Mutta minä rakastan sinua

to 17.9.2020

Ei enää koske niin kovasti. Eiliseen ja toissapäiväiseen merkintään Satiainen ja aviomieheni panolasti kyllä edelleen hiipivät, mutta kirjoittaessani sydämeni ympärillä ei ollut enää jäisen apinan kouraa. Kiitos Siina Tiuraniemelle ja romaanille Jäämeri kielikuvasta. Apinan koura sydämen ympärillä kertoo mielestäni hyvin, miltä minusta on tuntunut.

Yhä vähenevässä määrin tuntuu viiltoja. Haluan hieman selittää kertomaani haavekuvastani itsestäni (voiko näin monta possessiivisuffiksia olla perkäkkäin?) asumassa Puumalan hautausmaan risteyksessä - talossa joka oli 18 000 eurolla myytävänä etuovi.comissa pitkään.

Mietin tätä vaihtoehtoa reilu vuosi sitten, kun olimme Alapitkän hautausmaalla klovni-runoilijan sukuun tutustumassa. Pyysin lisäksi klovnia kasaamaan hautaristini, sillä arvelin, että aviomiehelläni ei sellaiseen kuitenkaan kaikilta kiireiltään ole aikaa. Tiesin sisimmässäni, mikä mieheni työllisti, mutta en olisi ikinä uskonut, että niin kahelit, ou nou jne.

Mieheni työllisti ylimiellyttämisen mahdoton taakka.

Jostain syystä panolasti veti sieluni kuvasta ja hautausmaakävelystäni herneen söpöön nöpönenäänsä ja raportoi siitä aviomiehelleni käsittämättömän raivon vallassa. Hän ilmeisesti pidätti itsellään Pyhän Lesken Aseman. Olisiko ollut omatunto, joka raivon nostatti? Koska ei aviomiestään tämän elläässä pettänä.

Olen oillut hänen keittiössään osana irvokasta näytelmää. Lusikoin sinänsä herkullista keittoa (olikohan keittäjä kussut siihen?), samainen keittiö oli ollut siihen mennessä jo kauan näyttämö toiselle irvokkaalle performancelle ja vastapäätäni istunut nainen näytti pienen hetken vanhenevalta yksinäiseltä naiselta, jota kohtaan tunsin myötätuntoa.

En vain tiennyt, että hän on sadisti tai modernilla populaaripsykologisella termistöllä sanoen narsistisesti häiriintynyt ihminen, joka on saanut kicksejä kiusaamisestani jo vuodesta 2004 lähtien.

Nainen toisteli ainakin 21 kertaa, että en oo elläässäni XX:ää pettänä. Jolltain tasolla ajattelin, että tällä mummolla taitaa jo viirata ja mietin, pitäisikö kertoa omaisille. Että nyt mammalla vähän heittää, tehkää jotain.

Traagista tässä on, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka antoi kietoa itsensä sellaiseen. Varmaankin vaurioituneisuuttaan hänkin. Tammikuusta lähtien kun kaikki alkoi kiertyä auki aviomieheni on ollut ihan kuin toinen ihminen. Helpottunut, rento, nauramme paljon.

Minä olen erityislaatuinen vaimo. Sen vuoksi, että olen itse ollut paljon paljon paljon paskempi aviopuoliso 1990-luvulla kuin aviomieheni minulle nyt oli. Olen dissosioinut sellaisen määrän kauheuksia toiseen, värikkäämpään ja runsaampaan, elämääni, että en tiedä, miten sen hyvittäisin.

Ehkä minun ei tarvitse. Ehkä hyvitys on tullut siitä, että päästin ensimmäisen aviomieheni vaikutuspiiristäni. Elämään omaa elämäänsä. Saamaan kolme lasta siinä ajassa, kun minä vaivoin kaksi. Lapset ovat pääasia, sanoo aina Matti ja se on niin totta. Maria ja Anna ovat nyt omillaan - paitsi, että Maria juuri tällä hetkellä löhnöttää vanhassa lastenkamarissa ja mietin, milloin ryhtyisin niin raa´aksi, että herättäisin neidin.

Nunna Kristoduli oli oikeassa kirjassaan Rukouksen valaisema tie. Nunna Kristoduli siteeraa suomentamaansa Filokaliaa ja siitä Maksimos Tunnustajaa: "Kun sinua kohtaa jokin odottamaton koettelemus, älä syytä ihmistä, jonka kautta se on tullut, vaan pyri saamaan selville, minkä tähden koettelemus on sinua kohdannut. Silloin huomaat, että juuri niin sinulle piti käydäkin, jotta tekisit parannuksen. SIllä joko tämän tai tuon ihmisen kautta sinun oli juotava Jumalan tuomioiden karvas malja."  (Nunna Kristoduli Rukouksen valaisema tie s. 80 - 81 ja F II 87:43)

Ensimmäiselle aviomiehelleni opetin, että ei saisi jäädä kovin moneksi vuodeksi tuleen makaamaan. Jos on aviossa senlaatuisen kusipään kanssa kuin minä olin, on asetettava rajat. Niin kuin isoin siskoni minulle sanoi, kun kummipoikani oli pääsemässä ripille: jos en venäjiltäni pääse rippijuhliin, hän katkaisee minuun välit.

Juuri näin.

Lasteni biologinen isä sitten antoi minulle rangaistuksen, joka olisi oikeastaan ensimmäisen aviomieheni kuulunut antaa. Hyvä, ettei henki mennyt, mutta jollain lailla ajattelin aina nunna Kristodulin tekstiä (en tosin muistanut, että ajatus onkin Maksimos Tunnustajan). Kyllä minä nopeasti tajusin, että ansaitsen sen, minkä sain osakseni ja sitten lopulta tajusin, että Maria ja Anna eivät ansaitse. Heidän ei tule elää pelossa.

Jotain on tehtävä. Ja aloin järjestelmällisesti etsiä ulospääsyä tilanteesta. Kiitos muun muassa nimimerkki Altukselle kirjallisesta kuuntelustaan. Hän ei varmaankaan lue tätä, mutta voin lähettää linkin. Altuksella olivat omat prosessit meneillään ja nyt Facebookista olen nähnyt, että on löytynyt vertainen "projekti". Minä olin liikaa eri maailmasta, se oli alunperinkin jo selvää ja tarkoituksenamme olikin vain järjestellä omia päitämme ja alitajuntojamme tahoillamme.

Olemme monta kertaa nyt katsoneet Matin kanssa valokuvia Mariasta ja Annasta sen jälkeen, kun menimme yhteen. Maria on aina ollut yhtä valoisa. Hänen puoleensa ovat kääntyneet kaikki - vastustamattomalla hymyllä saa paljon osakseen. Siksi vauvat hymyilevät ja eläinten jälkeläisillä on pyöreät vastustamattomat silmät.

Lasteni biologisella isällä oli vinot, vihreät, välillä jopa keltaiset lähtökohtaisesti julmat ilveksen silmät. Pakko oli olla. Ei zonalta Omskista muuten olisi hengissä selviytynyt.

Matti osoitti minulle Annaa. Ennen Mattia Anna on valokuvissamme varautunut, vakava pieni nainen. Kun pääsemme Matin vaikutuspiiriin, Annasta kuoriutuu kuvissa iloinen, alati hymyävä mekkotyttö. Kun olimme vuonna 2007 Espanjassa kaikin puolin henkisesti kuormittuneella hiihtolomareissulla, näen Annasta, miten tämä nautti. Oli lämmintä. Oli Veera-kaveri ja on uusi värikäs mekko.

Nyt vasta pystyn katsomaan kuvaa, jossa Matilla on kantorepussa rintansa päällä tyttärensä poika. Axu-vauva. Matille sopii vauva rintakehän päälle. Hän on vauvan kanssa elementissään.

Varmaankin jollain tasolla tahdoin tuhota kuvan. Se osa minusta, jolle piti syntyä samaan aikaan oma vauva. Ei se olisi ollut Matin vauva. Vaan minun. Minun toiveideni kiteymä täydellistyvästä parisuhteesta. Kaikki meni päin vittua melkein ensimmäisen keskenmenon jälkeen. Ainakin toisen. Kolmas meni jo rutiinilla. Saatoin ensin saattaa Salmettaren painoon, nousin työtuoliltani ja sanoin, että pidän perjantain vapaata ja tulen maanantaina töihin. Lähden tästä kaavittavaksi Kysille.

Vasta nyt kykenemme itkemään sitä.

Irstas panolasti oli meille tarpeellisempi kuin viheliäinen Satiainen. Satiainen oli vain surkea. Hän ei ollut tarpeeksi suuri kosto minulle, sanoi aviomieheni. Ja! Yhteisestä automatkasta aktiivimallityömaalle saan vielä hyvän novellin. Työllistin aviomieheni mussukan meille aktiivimallitöihin. Sellaisen kokemuksen jälkeen aviomiehelläni ei ole tässä firmassa kusiaisenkaan valtuuksia mihinkään rekrytointipolitiikkaan.

Se, miksi minulle piti kostaa, asuu Sonkajärvellä. Hän itse sanoi, että ei ole muuta kuin pelinappula aviomieheni ja minun välisessä sodankäynnissä. Näin on ja anteeksi. Nyt lapseni haluaa herätä. Lähdemme käymään työmaalla.

Otsikko tulee Eppu Nuotion myyntimenestysromaanista Mutta minä rakastan sinua. Romaanissa on muun muassa limerentistä rakkaudesta. Löysin sen Katriina Järvisen Saanko esitellä monenlaiset minäni -kirjan perusteella

Limerentti rakkaus on sama ilmiö kuin Tuchin syndrooma. Syndrooma on saanut nimensä psykoanalyytikko Richard Tuchista, joka on tutkinut sinkkunaisten ja varattujen miesten suhteita. Eppu Nuotion romaanista kirjoitan vielä. Otsikko muistuttaa minua siitä, että jos vaikka huomenna pitäisin kirjoituspäivän. Tekisin ensin katre-palkkailmoituksen. Katre antoi minulle eilen virheilmoituksen, mutta olin aivan liian poikki, että olisin jaksanut soittaa Jydacom-Evryyn. J-E-firmassa ovat minulle vastailleet ystävälliset neuvojat. Ehkä kun näkevät minun soittavan, semmoinen kirkuva ja hermostuva, epäystävällinen ja töykeä neuvojanainen ei ota puheluani.