Uuden Lapiomiehen yhteisödynamiikka
Forming, storming, norming, performing

ti 1.9.2020

Tässä viimeinen rästitehtävä. Olin huhtikuussa, kun olisi ollut opintojen lähijakso etänä, henkisesti ja fyysisestikin niin huonossa hapessa, että en kyennyt olemaan opinnoissa läsnä edes Teamsin kautta. Viimeisen lähijakson pystyin keikuttelemaan tietokoneella, kun opiskelutoveri Ina Virkki-Ukeleghe (tarkistin netistä, miten Inan sukunimi kirjoitetaan, kirjoitin sen ensin väärin, anteeksi!) itsepintaisesti jemensi, että voin olla mukana vaikka puhelimen välityksellä.

Jos asuisin pääkaupunkiseudulla, ottaisin opetusta, psykoterapiaa ja työnohjausta Inalta. Hän on puheviestinnän opettaja alkuperäiseltä ammatiltaan, mutta alunperin puheviestinnän opetukseen tarkoitettu firma Retorina Oy osaa muutakin. Nyt kaikki, jotka haluavat työnohjauksen olevan terävää kuin ratsastuspiiskan napsahdus ja energisoivaa kuin ... ööö en keksi tähän kielikuvaa; Inan energia on koettava käytännössä.

Se vain säteilee hänestä. Soittakaa Inalle; https://www.facebook.com/ina.virkkiukeleghe

Inan isosiskomaisen ja turvallisen itsepäisyyden ansiosta ensimmäisen elokuun jaksopäivän pinnistelin tässä keittiön pöydän ja läppärin ääressä ja keskiviikkona pakkasin kaksi läppäriä mukaan ja läksin Matin sekä Heikin kanssa saarityömaalle.

Kun oman läppärin akku loppui, vaihdoin yläkertaan toiselle läppärille ja kytkin oman koneenin pieneen aurinkopaneelivoimalaan.

Se oli ihanata! Saarityömaan miljöö oli/on niin innostava.

Tästä se alkaa:

Johtamistaidon opisto, johtajien ja esimiesten työnohjaajakurssi nro 23, TO23
Huhtikuun 2020 lähijakson korvaus, Matti Salon alustus aiheesta yhteisödynamiikka
Pia Valkonen, Juhani Ahontie 5c, 73100 LAPINLAHTI p. 050 5511611, pia.valkonen@lapiomies.fi.

Uusi alku

ti 1.9.2020

Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:n työväki on vaihtunut. Meillä on käsissämme aivan uusi tiimi ja mahdollisuus tehdä asiat eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Johtamiseen voimme vihdoin kiinnittää huomiota.

Käyn kirjoituksessani lävitse yhteisödynaamisia ilmiöitä, kuten ryhmän kehityksen vaiheita muodostamisvaiheesta kuohuntavaiheen ja yhdenmukaisuusvaiheen kautta hedelmällisen yhteistyön ja toimivan yhteisöllisyyden vaiheesta lopetusvaiheeseen (forming-storming-norming-performing).

Tässä kohtaa firman historiaa työnohjausopinnoistani on suuri apu. On kohtalon ironiaa, että saan opinnot valmiiksi juuri nyt, kun lähestulkoon kaikki firmassa muuttuu. Meillä on myös uusi missio: ”Pelastamme maailman pienillä puutaloilla”. Visiona on, että alamme rakentaa savolaisia ekotaloja sinne, missä niitä tarvitaan.

Haemme tuotteistukseen, markkinointitutkimukseen, markkinointiin ja hankkeen käynnistämiseen apua ja rahoitusta. Missiomme on suuri, maailmaasyleilevä, visio ihmisen kokoinen ja strategia Sun Tsulta, sodankäynnin taidosta, kiitos Kiteen punikille Sun Tsun esillä pitämisestä. Työkalut ja työläismalli puna-armeijan stroi batista. (Tämän ymmärtää vain kommunisti Julkunen, jos lukee tätä blogista.)

Lapiomies Oy:n vanha muoto, restaurointialan filiaali, toimikoon niin pitkään kuin on toimiakseen. Sen on toimittava ainakin niin pitkään kuin uusi on saatu alkuun. Vanhassa muodossa on meneillään ryhmän lopetusvaihe (adjouring). Aviomies-yrittäjäkumppanini ainakin tuntee voimakkaita tunteita – surua, haikeutta, kiitollisuuttakin varmaan vähän ja riipivää eroahdistusta. Minä jättäisin vanhan taakse mieluusti ilman mitään lopputyöskentelyä. Jättäisin vain, hui hai, aviomieheni elämäntyöhän yritys on ollut ja minä vain kehys.

Tässä vaiheessa uutta Lapiomies Oy:ta, jolla ei vielä ole edes nimeä, olemme muodostumisvaiheen kynnyksellä. Koulutamme uusista työntekijöistämme restauroijia, mutta minun katseeni on jo muualla. Ysaon koulutussopimukselainen, hiljainen ja mietteliäs tyttärieni ikäinen nuori nainen, puki minunkin puolisalaiset ajatukseni sanoiksi. Hän sanoi, että on haaveillut rakentavansa itselleen tiny housen.

Sanoin, että se me tässä firmassa vielä tehdään!

…

Vanhamuotoinen Lapiomies (vuoteen 2008 tmi ja sittemmin Oy) jäi ikuisiksi ajoiksi ryhmän kehityksessä kuohuntavaiheeseen. Kun minä tulin perustajayrittäjän kanssa avioliittoon, ei minulla ollut minkään valtakunnan aikomusta ryhtyä puolisoni yrittäjäkumppaniksi. Muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen kuitenkin näin, kuinka puolisoni uupui. Syöksyin hänen tietokoneelleen kuin ratsuväki – tai no niin, olin pahempi kuin hunnien lauma. Hunneillahan ei historiassa ollut yhtenäistä valtiorakennetta, vaan mongolinsukuiset hunnit tunkeutuivat muun muassa esi-Venäjälle keskenään kilpailevin päällikkökuntien voimin.

Hunnivertaus ei ole kaukaa haettu, sillä olen tehnyt tyttäreni hunnien jälkeläisen kanssa. Lasteni biologinen isä on suurelta osaltaan geneettistä perimäänsä tšuvassi ja tšuvassit ovat turkkilais-tataarien sekä suomalais-ugrien sekoitus. Olen aina ajatellut, että toinen tyttäristäni kykenee tappamaan itselleen saaliseläimiä ruokaa varten tundralla vaikka paljain käsin.

Sen jälkeen, kun minä tulin mukaan aviomieheni yritykseen, yritys jäi ikuisiksi ajoiksi vellomaan kuohuntavaiheeseen. Näin epäkohdat, kuten puutteet johtamisessa, terävästi, mutten osannut muuta kuin haavoittaa ja loukata aviomiestäni. Ehkä aviomieheni firma ennen minua oli jo hedelmällisen yhteistyön vaiheessa ja vaarassa liukua kohti omahyväistä rappeutumista. Minä en ollut taitava, vaan tulin ja pyrin repimään kaiken alas.

Niin. Lapiomies tmi oli minun tähän tullessa itse valahtanut kohti kriisiä. Kriisin ainekset olivat olemassa – esimerkiksi toimistoon juuttunut mielenterveysongelmainen irtisanottu, joka koetti tehdä itsensä tarpeelliseksi aplikoimalla aviomiehelleni koristeita itseompelemiinsa nahkaisiin kirvesteräsuojuksiin – ja minä tulin, näin ja laukaisin pommin.

Ryhmän tasapaino alkoi horjua ja horjui sitä tietä 16 vuotta.

….

Nyt Lapiomies Oy:n uudelleentulemisen muodostumisvaiheessa osa ryhmän jäsenistä samaistuu johtajaan ja osa haluaisi mieluummin olla muualla. Arvaan kyllä, kuka meistä samaistuu alkuperäisjohtajaan Mattiin ja kuka ehkä minuun. Arvaan senkin, kuka mieluummin näkisi itsensä ihan jossain muualla.

Pitää muistaa, että ryhmän alkuvaiheeseen liittyy regressiivisyyttä, kun ryhmäytyvät jäsenet miettivät, mitä oikein haluavat. Osa hakee turvallisuutta, osa miettii, pääseekö mukaan ja osa pohtii, onko ryhmä hänelle oikea.

Yrityksemme kulttuuri on maailmanparannuksellinen. Meille on tärkeää, että mitään eikä ketään ei riistetä. Ei luonnonvaroja eikä työläisiä. Jos fokuksemme alkaa ulottua liian korkeisiin sfääreihin, toivon, että osaamme palauttaa sen työn maailmaan. Tähän tarvitsemme johdon työnohjausta, joka meidän tulee ostaa ulkopuolelta.

Firman sisäistä koheesiota – sitä, mikä pitää meitä loppujen lopuksi kasassa - pohtiessani kohdistuu huomioni ensin kohtaan konformisuus, normeihin mukautumiseen. Uskallammeko sittenkin uida vastavirtaan, mutta olla samalla himppusen verran edellä aikaamme, työntekijöiden sitouttamisessa toistaiseksi voimassa olevin työsopimuksin?

Olen tähän mennessä ajatellut, että organisaatiomme on mahdollisimman kevyt – että teemme vain projektikohtaisia työsopimuksia, mutta nyt pohdin, että tulevaisuuden yrityksillä on edessään väistämättä huutava työvoimapula. Siihen pitää varautua ja pitää ainakin harkita tiiviimmän organisaation rakentamista kunnon sopimuksin.

Normihan tällä hetkellä rakennusalalla on, että ei ole erityisiä yitin miehiä, kuten vielä oli 1990-luvulla. Kohta koittavat ajat, jolloin me yrittäjät kilpailemme työntekijöistä verissä päin.

Ryhmän toiminnan tutkimisisessa, sosiometriassa, pitää käydä lävitse firman vetovoima, liittymiset ja torjunnat. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että firmamme kiinnostaa työnteon ja kehittymisen paikkana. Toivon, että firmaan olisi helppo tulla – joskin pidätän oikeuden itselleni kirjoittaa asioista suoraan blogissani. Jos joku ei sitä kestä, ei ole meidän firmamme työntekijä tai asiakas.

Se on vain sitten niin kuin shit happens.

Kannatan avointa tiedonjakoa. Ehkä liikaakin, sillä toimittajan perusidentiteetistäni ja peruspatologiasta en tunnu helpolla pääsevän. Jos meidän firmassa jotain pimitetään, pimitys on tahatonta; viestinnän ammattilaiselle tuntuu käyvän juuri näin. Kaikki informaatio pyöri Matin ja minun välillä tässä keittiön pöydän ääressä. Ei auta kuin brändätä keittiön pöytä. Tässä, jota tätäkin kirjoitan, käymme laajennettavan hallituksen kokouksia sekä koko henkilöstön kokouksia.

Tuvassa on työtietokoneeni ja siellä nukkuu kurainen vartiokoira Pyry. Keittiön lattian pyrin moppaamaan tästä eteenpäin joka viikonloppu. Se on henkilökohtainen tavoitteeni. Ikkuna- ja puusepänverstaamme sosiaalitilat ovat toistaiseksi yläkerrassa ja se minun on vain kestettävä.

Vuorovaikutustyylimme olkoon epäsovinnainen ja välitön. Me emme ole mikään tavallinen yritys. Ehkä ihanteena voisi olla jonkinlainen maatila, jossa työ ja henkilökohtainen elämä yhdistyvät hedelmällisellä tavalla. Näinhän minulla ovat työasetelmat pitkälti olleet siitä lähtien, kun aloitin aikuiselämän Kuopiossa 1990-luvun alkupuolella. Sitä vielä jokusen vuotta kestän, kunhan vähitellen pystyn unohtamaan sen, että yläkerrassamme roikkui vuonna 2004 ihminen, josta tuli ihan hirvittävä riesa, kun emme osanneet aviomieheni kanssa vetää tälle rajoja.

Rajojen vetämiseen liittyy se, että johtamisessani säilytän levollisen ammatillisen etäisyyden, kuten hyvän työnohjaajan tulee joka tapauksessa tehdä. Rajojen asettamisesta tulee tosiaan huolehtia.

Lupaan vast´edes ponnistella seuraavien asioiden eteen:

1.     Rakennan luottamusta ja avoimuutta

2.     Teen näkyväksi ja ihmettelen, kyseenalaistan vähemmän kuin menneinä 16:na vuotena.

3.     Varmistan osallisuuden, rohkaisen ja haastan.

4.     Olen provosoitumatta, hallitsen autonomisen hermostoni, kuten työnohjaajaopiskelijakollegani Sari Uotila lopputyössään johtajia kehotti

5.     Koetan olla tulematta houkutelluksi ja olla miellyttämättä liikaa, vähemmän miellyttäminen koskee etenkin aviomies-yrittäjäkumppaniani - hän on oikea supermiellyttäjä ja nyt tulee ottaa esille hänen piilevä vittumainen puolensa!

6.     Koetan olla joutumatta osapuoleksi tai väärään rooliin, tarjoan välineitä nähdä pinnan alle, sitä toden totta olen tehnyt 16 vuotta ja saanut kaikki tolaltaan.

7.     Tunnistan kuplat ympärilläni

8.     Aistin tilanteita ja kun sitä joka tapauksessa teen, en pelkää enää olla itse instrumentti

Ja kaikki tämä siten, ettemme liitele ylivertaisen luovuuden ja maanisen ylitilan vallassa!

Ja jos missiomme epäonnistuu ja visiomme lakastuu, toimimme sitten sen mukaan, mikä on tapahtuva. Ainahan minulla on aputoiminimi Lehtipiika. Voi siitä pudottaa lehti-etuliitteen pois ja voin ryhtyä pelkäksi piiaksi. Pikku pikapiika. Olisin loistava rikkaan miehen (human) hovimestari.

Tiistaina ortodoksisen kirkkovuoden alussa 1. syyskuuta 2020

Pia Valkonen
toimitusjohtaja