Pia Valkonen

Katja Kallion Syntikirjan jälkeen Anne Tylerin Hengitysharjoituksia

ke 30.9.2020

Katja Kallion Syntikirjan jälkeen pitää olla viikko ihan hiljaa. Romaani oli yhtä yllättävä ja vaikuttava kuin Philip Teirin Talvisota. Teirin Talvisota oli pokkarina menossa jo Iisalmen Prismassa makkeloitavaksi, kun sain sen pelastettua poistopahvilaatikosta. Maksoi kolme euroa.

Kirjan kansikuva oli kaunis. Kauniisti maalattuihin kukkiin huomioni varmaankin kiinnittyi. Kuvassa kukka-asetelman ylitse kulki hautaseppelemäinen nauha, jonka päässä luki pienehköllä Avioliittoromaani. Kirjan nimi on lokonaisuudessaan Talvisota. Avioliittoromaani.

Nyt vasta sen tajusin.

Kaikki tämä sai minut kääntämään takakannen esiin. Mainossiteerauksena oli lastenlasten hamsterin pakastamisesta, aika makaaberia ja oikeastaan liiankin makaaberia minun makuuni. En tosiaankaan pidä Alice Munron pienesti julmista kertomuksista enkä lastenlasten hamsterin pakastamisista ja Sylvi Kekkosenkin elämäkerrassa vieroitti minua se, että hän myi ensimmäisenä presidentin vinttikoirapentueesta juuri sen pennun, joka oli Sylvi Kekkosen inhoaman miniän Brita Fagerhomin (ja Taneli-pojan) tyttären suosikki.

Inhoan toisiksi eniten maailmassa avoimesti aggressiivisia ihmisiä ja heitäkin enemmän Sylvi Kekkosen kaltaisia passiivis-aggressiivisia. Talvisota-avioliittoromaanin jälkeen oli pakko heti lukea, kun sen löysin, Teirin seuraava, Tällä tavalla maailma loppuu.

Pidin enemmän Talvisodasta. En osaa tässä kohtaa eritellä, miksi. Tänä vuonna on Teiriltä tullut Neitsytpolku. Taidanpa sen hankkia seuraavaksi enkä odottele pokkariversiota.

Syntikirjan luulin olevan chick litiä ja selostin vielä Matillekin, mitä tarkoittaa chick lit. Löystin Syntikirjan Siilinjärven jäte... ei kun raaka-aineaseman kierrätyskopista.

Siellä on kuulkaas ihan mahtavat kirja-apajat. Toinen kummallinen laatukirjojen lähde on Siilinjärven K-marketin edustila. Kierrätyskirjapiste sijaitsi ennen kaupan tuulikaapissa ja minä sen yhden kerran ainakin kävin siivoamassa. Järjestelin hyllyn jollain lailla kirjallisuusgenreittäin.

Tai no. Keksin itse oman luokitusjärjestelmäni. Sijoitin viihteen hyvin näkysälle.

Poistin pisteestä kaikki sinne lojumaan jääneet kirjavaliolyhennelmät. En muista, missä kirjavaliot nyt ovat. Saattavat olla sängynpäätynämme olevien sohvapehmusteiden jalkoina.

Kun eilen illalla käydessämme Lapinlahden lentokentällä ja odotellessamme Ikaruksen laskeutumista, selasin nettiä vähän ikävystyneenä, googlasin ohimennen Katja Kallion Syntikirjan. Siitä oli maininta keskiluokan lukuromaanina.

Aloin hihittää ääneen. Niinhän se on. Samalla tavalla Philip Teir kuvaa keskiluokkaa ja keskiluokan ongelmia. Sekä Katja Kallio Syntikirjassaan että Teir kummassakin lukemassani keskiluokan lukuromaanissaan kuvaavat keskiluokkaa lämpimästi.

Olen piinallisen kiinnostunut siitä, miten keskiluokka elää ja kokee asioita. Syntikirjan mielenkiintoisin hahmo kuitenkin oli ehkä jopa ylempään, akateemiseen, keskiluokkaan kuuluvien vanhempien tytär Sofia, joka ei eläessään saavuta vanhempiensa yhteiskunnallista asemaa.

Sofian äiti Tuulikki jäi luokkanousussaan vähän niin kuin puolitiehen. Hänen anoppinsa, Henrin äiti, on kaupunkilainen kansannainen, Selma, joka on saanut poikansa koulutettua historian tutkijaksi, mutta joka itse tyytyi asumaan suttaisessa kaupunkiasunnossa. Anopilla oli käynyt kahvivieraita ja kun Henri toi Tuulikki-nuorikkonsa vierailulle, olivat edellisten kahvittelijoiden kupit liimautuneet sohvapöytään sokeriliemellä kiinni.

