä on vielä osin raivokas ja varmaan huominenkin.

....

Niin palatakseni Järvelään Koskisen sahan varjoon ja vaneritehtaan tuoksuun (onko se vanerin liima?) Tohinojantielle ja vuoteen 1983. Taustalta kuului sahan kuljettimien hurina.

Nyt taas muistan, että elävässä kerronnassa pitää olla hajuja ja kuulo- sekä tuntoaistimuksia. Mistä minä ne tuntoaistimukset tähän tempaisen? Oli kevät ja talvikenkäni tuntuivat varmasti märiltä, kun olin kahlannut jo harmaaksi käyneessä sohjossa.

Sirpa Paajanen varmaan alkoi puhua minullem vaikka en oikeasti tiedä, mistä hän on kotoisin, mutta joltain sellaiselta paikkakunnalta, jossa ollaan välittömiä ja ystävällisiä ihan muuten vain. Sen takia, että vastaantuliljalle ollaan ihan tavallisestikin ystävällisiä.

Ei varmaan ollut Sirpa Paajanen Lapinlahdelta. Täällähän ei olla ystävällisiä kenellekään, ellei olla varmoja, että on Lapinlahdelta tai lähipitäjistä viidennessä polvessa ja tiedetä, että tämän äitin luona kävi tyttären exä ja aivan varmasti Se ei ole Sen poika. Sano minun sanoneen. Tällä paikkakunnalla itkevät neitsyet tulevat raskaaksi keskeytyneestä yhdynnästä ja reisille meni, voi vittu näitä kaksinaamaisia ihmisen kuoria, uskovaisia muka, tämä on ihan huippu: "Vieläkään en ole löytänyt tyydyttävää vastausta siihen, kuinka ihminen voi elää läheisessä yhteydessä Jumalaan, mutta ainakin huomasin, ettei hänestä voi noin vain pyristellä irti."

Uhh, tästä lauseesta ei oikein voi tietää, kirjoittaako Satiainen, Jeesuksen morsian, neitsyt ennen sukupuoliyhdyntää, sukupuoliyhdynnän aikana ja sen jälkeen, Jumalasta vai minun aviomiehestäni.

Kuinka vihaankaan näitä falskeja ihmisiä. Haluan pois.

...

Takaisin Tohinohjantielle: Jotenkin onnistuin kertomaan, että olen asunut Kärkölässä (tai no Järvelässä) vuodesta 1969, nelivuotiaasta lähtien, mutta nyt vanhempani ovat vieneet henkikirjani Puumalan. Sirpa sanoi, että hänen miehensä on Puumalasta. Muistan, että sanoi niin. Ikään kuin ei itse olisi Puumalasta.

Sekin saattaa olla oikaistava tieto, että ehkä Paajasten ja vuokraisäntäni, Yrjö Hovisen, postilaatikot eivät olleet vierekkäin, mutta kuitekin jotain hiimailin siinä Tohinohjantiellä, ah, miten tuntuu mukavalta kirjoittaa: Tohinojantie. Kohta varmaan kirjoitan, että Kukonmäki ja Tiina Räisäsen arabianhevonen. Matkalla minulla on tapana lukea teiden nimiä. Ne kertovat aina jotain ympäristöstä, historiasta tai nykyisistä asukkaista. Rautalammille mentäessä on Nuuskamuikkusentie. Heinäahossa on tie, jonka nimi on Kissakuusentie, minä sen aina luen, että Kissan kusen tie. Ja taas nauratan sillä itseäni.

Kyllä minua kaiveli, että pääsin Puumala-lehteen vain nuhteettoman Sorjosen suvun takia. Olin ollut mukana tekemässä sarjakuvapiirtäjä Harri Vaalion eli Wallun ryhmässä Hämeenkulma-lehden nuorisosivua ja omasta mielestäni olin valmis toimittaja. Öhh.

Me, Harri Vaalion joukkue, olimme kyllä lahjakkaita. Se pitää sanoa. Muistan vieläkin Sirkku Kivistön (nykyinen Järvensivu) piirrokset. Ne olivat upeita. Minä piirtelin kuvitukseksi mielikuvitushevosia. Eivät ne tainneet mihinkään erityisesti liittyä, mutta mielestäni ne olivat kauniita.

