Moskova - Baku - Groznyij - Pietari - Lapinlahti

su 14.9.2020

Olipa mukava kuulla eilen sivusta Matin puhelimesta, että Savo on saanut uuden kansalaisen. Monin tavoin tervetulleen tytön syntymäpäiväksi valikoitui perjantai 11. syyskuuta, WTC-vuosipäivä. Otamme sulaksi hattuumme, että olemme olleet niinkin turvallinen yritys olla töissä, että työntekijämme on uskaltanut tehdä lapsia, ostaa oman talon sekä ponnistaa meiltä eteenpäin.

Olen ihan ylpeydestä soikea. Firmamme kasvatti on nyt iso boss ja miettii 20 miljoonan euron budjettiasioita. Toki tietenkin välillä tunnemme musertavaa surua. Esimerkiksi verottajan ilmoituksia tehdessä tiesin, että viimeisen kerran tallennan tätä sotua järjestelmään, joka muuten on muuttunut niin helpoksi, ettei ole tosikaan.

Turhaan aina jemmaan ilmoitusten tekemistä. Järjestelmässä voi kopioida vanhan pohjan malliksi ja jos työmaa on ollut käynnissä edellisen ilmoituskuukauden aikaan, se muistaa sinne tallennetut työntekijät. Työntekijöitä voi poistaa ja lisätä. Eikä systeemi enää kysy idioottimaista kysymystä: ensimmäinen työpäivä ilmoituskuukaudessa työmaalla ja viimeinen.

Sekin on saanut verottajan rakentamisilmoituksien teossa minut huutamaan ääneen. Ensimmäinen työpäivä kohteessa ilmoituskuukautena. Jos tyyppi on maanantaina ollut muualla, tiistaina kohteessa, keskiviikkona muualla ja torstaina ja perjantaina kohteessa sekä seuraavalla viikolla taas perjantain kohteessa  - minkä kuvan kysymys antaa asiasta.

Kysymyksen asettelu oli aivan turha!

Kiukkua tunnen siitä, että olemme olleet Matin kanssa niin avuttomia niin monet vuodet ja sen vuoksi karkotimme hyvän työntekijän. Moni asia on tässä firmassa ollut aivan vitun perseestä emmekä ole saanut aikaan muuta kuin käsiemme voimatonta vääntelyä. Nyt kun yksi rivistä sai tarpeekseen, ikään kuin tulppa olisi irronnut. Meidän tulee toden teolla etsiä työntekijöitä. Hyvä tyyppi lähti ja tilalle rekrytoitiin neljä.

Miten se menikään? Yhtä suomalaista kohti tarvittiin toisessa maailmansodassa kymmenen ryssää. Toimittajatutkintopoikaälykkö Siilinjärveltä, Antti Kolari, kirjoitti minulle Moskovassa sanonnasta mukaellun tervehdyksen kapeaan muistilehtiööni Izvestija-turnauksen 1990 aikaan. Antti Kolari ja Juha Laine, oikeasti työläistaustainen opetusjaoston kautta toimittajaksi opiskellut meistä varmaan aikuisin ihminen, olivat käymässä Moskovassa jääkiekkoturnauksessa ja vierailivat luonani ulitsa Butlerovalla, kuten isoveljeni, maailmankiertäjä (Libya, Saudi-Arabia, Neuvostoliitto ja Venäjä) Touko Sorjonenkin.

Antti kirjoitti mukaellun sanonnan lappuun, joka vähän aikaa sitten nousi esille, kun pengoin jotain, en muista mitä, mutta löysin myös Lappa-Juhan ihanan, ystävällisen ja lämpimän kirjeen, jossa Juha kehotti pitämään minua hyvää huolta Markusta ja minä olin marraskuussa 2019 ihan, että Markku, who? Olin ollut kyllä kihloissa ensimmäisen oikean poikaystäväni kanssa ja hänen etunimensä oli Markku ja sukunimi Ahokas ja hänet löytää googlaamalla Lahden kaupungin palveluksesta, mutta kuka Markku oli kierroksessa talvella 1985?

Aloin hihittää hysteerisesti ja nyt bestis sanoo, että tajunnan virta saisi jo tässä kohtaa loppua ja Hannele sanoo, että muutenkin kiroilen liikaa taas ja käytän typerää kieltä ja pulisen joutavia. En muista, mikä työnohjauksen oppikirja oli kyseessä, mutta heräsin todella, kun luin lauseen, että painetilannekeskustelua käydessä tulee ottaa selville, kenelle keskustelu- tai neuvottelutilanteessa toinen osapuoli heiluttaa häntää.

Kirja taisi olla Helena Åhmanin Keskusteluälykkyys painetilanteessa ja kirjan ansiosta kuljen nyt Matin perässä työmailla ja otan esille myös asioita, joita Matti ei ikimaailmassa rauhaa yli kaiken rakastavana ja vähän arkana ihmisenä missään nimessä ota. En minäkään ole mikään maailman rohkein työyhteisösovitellija, mutta innostuin kovasti kouluttaja Taina Uimosen työyhteisösovittelupäivistä Johtamistaidon opistolla tammikuussa.

Sillä aikaa, kun minä opiskelin työyhteisösovittelua ja kehitin itseäni, aviomieheni teki - en kerro tässä enää mitä - mutta jotain sellaista, josta tavallinen vaimo olisi viimeistään nostanut kytkintä. Hän oli vajoamassa alemmas kuin alas ja jotenkin sai itse torstaina 16. tammikuuta 2020 itsensä nostettua Talvivaara-hiuksistaan kuin Münchausen.

Niin olin kirjoittamassa Antti Kolarin kirjoittamasta lappusesta. Sitä ennen kuitenkin mietin hetken, kenelle itse heilutan häntää. Tietenkin kaikille toimittajatutkintolaisille, joiden silmissä tunnen itseni toimittajauraepäonnistuneeksi. Kyllä minä tästä vielä nousen, kun mietin, että käsistäni on virrannut hyvinvointia, omistusasuntoja ja lapsentekoja ja sen sellaista elämänhallinnallista palkkamiljoonina (kohta niitä on kaksi!) pohjoissavolaiseen kansantalouskiertoon.

Lisäksi olen ollut mukana kasvattamassa yhtä kaupungin pomovirkamiestä, yhtä työmaainsinööriä ydinkilpailijallemme ja puolustusvoimain päällikköä. Ei hassumpaa perinteisen sanomalehtiopin, slavistiikan, kansainvälisen politiikan, yleisen teologian, kirjallisuustieteen ja peruskirjoittamisen yliopisto-opinnoilla.

Lisäksi tietenkin olen opiskellut hieman ulkomaankauppaa ja kahteen otteeseen isännöitsijäksi. Kohta valmistun työnohjaajaksi. Mitäpä on tehnyt aviomieheni sillä aikaa? Nohhhhhh. Ollut ei-kukaan, itse sanoi niin. Hänestä on ollut helpottavaa olla ei-kukaan, ei-mitään ihmisten kanssa, jotka eivät ole mitään eivätkä ketään. Eivät mieti tilliä tai naurispuuroa suurempia asioita eivätkä erityisesti halua muuttaa maailmaa. He ovat olleet aviomieheni aivoille lepoa. Eivät uhkaa eivätkä haasta. Ei ole tarvinnut muistella, tehtiinkö Haminan rauha minkä sodan yhteydessä tai miten niin kaikki Suomen sodat ovat olleet erillissotia.

Hän itse sanoi niin, että keskustelut olivat helpottavan pintatasoisia. Kuka luo lumet ja on liukasta ja taas on mennyt linja-auto ojaan. Blaa, blaa, blaa. Ei ole tarvinnut kuin olla. Kuin olmi tai alkueläin Vikotria Tokarevan novellissa, jonka nimeä en muista, mutta jonka luin alkukielellä, venäjäksi, Moskovassa talvella 1991, kun myöhäsyksyllä 1990 luonani olivat käymässä Izvestija-turnauskeikallaan Antti Kolari, Juha Laine ja ihailemani kosmopoliitti-rakennusinsinööri-isoveljeni. Eivät käyneet kyllä yhtä aikaa. Samassa jääkiekkoturnauksessa olivat kyllä, mutta luonani kylässä eri aikaan.

Niin ja minä heilutan häntää armoitettujen kaunokirjoittajien edessä. Sekä terävien tietokirjoittajien. Bestiksen ja Hannelen. Enkä missään nimessä olisi laiskana ihmisenä lukenut Viktoria Tokarevan tai kenenkään novelleja alkukielellä, mutta minulla oli Moskovassa suomenkieliset lukemiset loppu. Joitain suomenkielisiä kirjoja, kuten Aleksandra Kollontain elämäkerran, sai Dom Knigistä ihan suomalaisittain pilkkahintaan, mutta nyt en muista, luinko Kollontain elämäkerra Moskovassa asuessani vai myöhemmin.

Kollontaihan on sanonut, että seksin tulisi olla kumppaneiden välillä yhtä mutkatonta ja epämystifioimatonta sekä painolastitonta kuin lasi vettä. Meinasin kirjoittaa, että panolastitonta. Hahaa, aviomiehelläni on ollut melkoinen panolasti eräässä sivunaisnautaeläimessään.

Alitajuntani kirjoitututtaa minulla kummia. Aina kun piti taannoin kirjoittaa virtanen, kirjoitin virtsanen. Nauratan näillä itseäni. Aviomieheni panolasti.

Maria huuteli jo jotain lasterista. Niin se Antti Kolari. Että jos yhtä suomalaista kohti tarvitaan kymmenen neuvostoliittolaista, mitä sitten kun tulee ukrainalainen, valkovenäläinen, moldovalainen tai azerbaidžanilainen? Juuri silloin suurin otsikon aihe oli Baku ja kiihkoutuneet kansallistunteet azerbaidžanilaisten ja armenialaisten välillä leimahtaneet.

Kävimme Marian tulevan kummin, silloisen STT:n toimittajan Riitta Turusen kanssa trubaduuri Aleksander Rosenbaumin konsertissa Moskovassa. Minä vielä aika huonosti osasin venäjää, mutta isosiskokseni pestaamani Riitta tulkkasi minulle Rosenbaumin lauluja ja kertoi, että Rosenbaum lauloi Bakusta, ettei tähän asti ole ollut erikseen azerbaidžanilaisia tai armenialaisia, vaan on ollut bakulaisia.

Riitta hoiteli asioitani Moskovassa. Teki ravintolassa tilaukset ja käänsi keskustelut. Osasin olla avuton kuin suurinokkainen käenpoika. Välillä Riitta hermostui ja kiukkuili. Mielestäni aivan turhaan, sillä olin siihen mennessä ollut iltatähti ja kaikkien pikku sisko, hellyttävä avuttomuudessani, suorastaan vastustamaton ja minullehan kaikki tekivät palveluksia, koska olin niin ihana.

Riitta osasi asetella minulle rajoja. "Ollos iäti muistettu..."

Löysin Rosenbaumin levyjä, kun siirsimme yläkerrasta entiseen lasteriin levysoittimen ja levystöni. Tänään kuuntelemme Marian kanssa vaikka Kinoa, joka oli lasten biologisen isän lemppari ja ensimmäinen suurotsikon aihe, kun saavuimme Moskovaan, Moskovaan, Moskovaan syyskuussa 1990.

Kinon laulaja-sanoittaja Viktor Tsoi oli juuri (15. elokuuta 1990) kuollut auto-onnettomuudessa Tukumsissa Latviassa ja moskovalaiset tytöt kulkivat rintamana pitkin Arbatia kantaen valtavaa lakana-banderollia, jossa luki, että he haluavat Viktor Tsoin takaisin.

Samaan aikaan Semkohozissa tapettiin juutalaistaustainen ortodoksipappi Aleksander Men. Semkohoz sijaitsee maalla Moskovasta koilliseen ja sen lähellä on Sergijev Posad. Aleksander Men on vaikuttanut ajatteluuni kirjoillaan Ihmisen poika ja Apostolit.

Aleksander Meniä Venäjän kirkon konservatiivit - onko Venäjän ortodoksisessa kirkossa mahdollisesti muita kuin konservatiiveja? - pitävät jopa pelottavan teosofisena. Lisäksi se, että Men puhui ekumenian puolesta, on myös ollut epäilyttävää. Hän syntyi juutalaiseen perheeseen ja toi olemassaolollaan esille venäläisissä piilevän tosi syvän ja kummallisen antisemitismin.

Muistan, kun juttelin ihan fiksuinakin pitämieni Konevitsan tyyppien kanssa ja jostain taustalta pilkisteli useasti antisemitismipirulainen. Sama ilmiö oli käynnissä Venäjällä myöhemmin 1990-luvun alussa suhteessa tšetšeeneihin. Mietin, mitä helevettiä nämä ihmiset, joista pidin kovasti ja joita arvostin, jotenkin demonisoivat tšetšeneitä ja muita sieltä suunnalta tulleita ihmisiä.

Tšetšenien demonisointi osoittautui masinoiduksi propagandaksi. 

Vuonna 1994 nimittäin alkoi Tšetšenian sota. Alkoholisti Boris Jeltsinin mielestä tšetšenien itsenäisyyspyrkimykset ovat liikaa. Vuonna 1996 tuli rauha, mutta vuonna 1999 räjähtelivät kerrostalot ja terrori-iskut Venäjä pani tšetšenien syyksi.

Separatistit heikkenivät, maa palasi Venäjän osaksi ja presidentiksi tuli kovaotteinen diktaattori. 2000-luvulla käytiin toinen Tšetšenien sota, johon Marian ja Annan velipuoli ei joutunut, sillä särki nilkkansa Kuopiossa Särkiniemen sillalla polkupyöräillessään jonkun kuopiolaistyttö tarakallaan kohti jonnekin. Ruuvattu nilkka märki ja nuoresta miehestä tuli B-mies armeijan silmissä eikä häntä lähetetty kotiin rintamalta ruumiskontissa.

Pietarissa syntyi kaksi poikaa Matfeij ja Erofeij, tyttäreni ovat tätejä. Ja nyt toinen täti soittaa lasterista. Alkavat Marian aamutyöt.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi