Eppu Nuotion myyntimenestysromaani

Mutta minä rakastan sinua

pe 18.9.2020

Muistaako kukaan enää viime syksyn lauantai-illan murha- tai no lähinnä poliisisarjaa Wild Billy - katukyttä korvessa? Jos olen antanut itseni ymmärtää oikein, täkäläisen SKDL-tervaskannon tavoite on katsoa lauantai-illan murha- tai poliisisarja vaimonsa kanssa yhdessä. Tarkoituksena on olla kotona edes yhtenän iltana viikossa ja niin, että kotonaolo olisi ennustettavissa.

Matti rytmittäisi elämänsä mielellään puoli yhdeksän uutisten mukaan niin kuin ennen vanhaan perheet tekivät. Jos samat uutiset on katsottu ensin aamulla viiteen kertaan, illalla tietokoneelta kolmeen kertaan ja sitten vielä puoli yhdeksän aikaan, panen joskus sormet korviini ja alan ulvoa ääneen. En jaksa tätä.

Pahinta oli kepu- ja kokoomuskokousten aikaan vähän aikaa sitten. Annikka Saarikko -ennakkosuosikkihokeman nyt vielä jotakuinkin kesti, mutta Petturi Urpon (kök.) matala toisteinen mörinä julkisen sektorin lomautuksista ja valtakunnan talouden ja työllisyyden madonluvuista ylitti kestokykyni. Kyseessä on vasemmistolaisen hallituksen järjestelmällinen nakertaminen enkä ymmärrä, miten ihmiset eivät kyllästy kokoomusjargoniin: leikkaukset, talouden tasapainotus, julkinen sektori alas, työttömyysputket poikki.

MustReadissa oli Heikki Pursiaisen artikkeli siitä, kuinka Orpo tarjosi synkistelyä ilman ratkaisua. Jutun alku oli lupaava: "Kokoomuksen puoluekokouksessa istuttiin pimeässä ja murehdittiin hallituksen tuhlaamista. Puheenjohtajan linjapuheessakin korostuivat talouden kriisitunnelmat. Mutta onko kokoomuksella ratkaisuja kriisin hoitamiseen?" En kuitenkaan ehtinyt ostaa juttua, sillä ei ollut aikaa perehtyä PressDooriin.

Nyt perehdyin. Höpsistä, olipas helppoa. Koska olen MustReadin vanha tilaaja, tietoni oli PressDooriin tallennetut. Olen ostanut sitä kautta yksittäisiä juttuja aiemminkin. Vuosia tilasin MustReadia kuukausiveloituksella ja ehkä palaan samaan käytäntöön nyt.

Kokoomus on demareiden menestyksen myötä siirtynyt toivosta epätoivoon. Kuka haluaa äänestää puoluetta, joka lupaa vyönkiristyksiä, niukkuutta ja leikkauksia. Sanoinkin taannoin eduskuntavaalityötä tehdessäni, että minusta julkisen sektorin hoitsu, joka äänestää kokoomusta, on sama kuin tyyppi, joka ampuu itseään nilkkaan.

”´Supistuvilla maailmanmarkkinoilla yritykset tekevät nyt päätöksiä siitä, missä tuotantoa ajetaan alas ja missä jatketaan. Koska kilpailukykymme ei ole kunnossa, on edessä kylmää kyytiä suomalaisille työpaikoille”, Orpo kauhistelee.

Tässäkin mielenkiintoista on se, että Orpo ei esitä mitään ratkaisua kiireellisenä pitämäänsä ongelmaan. Hän kyllä maalailee siellä täällä puheessaan paikallisesta ja yksilöllisestä sopimisesta tai yleisemmin joustavammista työmarkkinoista. Nämä eivät kuitenkaan ole mitään ratkaisuja hänen näkemäänsä juuri nyt iskevään kilpailukykyongelmaan.

Orpo ei sano mitään esimerkiksi siitä, pitäisikö jo sovittuja palkankorotuksia perua tai tehdä jotain muita nopeita toimia." (Heikki Pursiainen Petteri Orpon kokoomus – vähän synkkä kirstunvartijapuolue, MustRead, 9.9.2020)

Heikki Pursiainen on Ajatuspaja Liberan uusliberaaleja heeboja enkä voi olla tyrskähtämättä tälle, mies ainakin tietää, mistä puhuu, tuntee, tunnistaa ja tunnustaa uuslberalismin, siitä pointsit: "Kukaan ei pysty muistamaan kuutta k:ta. Kaksi k:ta, kolmekin k:ta saattaisi olla iskevää, mutta kuusi kuulostaa suorastaan k-kirjainten tulvalta. Kykypuolue Kansallinen kokoomus kovasti kannattaa kestävää kehitystä, koulutusta, kasvua, kansainvälisyyttä, kaupungistumista, koulutusta kuten koronasta selviämistäkin, kokkarien karavaani kulkee korkokenkien kannat kopisten kohti kuntavaaleja."

Lisään tähän, että kokoomuskorot kopisivat potentiaalista pitkäaikaistyötöntä, ikääntynyttä työntekijää naamaan esimerkiksi viime maanantain Ylen MOT:ssä, jossa toimittajatar sai hepulin siitä, että jotkut ikääntyneet työntekijät tulevat toistamiseen (ääni ihan nousi falsettiin mielenkohusta toimittajattarella tässä) velvoitetyöllistämisen piiriin. (MOT ma 14.9.2020 Ansiosidonnainen päiväraha)

MOT:n sarjassa oli haastateltavana nuori nainen, joka ei ole koskaan kuullutkaan työttömyyskassasta. Toimittajatar varoi visusti sanomasta sanaa ammattiliitto. Ohjelman haastateltavatypykkä oli varmaan saanut kotonaan kasvatuksen, jossa ammattiliitot ja työttömyyskassat ovat belsebuubista ja ay-väki syö nättejä pikku tyttöjä aamiaisekseen.

Esimerkiksi Savon Sanomista pantiin pihalle säännöllisin väliajoin vanhenevia naisia, jotka eivät ole koskaan olleet Ylä-Savon neitoja. Heidät työnnettiin työttömyysputkeen. Nyt juuri sitä ikäluokkaa nuorempi MOT:n naistoimittaja kirkaisi, että saisiko hänkin vuoden päästä tällä tempulla kymmenen vuotta ansiosidonnaista työttömyysturvaa!

Niinhän se on, että jos jossain kohti asiat ovat hyvin, pitää kurjistaa, että kaikilla olisi yhtä kurjaa. En ymmärrä, miten kokoomus on saanut läpi tällaisen demagogian kautta aikain. Sitä paitsi! Työläisten hyvä työttömyysturva on myös meidän pätkätyötä tarjoavien pienyrittäjien turva. Ja mielellämme me siirtäisimme veronmaksua työläisillemme esimerkiksi arvonlisäverosta.

Veroja pitää mielestäni herraisä sentään maksaa tuloista. Kulutusverot ovat kinkkinen juttu. Ne kuitenkin kolahtavat pienituloiseen. Pienituloisenkin on liikuttava ja pienituloinen, vaikka mikroyrittäjä malliin Isä, poika ja Hiace -kuten me olemme, liikkuu usein vanhalla rohisevalla dieselautolla. Me myös haluaisimme lämmittää taloamme talvisin.

Tälle on pakko nauraa, voi hyvän tähden, miten tirskahtelevaa tekstiä Pursiaiselta. Kuin pieniä tikarinpistoja: "Kuulija odottaa saavansa edes pikkuisen tietää, mitä suunnitelmaan olisi tarkoitus kirjata. Mutta kokoomuksen suunnitelma on selvästi vielä salainen. Kun Orpo vielä kertoo, että velkaantuminen otetaan hallintaan veroja nostamatta, uteliaisuus salaista suunnitelmaa kohtaan kasvaa entisestään." (Heikki Pursiainen Petteri Orpon kokoomus – vähän synkkä kirstunvartijapuolue, MustRead, 9.9.2020)

Jestas, täältähän tämä tuli: "Orpo ei puhu merkittävistä työmarkkinauudistuksista millään aikavälillä. Hän ei puhu kapitalismin ja liberalismin kohtaamasta tiukasta kritiikistä eikä eriarvoisuudesta."

Ohhoh, sanon minä. Jopas jopas.

....

Merkintäni heilahtelee, mutta Maria nukkuu vielä, joten minulla on aikaa naputella. Tämän päivän työ on kirjoittaa puhtaaksi yksi tarjous ja koettaa saada Katre hyväksymään palkkailmoitustani. Pitää sopia ensi viikoksi Matille yksi palaveri kahden uuden potentiaalisen ysaolaiskoulutussopimukselaisen asioissa.

...

Meilläkin kotona yhdeksältä tulleet uutiset olivat must. Niin kauan kuin isä ja äiti olivat elossa, kotona oli minulle siellä, missä isä ja äiti asuivat, riippumatta siitä, tunsivatko äiti ja/tai isä olonsa kotoisaksi kyseisellä kotipaikkakunnallaan.

Koetan nyt tottua ajatukseen, että tämä ei ole enää Marian tai Annan koti. Kyllähän se pahalta tuntuu joka kerta, kun Maria sanoo, että haluaisi sittenkin takaisin kotiin. Mitä vittua? Kotonahan sinä nyt olet! Mutta ei ole. Lapsella on jo oma koti, se on vain hyväksyttävä. Anna ehkä vielä joskus on tulossa kotiin. Arvelen, että hän on kotonaan vasta, kun on ostanut omistuspenthousen Jyväskylän huimista tornitaloista.

Joka tapauksessa joskus olemme onnistuneet Matin kanssa olemaan omassa kotona lauantai-iltana ja ihan lötköilemaan leveässä parisängyssämme ihan Satiaisen ja panolastin kiusaksi.

Matti halusi meille viime syksynä ostaa sängyt, hän kertoi nyt, että alkoi tehdä vähittäisiä liikkeitä avioliittomme vahvistamiseksi - ihan heti hän ei uskaltanut, kun kesällä Vanajalinnan työnohjaussisäoppilaitosjakson jälkeen ilmoitin, että ylläri bylläri! En jätäkään sinua, vaan haluan kanssasi samaan hautaan! Eiks oo kivaa tämmöinen.

Kun Satiainen tai hirvittävä panolasti olivat lukeneet blogistani aviomieheni tekemistä siirroista liittomme kursimiseksi kasaan, oli kummankin kiristettävä otettaan. Voisivat perustaa muuten vertaisryhmän nämä panolasti ja Satiainen. Meillä on oma Istukkaryhmä, jossa varmaan otamme heidät varoittavana esimerkkinä syksyn mittaan esille.

Harkitsen sellaista aloitetta Istukkaryhmään, että käymme ihan vapaaehtoistyönä ympäröimässä kummankin kotitalon oranssilla leveällä nauhalla, johon painatan rakennusliikkeen piikkiin tekstin: "Vaimo, älä päästä miestäsi lähellekään tätä taloa!"

Hm. Satiaisen takia leimautuisi koko rivitalo. Hm. Ehkä hänen tapauksessaan voisimme käyttää oranssia teippiä ja teipata ulko-ovi.

Mikähän olisi sopiva nimi Satiaisen ja panolastin vertaisryhmälle? Pitää ihan miettiä. Toiset ja kolmannet naiset. Jos naisia ryhmään tulee lisää, ryhmän nimi olisi alati laajeneva. Neljännet, viidennet ja kuudennet naiset. Mikä meitä yhdistää? Ihana Matti Valkonen!

Panolasti oli viime kesän jälkeen yhä törkeämpi. Niin tämä oli jo joulukuussa 2018

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2018-12-yksin-sinun-kuoharit-i--iiieraiden-avioliittojen-tarinoita-osa-1

Aviomieheni säikähti toden teolla panolastiaan tässä kohtaa historiaa. Ja panolasti pani parastaan manipulaatiossaan. Koko ajan kumpikin, sekä Satiainen että panolasti, vingahtelivat, että Matti ei saisi minun antaa kirjoittaa näitä asioita blogiini.

Että on yksityisyys. Niinpä niinpä. Yksityisyyspä hyvinkin. Yksityisyyden varjolla voi pettäjä parkkeerata autonsa kirkonkylän valtaraitin varrelle parkkipaikalle eikä kukaan sano mitään. Yksityisyys nääs. Voi vittu, pitäisi saada pari kunnon kyylää raitille kyttäämään, tekemään havaintoja ja kertomaan näkemästään. Näin aviopuolisot pääsisivät ajoissa käsiksi ongelmiinsa. Eroja voisi tulla, mutta erokin on parempi kuin vuosien elo valheessa.

Katsottiin äsken Marian aloitteesta Ylen Areenalta Ronja Salmisen ohjelma Pettämisen tie:

https://areena.yle.fi/1-50203296

Siinä parisuhdeterapeutti sanoi, että avioliiton alussa voi ainoastaan luvata puhua totta toiselle. Totuus tekee meidät vapaaksi, sanoi parisuhdeterapeutti ja muudan nuori nainen, joka melkein omien sanojensa mukaan sai aviomieheni vastaamaan flirttiinsä. (Voisi siinäkin keisissä joku alkaa puhua totta.)

"Totuus tekee meidät siinäkin tapauksessa vapaaksi, kun joudumme kuulemaan ikäviä asioita toiselta tai joudumme tuottamaan toiselle pettymyksen. Totuuden perusteella voi sitten tehdä johtopäätöksiä siitä, miten tästä eteenpäin."

Sehän tässä harmittaakin. Näin monta vuotta hukkaan. Jos Matti olisi kertonut pettämisistään, olisin voinut tehdä omat johtopäätökseni. Totta kait olisin pakannut tavarani oitis ja häipynyt.

Siksi Matti ei kertonut. Koska olisin häipynyt. Niin hän sanoi. Hän halusi vain hätähuutaa ja hälyttää pettämisilläni. No niin halusin minäkin, jumalauta.

Kirjoittamalla tämä vaikuttaa hmmmm enemmän absurdilta, mutta jollain lailla. Kumma kyllä ymmärrettävältä yhtä aikaa. Selkenee, oikenee, näin tämä meni.

Olisin voinut jo vuonna 2013 kysyä ihmiseltä, jonka sivuutin, koska luulin häntä polyamorian kannattajaksi, onko hän oikeasti sitä ja olisiko hän valmis sitoutumaan yhteen ihmiseen - minuun.

Vituttaa.

(Muuten! Jos luet tätä, ajatukseni selkenevät kirjoittamalla näitä auki.)

....

Kun minä vihdoin ilmoitin, että ylläribylläri tadaa, taputtakaa nyt kaikki minulle, en jätäkään Mattia, Satiainen oli yhä tarvitsevampi ja työntyvämpi, takertuvampi, pommitti ja aneli, inisi, että jokainen aviomieheni poistuminen hänen luotaan tuottaa massiivisen hylkäämisen tunteen.

Niin varmaan. Korostan tässä, että minun aviomieheni ei ole ainoa tämän alan yrittäjä, johon ou nou -liimapaperi on takertunut. Tuchin syndrooma, limerenssi rakkaus. Limerenssi käy ilmi todistettavasti Satiaisen minulle kirjoittamasta kirjeestä. Se on siinä, että Matti on Satiaisen mielestä samanlainen reppana kun hän itse, yllättävän tarkkanäköinen. Osin kirje on harhainen, osin absurdilla tavalla surkuhupaisa jopa.

Matti on voinut kertoa hänelle kaiken. Matin versio on, että hän kuunteli tuntikausia puhelimessa siitä, miten Satiaisen äiti dementoituu, tillit kasvavat ja miten cowboy tuo Satiaisen luokse kylään jopa uuden naisystävänsä osoittaakseen Satiaiselle tämän paikan.

Limerenssistä rakkaudesta voi englanninkielen taitoinen lukea amerikkalaisen käyttäytymispsykologin Dorothy Dennovin kirjasta Love and limerence - the Experience of Being love (1979) tai ruotsalaisen Lena Anderssonin romaanimuotoisista hybrideista Omavaltainen menettely tai Vailla henkilökohtaisesta vastuuta.

Blogistinimimerkki Dissitentti on suomentanut termin takertuvaksi rakkaudeksi, leimautumiseksi, hullaantumiseksi. Varmaankin vappuna 2002 Lapinlahden työväentalon ovella kyse minullakin oli hullaantumisesta ja keväällä sekä kesällä 2004 Matilla kyse patologisesta ambivalenssista (Katriina Järvinen Saanko esitellä monenlaiset minämme, 2017, s. 157) .

http://dissidentti.org/limerenssinpauloissa.html

Patologinen ambivalenssi ilmeni siinä, että mies veivasi ja huopasi, sousi ja vatkasi: tule luokse, mene pois, ai menet pois, no tule luokse, en kestä ilman sinua, mene pois, tule luokse, mene pois. Tätä jatkui oikeastaan koko ajan suhteemme alkuajoista lähtien viime tammikuuhun. Minä aloin lopulta vain huutaa, että tuskin jaksan odottaa siihen, kun Anna muuttaa pois kotoa.

Ja tässä kohtaa olivat Satiainen ja panolasti kieli pitkällä. He kumpikin ajattelivat voiton varmana, että kypsä Matti-omppu kohta putoaa heidän ammottavaan... öhhhh kitaansa (John Cleland Fanny Hill s. 27).

En voinut luottaa Mattiin. En ole luottanut alusta astikaan ja siksi värväsin joukon turvamiehiä. Kierre oli valmis. Mitä enemmän Matti työnsi minut epävarmuuteen, sitä enemmän minä varmistelin takaporttia. Jos loppu tulee, on minulla ainakin paljon miespuolisia ystäviä, joiden luokse mennä itkemään.

(Totta kait tässä yhteydessä tarkoitan muutakin kuin sylissä itkemistä, mutta vasta sen jälkeen olisin "itkenyt jonkun sylissä", kun olisin eronnut aviomiehestäni. Tämän tapahtumien järjestyksen päätin vuonna 2010. Varalle joku mies, sitten ero ja vasta sitten pano. Olen vähäsen kehittynyt ihmissuhteissani. Kun Matin kanssa aloitimme, oli minulla järjestys toinen. Ensin pano, sitten katsottiin, tuleeko tästä hyvä siltamies, jota pitkin pääsen mahdottomasta suhteesta, ja sitten eron toimeenpano. Ehkä oli myös niin, että ajattelin Mattia ensisijaisesti väylänä ulos Leonidista, tätä pitääkin pohtia!)

Saman teki Matti. Hän sanoi, että oli koko ajan varma siitä, että minä jätän hänet. Minä sanoin, että jätän hänet, jos liitto ei muutu paremmaksi. Emme kummatkaan ymmärrä, miksi parisuhdeterapeutti ei antanut meille työkaluja luupin, toistorakenteen, katkaisemiseksi.

Olisihan hänellä nyt jotain pitänyt olla. Emme me ratkaisua pyytäneet, vaan jotain. Sorkkaraudan tapaista, jolla kammeta itsemme pois kierteestä.

Jossain mielessä olen itsekin toiminut kuin limerentti ääliö. Mitä kylmemmäksi aviomieheni on muuttunut, sitä julmemmin olen uhannut avioerolla, mutta samalla yhtä aikaa takertunut mieheeni. Matti sanoo, että jos olisin lähtenyt, olisin aloittanut saman taas uuden kumppanin kanssa. Mene ja tiedä. En tästä ole ihan varma.

Olisin ehkä sittenkin ollut kypsä turvalliseen parisuhteeseen. Olisi pitänyt kysyä tätä asiaa suoraan ihmiseltä, joka oli messengerissä vuodet 2010 - 2015. Sitten väsyi ja luovutti.

Onneksi en kuitenkaan ole ollut suhteessa mieheeni ihan niin kuutamolla kuin Satiainen. Viime talvena aviomieheni ambivalentti käytös loppui. Kertaheitolla. En tajua tätä ihan loppuun asti, onko käännös todellista?

Päättelin, että koska olen itse pystynyt parantumaan monesta pakkomielteisestä käyttäytymisestäni, on sama mahdollinen aviomiehelleni. Yhdessä kompuroimme eteenpäin.

Kaikesta huolimatta olen tarkastellut aviomiestäni tarkkanäköisesti. Sitä samaa olisin toivonut aviomieheltäni itseni suhteen ja osin se onkin nyt toteutunut. Matti uskaltaa sanoittaa havaintojaan minusta. Myös epämiellyttäviä pohjavirtoja on pannut merkille. On varmaan tajunnut niitä vuosien varrella, mutta hänellä ei ole ollut niihin sanoja eikä muuta keinoa kuin mennä ynnyttelemään ja reppanoimaan Satiaisen sylkkyyn. Voi voi.

Ja kostamaan panolastin pesäloukkoon. (John Cleland, Fanny Hill s. 27).

Olen myös kirjoittanut Katriina Järvisen Monenlaiset minämme -kirjan etulehdelle, että Satiainen koetti yhteiskunnallista nousua aviomieheni avulla jo 2000-luvun alussa. Ei tunnu tulevan valmista siinä asiassa. Ei nouse, on kädet niin kipeät ja selkääkin koskee. Masentaa, vaikka on kellari täynnä terveellistä syötävää. Pitää ahtaa suklaata naamaan ja juoda eräpäivänsä ohittanutta siideriä. On joko ripuli tai imusolmuketuberkuloosi.

Sitten nämä kaksi reppanaa mussuttelivat Satiaisen roinan keskellä. Tammikuun alkupuolella olen kirjoittanut aviomiehestäni bestikselle näin: "Huolestuttaa. On jotenkin tokkurainen, töttöröö...." Matti oli vajoamassa lopullisesti alas. Ei enää pysynyt keskusteluissa mukana. Ennen ei pysynyt nopeissa keskusteluissa mukana, nyt ei minkäänlaisissa.

Satiainen kirjoitti minulle, että Matti ei voinut pitää käsiään irti hänestä, anteeksi, nauran taas tässä kohtaa kirjettä. Matin versio: Satiainen tarttui hänen muniinsa.

Dissidentti kirjoittaa, että limerenssin seurannaisilmiöitä ovat depressio, epävarmuus ja sosiaalisten suhteiden vaikeutuminen. Luin Satiaisen aviomiehelleni jouluna 2017 lähettämän tekstiviestin. Siinä olivat kaikki kolme elementtiä, kuten yllä kerroin. Masentaa, pitää ahmia suklaata eikä oma sosiaalinen piiri korvaa aviomiestäni hänen elämässään.

Voi taivas, tällaista riippaa olemme roikottaneet avioliitossamme mukana. Emmekä me ole tosiaan täällä ainoa aviopari, joka Satiaisen liimapaperiin on sotkeutunut.

Huh, onneksi Matti kaivautui itse ylös suonsilmäkkeistään! Kuin paroni Münchausen tosiaan itseään hiuksista kiskoen. Kuului vain plumps ja yht´äkkiä oli ihan toinen mies vieressäni. Paikalla oleva, nauravainen, ajoittain jopa teräväkatseinen. Tarpeeksi teräväkatseinen.

Pakotti minutkin paikalle. Joskus vieläkin yhteisillä ajomatkoilla kiemurtelen. Tekisi mieleni ottaa esiin kännykkä, läppäri, kirja. Lahti-Helsinki -moottoritie on kamalin. Mitä puheenaihetta saamme tästä: Schenker, Schenker, Schenker, posti, Schenker? Tuntuu, että Suomen valtaväylät täyttyvät Schenkereistä. Nettikauppa nääs. Sinne menevät Annan kikkakorot Zalandolta kohti Jyväskylää.

Kun rekan perään on kypäräpäinen peukuttaja, voisin purskahtaa itkuun liikutuksesta. Peukuttaja ilahduttaa ja saan syyn sukeltaa googleen: mikä kuljetusliike, miltä paikkakunnalta, mitä kuljettaa?

...

Palataksemme Wild Billyyn - kaupunkikyttään korvessa. Katsoimme yhdessä jakson, jossa poliisit muuatta asuntomurtonarkkaria etsiessään osuvat erään syrjäytyneen miehen kämppään. Mies istui nojatuolissaan ja tuijotti kaappipakastimessa olevaa pakastettua tytön päätä kuin televisiota. Tämä oli muuten aika rankka kuva Margaret Thatcherin uusliberalismin seurauksista Britannian taantuvilla alueilla. 

Monien mutkien jälkeen Wild Billyn työryhmä selvittää, että pää kuului tytölle, joka oli hypännyt alas tuulivoimalan huipulta. Tuulimyllyn siipi oli katkaissut kaulan ja pää oli lentänyt läheiselle pellolle, josta sen syrjäytynyt avohoitopotilas oli pakastimeensa vienyt.

(Mitähän Satiaisen pakastimesta löytyy?)

Lopussa käy ilmi, että tyttö on tehnyt itsemurhan sen vuoksi, että hänen äitinsä oli käynyt nussimassa hänen poikaystävänsä kanssa.

Matti tuijotti jaksoa tyhjin silmin. Kysyin, mitä tästä ajattelit. Vastaus oli epäselvää mutinaa. Aivan kuin mies olisi ollut jossain aineessa.

...

Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua -romaani oli osin keinotekoinen, tendenssiromaani. Siinä oli juonteena kahden seksialeksityymin rakkaus. Pääasetelma oli mielestäni jännitteetön ja epäuskottava.

Toinen keskushenkilö om kuivahko insinöörismies, joka asuntonäytössä rakastuu kolme vuotta aiemmin eronneeseen tylsähköön historian opettajattareen. Opettajattaren entinen aviomies oli hieman mattivalkosmainen. Hän oli rehtori, joka oli ensin yrittänyt jokaista naisopettajaa opettajainhuoneessa, sitten nainut joitakuita ja lopulta rakentanut pitkän sivusuhteen jonkun kuikelon, nuoremman ja hoikemman kemian opettajattaren kanssa.

Limerenssiä rakkautta oli kuvattu ihan hyvin insinöörismiehen konttorihenkilön kautta. Se oli uskottava juttu. Konttorihenkilö oli statukseltaan insinööri-yrittäjää alemmassa asemassa. Hän muistutti Satiaista Lapiomies tmi:ssä. Tuleva aviomieheni kertoi minusta vuonna 2004 ensimmäisenä juuri Satiaiselle antaakseen tämän ymmärtää, että Satiaisella ei ole sen enempää tulevaisuutta firmassa kuin hänen elämässäänkään.

Mitä teki Satiainen? Liimautui yhä tiukemmin kiinni.

Kun Lapiomies tmi:n konttori muutti Linnansalmentien alkupäästä tähän taloon, Satiainen muutti mukana. Vaikka hänet oli irtisanottu, tuli hän työpaikalleen "päivittämään" firman nettisivuja "vapaaehtoistyönä".

Irvokkainta oli, että kun Satiainen ei enää muuta keksinyt sen jälkeen, kun olimme häätäneet hänet talostamme vaihtamalla makuuhuoneen konttorin paikalle ja konttorin talomme tupaan - nyt kun ajattelee ihan liian myöhään - ja teetimme firman uudet nettisivut nilsiäläisellä mainostoimistolla, Satiainen haastoi meidät Viestintävirastoon.

Satiaisen tulkintannan mukaan firman nettisivujen tekijänoikeudet olivat hänellä. Vastasin Viestintävirastoon, että vaikea sanoa, kenen tekijänoikeuksia on rikottu, sillä mitään toimeksiantoa kotisivujen tekemiseen Satiaiselle ei ollut annettu, hän vain työaikana ja täydellä palkalla teki kotisivuja ja aina, kun hänelle annettiin jokin oikea hänen työhönsä kuuluva tehtävä, hän purskahti itkuun.

Ei kyennyt varsinaisiin töihinsä. Siksi hänet irtisanottiinkin. Vituttaa nyt suunnattomasti, että naisen palkka katettiin Finnveran lainalla ja minä jouduin todella omien voimieni äärirajoille Finnveran lainan takaisin maksussa toimittajan töineni. Eipä siinä mitään, jos nainen olisi häipynyt perheemme liepeiltä, mutta kävi niin, että eipä häipynyt.

Aviomieheni Satiainen tunki vielä kesällä 2018 meille aktiivimallitöihin. Tämä on niin käsittämätön tapaus, että kirjoitan tästä vielä maailman tappiin. Tätä ei oikeasti voi ymmärtää ennen kuin kirjoittaa auki sata kertaa aina uusin yksityiskohdin. 

Miten sivujen tekijänoikeuksien kanssa oli ylipäätänsä, sitäkin kysyin vastineessani Viestintävirastolle, sillä teetimme kokonaan uudet sivut. Vastineeni jälkeen Viestintävirasto vaimeni ja Satiainen aloitti tunkeutumisen toisen täkäläisen rakennusalan yrittäjän elämään.

Harmi, että Satiaisen kirjettä Viestintävirastoon ei minulla enää ole arkistossa. Pitäisi julkaista se. Oli se vain niin huiman pakkomielteistä tekstiä. Verbaalinen lahjakkuushan Satiainen eittämättä on. Puhumattakaan siitä, että värkkäsi aviomiehelleni nahasta kultakirjailtuja kirveenteräsuojuksia, ompeli hänen syylinkejään ja paikkasi hänen työtakkejaan.

Pursotetuista rakkauspipareista puhumattakaan. Ne hipoivat muodoltaan täydellisyyttä.

Kammottavaa. Olen elänyt painajaisessa. Niin on Mattikin elänyt. Sen Matti on tajunnut itsekin. En voi ymmärtää, miten me olemme joutuneet tähän mukaan. Haluaisin oikeastaan kysyä tätä samaa siltä toiselta perheeltä, jonka Satiainen miltei tuhosi.

Satiaisella on ollut kierroksessa myös konkurssin tehnyt rakennusalan yrittäjä. Tätä kolmatta yrittäjää Satiainen syytti kirjeessään minulle huijaamisesta. Että Hän, Satiainen, on poloinen joutunut tämän huijaamaksi. Niinpä niinpä.