Sirkun paras kaveri oli Alanderin Irmeli ja Irmelin kautta tai lähinnä hänen äitinsä sain lukion toiseksi vuodeksi asunnon Yrjö Hovisen talosta. Käsittääkseni vuokraisäntäni oli Irmelin ukki.

Minuahan kasvatti kyläyhteisö. Näin kun ajattelee, vitsit sentään, great, minusta on välitetty ja aina on käynyt melko hyvin.Täysin epätoivoiselta tuntuvasta tilanteesta tämä Stanka Vanka on aina noussut ylös ja jatkanut kilinäänsä oranssi naama virneessä ja haisten halvalle neukkumuoville. (Ne aistielämykset.)

Kolmannen lukiovuoden asuin hellahuoneessa Kärpäsen mummon yläkerrassa. Se oli ihan kumma vuosi se! Koetin elää kuin Anja Kaurasen Sonja O ja lopputulos oli Laura Gustafssonin Huorasatu. Valitettavasti Sonja O on fantasiaa ja Huorasatu kertoo riipivän todesti sen, mitä todella tapahtui.

Tohinojantielle palatakseni. Silloin vielä seurustelin ja olin kihloissa. Markun kanssa, joka oli aktiivilentopalloilija ja naisten lentopallotuomari. Senköhän takia minä synnytin tyttöjen SM-tason lentopalloilijan? Aktiiviurheilijatytär on minulle mysteeri. Miksen saanut havisevia runopoikia? Tyttäreni avulla saan 191-senttisiä koripalloilijoita, jotka näyttävät Leni Riefenstahlin propagandakuvista leikatuilta!

Keväämmällä jätin Markun. Olin siirtymässä taas uuteen maailmaan. Siirtymäni ovat olleet aina rajuja.

Uusi kyläkasvattajani Sirpa Paajanen kun kuuli, että minulla ei ole ketään Puumalassa, sanoi, että hänen miehensä Timon pikku sisko on edelleen Puumalassa ja järjesti meille treffit.

Kesän alussa kävelin Puumalan monitoimitalon kupeessa olleelle leikkikentälle, jossa Maija oli leikkipuistotätinä. Pidin hänestä ensi silmäyksellä. Maijalla oli ruskeat kiharat hiukset ja erikoisen väriset silmät, nauravat, ystävälliset kasvot. Onko muuten epäystävällisiä puumalalaisia ollenkaan?

Noh, tätä pitää kysyä uuspuumalalaisilta venäläisiltä. Saattaa olla, että on.

Myöhemmin kävimme Maijankin kanssa Sirpalla Järvelässä kylässä. Olin läsnä, kun Maija tutustui kummipoikani isään ja asuimme Maijan kanssa yhdessä Savonlinnassa, kun kummipoikani oli äitinsä vatsassa. Asuintalomme oli romanttinen pikku puutalo - siinä oli keittiö ja kamari sekä pissasanko eteiskomerossa. Huussi ja vesihana oli hautakiviveistämön pihassa. Pikku mökkerö oli hautakiviveistämön omistuksessa.

Minä kävin töissä Itä-Savon toimituksessa kuin perheen pää ainakin. En muista, kumpi meistä teki ruokaa. Arvelen, että söimme ulkona, ravintoloissa, Majakassa etupäässä ja Olavinkadun sisäpihalla taisi olla kiinalainen ravintola.

Ajoin Maijan keltaisella kuplavolkkarilla. Kummipoikani syntyi seuraavassa marraskuussa, muistaakseni 13. päivä. Ihan kuin minusta olisi tullut silloin isä.

Oman identiteettini hakemisessa ovat äitini kirjeet Ulla-esikoiselle olleet isona apuna, kiitän niistä. Olen kopioinut kirjeet sekä Marialle ja Annalle sekä Paula-siskolleni, Annan kummille, koska joukosta löytyi Paulan kirjeitä Ulla-siskolleen.

Piti kirjoittamani Vip Groskopin kirjasta Älä heittäydy junan alle ja muita elämänohjeita venäläisistä klassikoista sekä valeidentiteetistä. En ehdi. Pitää kaivaa palkanlaskija itsestäni nyt.