Tuulikki oli maalta, Savosta. Hänen kotitalonsa sijaitsi neljän kilometrin päästä tiilikirkolta. Kirkonkylällä oli romaanin tapahtumahetkellä jo homopariskunnan pitämä kukkakauppa. Tiilikirkko Savossa on ainakin Haukivuorella ja Rantasalmella.

Tuulikin oma nousu akateemiseen luokkaan jää kesken. Hän kyllä aloittaa pontevasti aikuisopinnot ja etenee graduun asti, mutta palaa lentoemännäksi. Lentoemäntänä hän jää eläkkeellekin.

Voihan olla, että Tuulikki Syntikirjan päättymiseen jälkeen alkaa eläkkeellä ja Henristä eronneena opiskella. Voihan olla, että hän tekee ensin gradunsa loppuun ja väittelee lopulta draamakirjallisuuden tohtoriksi. Henri jäänee paikoilleen. Hän elelee elämänsä loppuun asti ruotsinkielisen perijättären Denisen tossukkana.

Kyllähän se välillä Henria ahdistaa, mutta aika auttaa ahdistukseen. Denise on päättänyt. Hän ei päästä Henristä irti. Denisellä ei ole ollut etäistä isää eikä hänen tarpeensa viedä toiselta naiselta jotain tälle kuuluvaa, tässä tapauksessa aviomiehen, liity isän sylikaipuuta. Isin sylkkyyn sitä Satiainen selitti kaivanneensa ja oli joskus kuulema asettunut keksen erään kokouksen lapinlahtelaisen papparaisen, joka oli vieläkin vanhempi kuin minun aviomieheni, syliin.

Aika ääliö muuten. Tai no kaheli. Kahelianainen.

Denisen isä oli korottanut tyttärensä äidin sijalle. Isä oli ensin nujertanut tyttärensä äidin ja sitten kun tytär kasvoi, hän otti tyttären rinnalleen, uskotuksi ja muutenkin. Denisen seksuaalisen hyväksikäytön suntaan Syntikirjassa ei mielestäni viitattu, mutta Deniselläkin oli kammottava salaisuus. (Siis keskiluokkaisessa mielessä kammottava, muuten ihan läpihuutojuttu.) Salaisuus viittasi Denisen häiriintyneisyyteen.

Tuulikki hymähtää, että Henri ei sentään muuttanut kenenkään opiskelijattarensa luokse. Denise oli jopa Henriä vanhempi. En muista, minkä alan nainen hän oli ollut. Arvelen, että Syntikirjan viimeisen sivun jälkeen Tuulikki ryhtyy kehittämään itseään ja Henri jatkaa mössöttelyään, nyssyttelyään Denisen kanssa.

Tuulikin ja Sofian suhde on kimurantti ja kipeäkin, kuten äidin ja tyttären suhde voi olla. Läheisyys tuo kipeyttä, se on selvää. Sofia ei ole isänsä kanssa ollutkaan läheinen. Isän kanssa he ovat nimenneet äidin huonot mielentilat ja kohtuuttomalta tuntuvat raivokohtaukset kummitusjuniksi.

Nainen on sellainen. Joskus raivokas. Pääsin juuri sanomaan, että lapsillahan naista voi syyllistää mennen tulleen. Ihan varmasti Lilith on juutalaisessa mytologiassa saanut miesten keksimänä alistumattomasta seksuaalisuudestaan leiman, jonka mukaan hän tappaa lapsia.

Mutta hyvä, että Sofia ja isänsä ovat tunteneet yhteyttä, kun äitillä on keittänyt ylitse. Ihan hyvä.

Äitien ja tyttärien monimutkaisia suhteita pitää vielä käsitellä erikseen, sillä luin keväällä (vai oliko se talvea vielä) Elena Ferranten Tyttären varjon. Joskus se, että lapsi pyristelee irti, voi olla helvetin tuskaisaa ja aggressiivista. Silloin ei voi kuin odottaa. Aika parantaa. Aika parantaa myös siinä tapauksessa, että toinen nainen, jonka luokse mies muuttaa, alkaa tympiä tai toista naista alkaa tympiä. Pitää antaa aikaa ja ottaa aikaa.

Näin teki mieleni huutaa lukiessani norjalaisen Nina Lykken Ei ei ja vielä kerran eitä romaanin nuorelle toiselle naiselle, joka tuntuu ajautuneen ansaan muuttaessaan uuden aviomiehensä taloon, jossa isännöivät ja kodinhoitopalveluita odottavat miehen aikamiespojat, vähän peräkammarin poikien tyyliin.

Jännä viittaus Tuhkimo-sadun asetelmaan.

Matti muuten tunsi tässä perheessä itsensä Tuhkimoksi. Ja tottahan se jollain lailla olikin. Mutta kun minä en ole koulutukseltani kodinhoitaja tai kutsumukseltani siivooja. Minulla oli ihan toiset intressit eikä Matti sitä tainnut tajuta kanssani yhteen mennessään.

Paukutin sitä hänen päähänsä samalla, kun paukutin teräskattilamme lommoille tiskipöydän kantta vasten. Tunsin olevani ansassa, loukussa ja vaarassa aviokuolla. Sitten löysin Pentti Straniuksen sähköpostilistan ja uppouduin älyllisten keskustelujen maailmaan.

Avioliittoni pilaantuminen oli sillä sinetöity. Pääsin unohtamaan Matti-poloisen. En odottanut häneltä sitäkään vähää, mitä siihen mennessä olin odottanut. Komeiden kasvojen takana oli älyäkin, mutta aika syvälle hautautuneena.

Syntikirjan Sofia tekee satunnaistöitä tarjoilijana lounaspaikassa sekä piirustuskurssin elävänä mallina. Hän asuu vuokralla ja unelmoi kämppänsä ostamisesta. Se sijaitsee Helsingin-Ruoholahdessa jossain vanhassa villassa ja on perennoineen juuri hänen näköisensä.

Sofian sosiaalinen status on alempi kuin hänen vanhempiensa. Sofialla on ollut lääkäriaviomiestä (se olisi ollut hänen mahdollisuutensa pysytellä yhteiskunnan yläportaalla) ja sun muita aviomiehiä ja kaikenlaisia lyhyempiä ja pidempiä suhteita.

Mietin, että proletariaatti koetti koskettaa Sofiaa remppamiehen hahmossa, muttei se niin ollutkaan. Remppamies, joka petti ruotsinkielistä bättre folket -vaimoaan, oli alkuperäiseltä ammatiltaan graafinen suunnittelija.

Kuvaava oli kohtaus, jossa remppamies-graafikon vaimo tulee Sofiaa tapaamaan. Hän ei sano muuta kuin, että ahah, nyt minä ymmärrän. Sofia olisi ollut remppatyypille tasavertaisempi suhde. Pätkätöitä, vuokrakämppä.

Tämäkin kohtaus oli kerrottu niin hienon tarkkavireisesti. Kallio ei sano suoraan juuri mitään ja se on niin vaikuttavaa kerrontaa, että voi jumpe.

Minä halusin nähdä Satiaisen puolitoista kuukautta sitten ymmärtääkseni, että en oikeasti ymmärrä. Teki mieleni jättää mies siihen vuokratalon portaille. Nynnyttelemään, ynnyttelemään, olemaan ei-kukaan, ei-mitään, ei-missään. Ei tarvitsisi päteä, vaivata päätä ja voisi vain olla. Ajattelematta mitään. Tiili kasvaa ja voi voi kun kaikki on masentavaa ja toivotonta.

Sofiasta tuli mieleen, että Anne Tylerin Hengitysharjoitusten pariskunnalla Maggiella ja Iralla (mies) on tytär, josta kaikkitietävä kertoja sanoi, että tämä ei koskaan tulisi saavuttamaan samaa elintasoa kuin vanhemmat.

Tyttärellä oli kodissaan sisustus, joka paljasti mistä on kyse. Lattialla oli tyynyjä ja lattiat olivat kauttaaltaan kirpparimattojen peitossa. Muistan tämän taas selvästi ja nyt olisi mielenkiintoista lukea Hengitysharjoituksia uudelleen selvittääkseni, muistanko oikein vai vain selvästi mielikuvissani. Olen ostanut kirjan vuonna 1989 itselleni nimpparilahjaksi. Silloin oli torstai. Jostain syystä olen aina halunnut kirjata ylös viikonpäivän päivämäärän yhteyteen.

Keskustelimme äsken puhelimessa mieheni kanssa siitä, miksi minä ärsyynnyn hänen tuen tarpeestaan ja pidän sitä pönkittämisenä. Miksen voi vain iloita siitä, että mieheni tarvitsee tukeani? Niin mutta vittujoo. Tekee mieleni välillä lähettää hänet vuokraläävään reppanoimaan.

Jahas, tässä on nyt sellainen mekanismi ja parisuhdedynamiikka. Kun minä innostun jostain firmassa, että tästä tulee hyvä proggis, jee, mieheni kiskaisee minulta maton jalkojeni alta. Hän ei kestä näköjään sitä, että toisella on hyvä mieli. Jos on masentunut, lähimaailman pitää pitää yllä masennusta ja olla ikään kuin samassa vireessä. Aika vittua muuten elää masentuneen ihmisen kumppanina!

(Koetan ajatella meitä kaunokirjallisesti. Otetaan vaikka A.A. Milnen Nalle Puh. Minä olen selvästi hunajaan (no just siihen niin) addiktoitunut Nalle Puh ja Matti masentunut aasi. Joskus kun olen nukkunut hyvin, olen kuin pomppiva Tikru. Joskus hölmö Nasu.)

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi