Pia Valkonen

Nyt on aviokriisikirjoitukset kirjoitettu

Joksikin aikaa tai no on tässä vähän siitäkin, mutta aina vain vähemmän ja vähemmän

Opintiellä, Polta nämä kirjeet ja Unohda minut

ke 23.9.2020

Alan keskittyä nyt blogissani kirjoihin, joita luen. Haluan päästä rytmiin, jossa voin kirjoittaa merkinnän sitä mukaa, kun jossain kirjassa etenen. Tällä hetkellä luen kolmea kirjaa yhtä aikaa: Elsa Heporaudan Ursula Keivaaraa, Viktor Franklinin Elämän tarkoitusta etsimässä ja Karl Ove Knausgårdin Taisteluni kuutososan monisatasivuista Hitler-esseetä.

Viktor Franklinin logoterapiakirja antaa sanat epäluulolleni ja ärsytykselleni, joka on kummunnut herännyt Tommy Hellstenin teksteistä. Luin joskus 2000-luvun alussa Hellstenin Virtahevon olohuoneessa ja päätäni alkoi särkeä, koska teksti ei kolahtanut minuun ollenkaan. Olin lukenut siitä ylistäviä arvioita ja sitten ajattelin, mnjaah, että äidin uskonnollisuus ei ollut tarpeeksi rajua, jotta siitä olisi muodostunut olohuoneeseemme virtahepo.

Lisäksi meillä ei kotona ei käytetty lainkaan alkoholia. Ei pisaraakaan. Äidin suhtautuminen alkoholiin, tupakkaan, tanssiin, meikkeihin, korvakoruihin, kortinpeluuseen ja liian värikkääseen pukeutumiseen oli tuomitseva, mutta lähinnä ajattelin, että hohhoijaa, tätä on körttiläisyys, tämä ei ole minua varten.

Haluan elämässäni jotain iloisempaa ja elämänmyönteisempää - ja voe pojat, on tullut sitä lajia saatua - mutta äiti on ja olkoon, mikä on. Ja minä jos kuka, olen ihminen, joka kaipaa rajojen asettelua. Jotain sellaista minussa on. Totalitaariset otteetkin ovat ihan ok välillä, kiitos Jeesus ja kiitos Leonid.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, mitä meidän perheessämme ei podettu. Sen poteminen olisi edellytys Tommy Hellstenin saarnojen sisäistämiselle. Meidän perheestämme puuttui keskiluokkainen häpeän tunne!

Me olimme, mitä olimme. Naturalistisia, köyhiä, vaatimattomia. Mielestäni aika kauniilla tavalla. Uskonnollisella tavalla.

Körttiläisyyden hyvä puoli on se, että vaatimattomuutta arvostetaan. Me olimme köyhiä, mutta eivätpä Järvelän koulukaverit olleet sen kummemmista perheistä. Muistan, kuinka Niinistön Pekka leveili Beavers-farkuillaan ja me ajattelimme, että sillä viissiin. Pitää pojan päteä ja antaa pojan päteä. Niinistöt olivat varmaankin varakkaampia kuin meidän luokkalaisten perheet keskimäärin.

Tunnistimme vauraista, isoista maataloista tulevat ja katsoimme heitä pitkin nenänvarttamme.

Rippijuhliini sain kauniit korkokengät ja miten kävi? Olin rippiryhmäkuvassa pienikokoisena eturivissä ja korkokenkäni korot juuttuivat Kärkölän kirkon rappuralliin. Kaunis kultasävyinen kangas hieraantui kengissä kuin asfaltti-ihottumainen säären iho.

Tunsin surua, sillä kengät olivat iso investointi äidiltä ja isältä. Tunsin kiukkua; näin köpelö olen ja korkokengät, eivät sovi minulle, en osaa niillä kävellä, sen koomin minulla ei korkeita korkoja sitten ollutkaan, ballerinatossuja aloin suosia ja ne sopivat siroon jalkaani, jotka sitten kahden perättäisen raskauden aikana levisivät räpylämallisiksi. Nyt akuankkajalkani mahtuvat mitenkuten Jalaksen turvakenkään. Sievin kenkiin eivät mahdu, sillä Sievin raksakenkien lesti on tehty joillekin muille kuin itäsuomalaiselle synnyttäneelle naiselle.

Konevitsan luostarin keittiössä herätin ballerinatossuineni hillitöntä hilpeyttä. Aarmenialaisesta, jumalaisen kauniista Saša Iljinistä oli hirmuisen huvittavaa, millaiset pikku töppöset minulla oli töppöjaloissani. Katsoin tossujani ja mietin, että olenpa epäuskottava. Tyäytän pian 32 vuotta ja on mitä ilmeisemmin alettava kasvaa aikuiseksi.

Siitä alkoi kasvuprojekti, josta saan kiittää Leonid Ljuhanovia ja hänen kahta kamalan ihanaa tytärtään, Mariaa ja Annaa. Tyttäreni sallivat minun synnyttää itsensä. Oli pakko kasvaa ulos myös ballerinatossuista (- mutta pakkoko oli päätyä turvakenkiin?)

Jo Kärkölän kirkon rappuralliin juuttuneena minua nauratti. Näin tapahtuu, jos koreilee ja koettaa olla jotain muuta kuin oikeasti on. En ole korkokenkänaisia, mutta olen kyllä synnyttänyt yhden sellaisen. Tämä on ihan mysteeri. Miten tyttäreni eivät olekaan kopioita minusta? Miten se on mahdollista?

Minä ihan luulin, että lapsissa kloonaa itsensä.

...

Viktor Franklin kirjoittaa Elämän tarkoitusta etsimässä -kirjassa, että suurin syy länsimaisessa yltäkylläisyydessä tuntuvaan eksistentiaaliahdistukseen on elämän tarkoituksettomuuden tunne. Voi, kuinka vihasinkaan mustiin pukeutuneita angstisia elokuvafriikkipoikia, jotka pakottivat minut katsomaan Kaurismäen elokuvia. Hannelella oli hyvä luonnehdinta kaurismäkisestä vuorosanailusta. Kuin ropsahtaisi aseen piipusta yksi herne kerrallaan - vähän laiskasti tosin ja plops, herne putoaisi piipusta maahan - ei tekisi edes kaarta ilmassa.

Minä en koskaan saanut sanottua, mitä ajattelen Kaurismäen leffoista. En saanut sanottua edes silloin, kun tuijotimme niitä täysin absurdissa ympäristössä Moskovassa syyrialaisen kaverini Bassam Kassamin kanssa. Olin hankkinut meille liput Neuvostoliitossa kiellettyjen elokuvien festareille ja kahlasimme lävitse kaikki siihen mennessä (myöhäsyksy 1990) tulleet kaurismäet.

Ne olivat suurimmalta osalta kuolettavan tylsiä. Ainoa, joka herätti hilpeyttä minussa, oli Leningrad Cowboy goes America. Hilpeyden lähteenä oli esitysympäristö. Olimme juuri sillä hetkellä maailmanpolitiikan kuumimmassa ytimessä. Neuvostoliiton päättävistä elimistä tuli tuntisotalla keskusteluja markkinoille menemisestä ja neuvostoarmeija oli Moskovan ympäristössä perunannostossa.

(Ihan huippuperverssi elämys oli Peter Greenawayn leffan Kokki, vaimo ja rakastaja katsominen samaisilla festareilla saman Bassam Kassamin kanssa. Elokuva oli niin hirveä ja toisaalta osuvan kuvaava siitä maailmasta, josta minä Moskovaan kylmän kalseasta Helsingistä tulin, että elokuva oikeastaan muodostui jonkinlaiseksi käännekohdaksi. Hetkeä aiemmin Bassam oli joutunut selostamaan minulle sivistymättömälle typerykselle, miten Syyriassa on ortodokseja.

Enhän minä tiennyt maailmasta hevon vittua, minä tulin turhautuneesta joukosta, joka huvittelee hienostoravintoloissa ihmisen lihalla. Niin. Olin ollut töissä aikakauslehdessä ja huvinani oli aterioida Helsingin uusissa etnoravintoloissa. En pidä silloisesta itsestäni. Nyt vasta alan pitää.

Minua on opetettu matkan varrella ja aika hyvä on tullut. Metodina on tosin ollut se, että minulla on monta kertaa pyyhitty pöytää ja egollani jopa erinäisiä perseitä, mutta näin se vain on pitänyt mennä. En minä vähemmällä olisi oppinut.

...

Neuvostosotilaiden sadonkorjuu kesti maaliskuun loppuun 1991. Silloin Moskovan keskusta täyttyi miehistönkuljetusvaunuista ja me suomalaiset toimittajanalut puristuimme kymmenen tuhannen mielenosoittajan ja neuvostoarmeijan muovikilpien väliin hotelli Inturistin edessä.

Tilanne tuli todella nopeasti. Istuimme kaikessa rauhassa teellä Intun 16:nnessa kerroksessa ja katsoimme sieltä alas hajamielisesti alas: "Milloinhan se vallankumous alkaa?"

Kaasu- ja öljyinstituuttimme opettajat olivat sanoneet meille aamupäivällä, että keskustaan ei saa tänään missään nimessä mennä ja pian metrokin sulkeutuu. Se oli kuin bensaa liekkeihin. Ryntäsimme siltä istumalta metroon ja menimme hotelli Inturistiin odottamaan. Intun montusta ei ollut näkymää ulos, joten valitsimme 16:nnen kerroksen Teehuoneen. Kun tupsahdimme metrosta ulos, näimme kyllä Maneesin aukion Punaisen Torin puoleisella kulmalla PDR:iä. Ne näyttivät meistä tankeilta, mutta olivat miehistönkuljetusta varten.

Tuijotimme tylsistyneinä kadulle.

Silloin se alkoi. Ryntäsimme hissiin, juoksimme lävitse hotellin aulan ja pyyhälsimme ovesta kadulle (miksi en muista kadun silloista nimeä? Oliko se Prospekt Lenina?). Maneesin aukiolta tuli leveänä rivistönä sotilaita rynnäkkökilpineen ja katua vasemmalta lähestyi mielenosoittajien rintama. Me juoksimme siihen väliin emmekä päässetkään enää pois. Väkijoukko puristi meidät sotilaiden kilpiä vasten.

Ilma tuntui puristuvan keuhkoista. onneksi emme olleet juoneet kaljaa Intun Montussa, sillä olisimme kusseet varmasti housuumme siinä kohtaa. Pelosta ja puristuksesta.

Kukaan ei onneksi panikoinut.Tuli sellainen olo, että jos joku tekee virheliikkeen, sotilaat tappavat meidät ensimmäisenä. Nuorten sotilaspoikien silmistä näkyi pelko. Pelkäävä koirakin on vaarallinen.

Mielenosoittajat pitivät meitä kiusankappaleina. Mehän lehahdimme keskelle tapahtumia takki auki ja länsimaiset hyvinsyöneet dollarirusoposket punoittaen. Kevytkenkäisesti ja kevytmielisesti. Hei, tää on jännää! Näähän kaataa täällä järjestelmän, kliffaa hei.

Viv Groskopilla on kirjassaan Älä heittäydy junan alle oma venäläisen absurdiuden kokemuksensa. Ja kyllä minä mieluummin muistelen lapsenlapsilleni kiikkutuolissa kiikutellen maaliskuuta 1991 Moskovassa, kun mummi Neuvostoliiton kaatoi kuin sitä, että mummipa vietti kökkien ahdasmielisen, tyhjiä kulissejaan kumisevan ja kapeakatseisen keskiluokan tympeällä paikkakunnalla ainakin vuosia vankina lajitellen aviomiehensä valkoisia aluspaitoja sekä sukkia ja asetellen niitä rekkipuulle ja erilaisiin koreihin sellaiseen asentoon, että miehen oli nopea lähteä aamuisin työmaalle - tai minne nyt sitten oikeasti tekikään pelästyneitä salamalähtöjään, kun puhelin aamuyöstä käskevästi murahti.

Porkkanaa, porkkanaa, keppiä, keppiä, jeejee ja liukuvoiteita! Uhhuh, miten makaaberia ja kammottavan rumaa.

(Eihän minun pitänyt enää tästä, mutta sanoinpahan vain. Jossain vaiheessa tiedostan syvällisemmin sen, että minulla on ollut ihan aviomiehestäni erillinen elämä IPU:n Antti Pesosen muistoseminaarein ja muine hautausmaakävelyelämyksineni. Se on tietenkin ollut yhtä aikaa syy ja seuraus siihen, miten pieleen tämä avioliitto on mennyt. Vaikea erottaa asioiden tapahtumajärjestystä ja kait on vain hyväksyttävä, että avioliittovuodet kuluivat niin kuin ne kuluivat. Pitänee etsiä merkitykset juuri seminaareista, joita järjestimme (aviomieheni ei ole siinä "meissä", hän ei kuulunut sisäpiiriini) ja joissa kuljimme, niistä älykkäistä, odottamattomista ihmisistä, joita tapasin.

Kyllä minä vielä ilon esille kaivan vuodesta 2012 (Leonidin kuolemasta) - tammikuuhun 2020.

...

Me olimme Matin kanssa niin eri maailmoista. Ja! Matin kanssa en voinut jakaa omaa maailmaani. Hänestä ei ollut siihen. Surullista, mutta pakko kirjoittaa se auki. Kun egoni oli vaikeat vuodet kutistunut valkeiden aluspaitojen alapuolella, sukkavuorten varjossa teräskattiloita tiskipöytään paukuttaen (minähän en yliopistokoulutettuna sinun typeriä kattiloitasi pese) miltei olemattomiin (jonkinlainen ego on kyllä tarpeen!), olimme molemmat Matin kanssa riisutut. Muuri (tosi paksu!) väliltämme romahti. Panolasti joutui hellittämään otteensa ja satiaisen torjuntaan etsimme lääkeliuoksen. Tosin satiainen munii häpykarvoihin ja sen torjunnan pitää kestää viikkokausia.

...

Tara Westoverin Opintiellä

Sain vinkkinä eräältä kunnioittamaltani ja arvostamaltani kirjallisuusihmiseltä, että kannattaa lukea Tara Westoverin Opintiellä. Kun kirjasta oli puhetta, googlasin kannen, mutta unohdin saman tien sekä kirjoittajan että kirjan nimen.

En sano Tara Westoweria kirjailijaksi, sillä Opintiellä on omaelämäkerrallinen  dokumenttiromaani, omaelämäkerrallisempi kuin autofiktio. Luokituksessani Westover on kirjoittaja. Ja hyvä niin.

Opintiellä oli lumoava. Westover ei etäännytellyt. Pidän hirmuisesti Westoverin Opintien tyyppisestä omaelämäkerrallisesta tekstistä. Se oli suoraa ja rehellistä. Ei yhtään kaunokirjallista eikä sen tarvinnutkaan olla. Se ei säästellyt Westoveria itseään, mutta suhtautui kirjoittajan vanhempiin lämpimästi ja lopulta jopa ymmärtävästi.

Westover kuvaa lapsuuttaan Idahon vuorilla suurperheessä, joka kuului amerikkalaiseen maailmanloppua odottavaan uskonyhteisöön. Perhe on survivalisteja. Koska amerikkalainen yhteiskunta oli romahtamassa ja osin romahtanut jo, yhteisö huolehti paljolti itse jopa synnytyksistä. Taran äiti oli tällainen yhteisön opettama kätilö.

Myöhemmin äidistä tuli menestyvä yrttiparantaja ja yrttiyrittäjä.

Mikäli synnytyksessä alkoi jokin mennä pahasti pieleen, kätilö kutsui ambulanssin ja tekeytyi vähän höperöksi synnytystukihenkilöksi. Jos epävirallinen kätilöys olisi tullut ilmi, olisi Taran äiti saanut syytteen ja hänet olisi varmasti pantu vankilaan.

Opintiellä näyttää amerikkalaisen yhteiskunnan absurdiuden samaan tapaan kuin venäläinen nykynovellikokoelma Toisaalta, kaikkea voi sattua. Tara Westoverin perheenjäsenet ovat osin kovin raakoja ja primitiivisiä (tuli ihan mieleen tuntemani täkäläinen alaluokka, osa tyypeistä, en nyt sano sukunimiä, sillä olen taas kohta kunnianloukkaussyytteen alaisena).

Raaka ja primitiivinen. Töykeä ja epäystävällinen. Niin. Matti koetti ponnistella raakojen ihmisten parista ylös menemällä kanssani naimisiin. Anteeksi, mutta näin se on. Ja putosi keväällä 2017 syvemmälle kuin siihen mennessä oli koskaan ollutkaan.

Vajoaminen. Sosiaalinen vajoaminen. Joudun tässä samalla tuta siitä, mitä itse olen aiemmin tehnyt, älkää nyt nillittäkö siellä! Sen vuoksi olen erityislaatuinen vaimo, kuten Matti minulle sanoi, että kiskaisen narusta (Kiitos Iina tästä kielikuvasta) ja narun päässä on aina jokin juttu - aiempi elämänkokemus. Minulla on paljon elettyä elämää taustalla, jumalauta, ja sitä nämä limerentit aviomieheni perseeseen liimautuneet tyhmimykset eivät saa pois.

Toki osa avioliittoni muistoista tuntuu vieläkin mädäntyneeltä, mutta aika auttaa, aika auttaa.

...

Tässä kohtaa siteeraan Viktor Franklinia: "Nykyisten motivaatioteorioiden valossa ihminen on olento, joka joko reagoi ärsykkeisiin tai purkaa impulssejaan. Niissä ei oteta huomioon, että itse asiassa ihminen sen sijaan, että reagoisi ja purkautuisi, pikemminkin vastaa - hän vastaa kysymyksiin, joita elämä hänelle asettaa, toteuttaen tarkoituksia, joita elämä hänelle tarjoaa." (Viktor Franklin Elämän tarkoitusta etsimässä s. 28)

Minulle oli asetettu tällainen kysymys: Haluanko oikeasti pitkän avioliiton vai jatkanko entiseen malliin, jossa parisuhde kestää hyvä, jos kahden vuoden kaninaintivaiheen ylitse tai maksimissaan seitsemän vuotta.

Tulipa vastattua. Vaikka, kuten Matti sanoi, ne haluavat tuhota meidät. Se on totta. Niin ne haluavat. Edelleenkin haluavat. Saavat haluta ihan rauhassa. Halutkoon ihan niin jotta, sanoi äitini aina. Täytyyhän elämällä olla tarkoitus ja jos tyytyy siihen, että elämän tarkoitus on Matti Valkosen jahtaaminen, shit happens.

Minäkin luulin niin joskus ja yhtä aikaa en luullut. Moni asia on totta yhtä aikaa, sanoo Katriina Järvinen. Järvisen lausuma löytyy Ylen Areenan mainiosta radio-ohjelmasta Vallattomia suhteita ja osasta Rakkaus on luokkakysymys.

Joskus vielä käsittelen luokkakysymystäkin. Kun kirjoitin yllä, että Matti ei ollut samasta maailmasta enkä voinut jakaa omaa maailmaani hänen kanssaan, on se totta, mutta totta on myös, että Matissa oli aineista. Hyvä ja herkkä aines hukkui hänen paisuneen egonsa alle. Minä aloin murjoa omalla turvonneella ja kovettuneella egollani aviomieheni egoa ja jälki oli pahaa. Tarkoitukseni oli hyvä. Tunkeutua hyvään ytimeen, mutta tein sen väkivalloin ja taitamattomasti, kärsimättömästi, julmasti.

...

Tara Westover tiedostaa, että kouluttautumalla hän menetti paljon. Sai toki tilalle paljon enemmän, mutta hän menetti yhteisön, lapsuuden perheensä ja se tekee varmaan edelleenkin kipeää.

Isä ei päästänyt Taraa aikoinaan kouluun. Tara ja hänen sisaruksensa olivat pääosin kotiopetuksessa, mutta ei amerikkalainen koulujärjestelmä mitenkään testannut, oppivatko kotiopetuksessa olevat lapset yhtään mitään.

Taran veli, joka myös ponnisti Prinsessa-vuorelta yliopistomaailmaan, kävi koululta hakemassa algebran oppikirjan ja sitkeästi opetteli itse. Taralla oli käytettävissään joitain oppikirjan tapaisia, mutta pääoppi hänelle tuli mormonismin perustajan Joseph Smithin kirjoituksista.

Kun Tara meni Cambridgen yliopistoon opiskelemaan, hän osasi kävellä huojumatta ja turvallisesti kaltevalla katolla, sillä oli tottunut tekemään isänsä ja veljiensä kanssa rakennustöitä, mutta akateemisessa maailmassa joka nurkka huusi asioita, joita Tara ei hallinnut.

Vuonna 2014 Tara Westover väitteli tohtoriksi aatehistorian ja poliittisesta filosofiasta. Hänen väitöskirjansa käsitteli historiografiaa ja Joseph Smithin tekstejä. Nehän hän osasi mennen tullen ja nurin sekä oikeinpäin.

Opintiellä käsittelee identiteettiä, ihmisen muuttumista ja muistoja. Mielenkiintoisia ovat Westoverin alaviitteet, joissa hän huomauttaa, että jokin hänen keskeinen muistonsa poikkeaa vaikkapa veljien ja siskojen muistoista. En pidä omalla tavalla muistamista dramaattisena tai fataalina. Hui, hai, pääasia, että muistaa edes jotain.

Sekin on tärkeää, miksi muistaa jonkin jollain tavalla. Lukiessani nyt Elsa Heporaudan Ursula Keivaaraa koetan ratkaista arvoituksen, miksi sekä isä että äiti, pääasiassa äitini, sylkäisi suustaan nimen Heporauta, Hästesko, Hästesko tuli kuin käärmeen vihamielinen sihinä äidiltä.

Ruotsinkielisen sukunimen s-kirjaimet äiti lausui huolellisesti etuhampaidensa takaosassa kielen kärjellä. Sillä on jokin merkitys ja koetan avata sitä. vaikka minun pitäisi lukea kaikki omistamani Heporaudan kirjat. (Kauheaa!)

Opintiellä-kirjan ihanuus on se, että se on samantyyppistä identiteetin ihmettelyä kuin Vip Groskopin Älä heittäydy junan alle. Vipulja olisi saanut olla kirjassaan itseään kohtaan armollisempi. Yhtä armollinen kuin Westover kirjansa lopussa:

"Me olemme kaikki monisyisempiä kuin roolit, jotka meille tarinoissa sälytetään. Muistelmieni kirjoittaminen on havainnollistanut tämän minulle selvemmin kuin mikään - olen yrittänyt kuvata rakastamani ihmiset ja tavoittaa heidän kokonaisuutensa sanallisesti, mikä on tietenkin mahdotonta. Tämä on parasta, mihin pystyn, kerron tise muistamani rinnalla toisenkin mahdollisen tarinan. Tarinan kesäpäivästä, tulesta, kärventyneen lihan hajusta ja isästä, joka auttaa poikansa alas vuorelta." (Tara Westover Opintiellä s. 435)

Polta nämä kirjeet ja Unohda minut

Alex Schulmanin kirja Polta nämä kirjeet on vaivannut minua monta kuukautta. Valitettavasti luin sen ensin ja vasta sitten Schulmanin äitikirjan Unohda minut. Äitikirja ei kolahtanut. Jäi kesken. Unohda minut kertoo Schulmanin alkoholistiäidistä. Se ei ole niin moniulotteinen kuin olisin toivonut.

Sen sijaan Polta nämä kirjeet oli. Se avasi jännittävällä tavalla sitä, miksi Schulmanin lapset alkoivat oireilla isänsä läheisyydessä. Tuli ihan mieleen Karl Ove Knausgårdin kuvaus omasta isästään. Knausgård tuumasi koskettavasti, että hän ei halua olla sellainen isä, jonka tullessa huoneeseen lapset kyyristyvät hyvin aavistuksenomaisesti, mutta vaistomaisesti.

Ei koskaan voinut tietää, millä tuulella Knausgårdin isä oli. Myös Alex Schulman sai raivareita, jotka pelottivat hänen lapsiaan.

Schulmanin raivo ja viha olivat isoisän perinnön kantamista. Schulmannin isoisä oli kuuluisa ruotsalainen Sven Stolpe, joka minulle ei sanonut yhtään mitään. Sven Stolpe oli varsinainen renessanssipersoonallisuus, joka runnoi vaimoaan, Alex Schulmannin alkoholistiäidin äitiä.

Polta nämä kirjeet -aviopari juuttui koko elämäkseen keskinäisen julmuuden kierteeseen. Oli kesä 1932. Avioparilla ei vielä ollut lapsia ja pariskunta vietti aikaa jossakin sanatoriossa. Oli ruokasali, kanttiini ja aviomies, joka välillä turhautui kirjoittamisiinsa, vaimo joka tuki. Välillä kirjoittaminen sujui ja vaimon elo helpottui.

Vaimo eli miehensä kautta. Onko sellainen hyvä asia? Ei ole, sillä silloinpa vaimo tai mies on altis juuri sille, mitä tapahtui. Vaikka tiesin, mistä kirjassa on kyse, siksi sen ostinkin, Schulman avaa kesää 1932 kuin salapoliisitarinaa. Vähitellen. Pikkuisen kerrallaan.

Vaimon piti kulkea kanttiinin ohitse kirjastoon, mutta merkittävää on, että hän näkee nurkassa istuvan miehen. Tämä on aivan yksin ja Karin saa päähänsä mennä miehen luokse.

Mitä olisi tapahtunut, jos Karin olisi ehtinyt kirjastoon? Höpsistä, aviorikos olisi alkanut myöhemmin samana kesänä, mutta näin Schulman rakensi huikean draaman. Perhana, tämmöisestä pitää ottaa oppia.

Kanttiinin nurkassa oleva mies ei ole kuka tahansa. Hän on Olof Lagergrantz, josta oli tuleva kirjailija, jonka minä jopa tunnistan nimenä. On minulla pari hänen kirjaansakin, mutten ole niitä edes avannut. Enkä heitä menemään enkä pane kierrätykseen. Alice Munrot panen. Minusta Munron romaaneissa ja kertomuksissa oli koko ajan sama kaava. Ensin tapahtumat etenevät pienesti ja arkipäiväisesti ja jossain kohtaa tulee julma, tappava pistos. Lukija ikään kuin typertyy kertomus kertomukselta, kunnes lakkaa typertymästä; miten tämä nainen kirjoittaa aina samalla tavalla?

Olisi Polta nämä kirjeet pitänyt otteessaan vaikka Olof Lagergratzin tilalla kanttiinissa olisi istunut Sven Pettersson tai Anders Svensson. Oli kirja niin hyvin kirjoitettu.

Rakkauskohtaus on luettavissa useista Olof Lagergratzin teoksista ja teksteistä. Kukaan kolmiodraaman osapuoli ei päässyt tragediasta elämänsä aikana ylitse. Sven ja Karin Stolpe alkoivat kohdella toisiaan julmasti ja sydämettömästi. Loppujen lopuksi minusta Karin oli oikeastaan tarinassa kammottavin.

Hän pysyi avioliitossa jonkin kammottavan mekanismin pitelemänä. Rakkautta se ei ollut.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi