Tavallisen mukava suomalainen mies keittiöpuuhavideolla

ma 20.4.2020

Iokaste astui suoraan hänelle asettamiini ansalankoihin. Sain hänet härnättyä kolostaan.

Käytän ahdistelijasta tässä merkinnässä nimeä Iokaste. Se, miksi käytän nimitystä, avautuu heille, jotka tuntevat antiikin tragedioita. Ei tarvitse kuin pääpiirteet tietää.

Eilinen kului Iokasteen kanssa tekstaroidessa. Iokaste tuuttasi meille puhelimet täyteen aviomieheni hänelle lähettämää kuva- ja videoaineistoja ja miehen what´s upp tukehtui. Lopulta puhelin, jossa what´s upp oli, sammahti. Kiitos, ilman ahdistelijan aulista apua tämäkään keisi ei olisi tullut selvitettyä kaikkia pohjamutia myöten.

Iokaste koetti vielä myöhäillalla vaikuttaa raivomanipulaatiollaan. Hänelle olisi pitänyt etsiä hänen oma vihjaileva pikkutuhma vitsinsä aviomieheni ikivanhasta puhelimesta. Kirjoitin, että en jaksa. Vastaus takaisin tuli kuin raipan isku: Jaksat.

Aviomiestäni hän on koko ajan käsitellyt liehittelemällä ja maireilemalla. Toki kuulema siinä vaiheessa, kun estä-toiminto oli sivupuhelimen what´s upissa aviomiehelläni ensi kertaa Iokasteelle käytössä, uhkasi naishirmu normipuhelimen kautta.

Lisäksi Iokaste käski minua oikaisemaan blogini virheet. Aviomieheni ei kuulema ole puhdas kuin pulmunen. Ei ole. Nyt olen oikaissut ainoan virheen. Tai epätarkkuushan tuo lienee ollut. Vastasinkin, että älykäs lukija kyllä huomaa eilisen päivän merkinnästäni, että jo siinä kerroin, millainen pulmunen mieheni on tosiasiassa ollut.

Puheenalainen pikkutuhmuus, vitsi, josta raivopää halusi tarkemmat kordinaatit, oli vuodelta 2006 ja jossain tässä työpöydälläni on lappu, jossa on sekä tarkka päivämäärä ja muistaakseni myös kellonaika. En etsi viestiä tänään enkä varmaankaan edes tällä viikolla, koska on keskityttävä työnohjausopintoihini.

Pikkutuhmasta tekstarivitsistä tulee vielä joskus blogimerkintä erilaisista kulttuureista ja erilaisista diskursseista. Opiskeluaikaan inhosin sanaa diskurssi, mutta koska esikoisenikin käyttää sitä, on varmaan pakko minunkin ryhtyä diskurssianalyysille.

Pää on ollut niin puuroa koko tämän vuoden ajan, että en ole saanut luettua J. L. Austinin Näin tehdään sanoilla -tietokirjaa. Iokaste oli jo ennen vuoden 2006 vitsiä pompottanut miestäni mennen tullen. Iokaste käytti mestarillisesti hyväkseen aviomieheni syyllisyydentunnetta. Ja se, mihin syyllisyydentunne liittyy, tekee koko paljastuneesta kuviosta kuvottavan, oksettavan ja perverssin.

Näissä piireissä ei ole näköjään mitään rajaa.

Vuosien saatossa ahdistelija lisäsi panoksia ja kiristi ohjaksia. Aviomieheni on kulkenut Iokasteensa talutusnuorassa kuin pässi narussa - ja minä myös. Olen Iokasteen vuoksi jättänyt yhden organisaation ja sen päälle onneksi löytänyt tilalle monia muita.

Olen rakentanut oman ystäväpiirini. Mikä on sitten ollut pahasta avioliitolle. En ottanut miestäni mukaan piireihini. Pidin häntä ulkopuolella. Samalla halveksin ja devaluoin häntä. (Devaluaatio on yksi minän puolustuskeino. En edes kehtaa katsoa netistä, varmaan kaikkein alhaisimpia.)

Aivan täydellisesti emme mieheni kanssa vastoin Iokasteen tahtoa pysytelleet erossa tai eri piireissä. Joissain kohtaa uskalsimme liikkua yhdessä. Eilen mietimme, että yhteisiä hetkiä ja juttuja tulee alkaa aktiivisesti muistella. Olemme jo katselleet työmaiden valokuvia. Joukosta löytyy perhekuvia ja pa... pa... pan... parisuhdevideoita.

Koetimme päästä yhdessä jonnekin aina kun Iokasteen valvova silmä vältti. Hän stalkkasi meitä blogistani ja oli hetkiä, jolloin mieheni oli kurkkuaan myöten täynnä Iokasteen pahantahtoisia puheita minusta. Kyllä mieheni sisimmässään tiesi, mitä kirjoituksillani tarkoitan, kuten hän lopulta Iokasteelle what´s uppaili.

Kiinnostavaa kaikessa on se, että kun aviomieheni koetti ottaa Iokasteen lonkeroihin etäisyyttä jättämällä muudaan yhteisön, aviomieheni teki minusta sairaan: "Minun on huolehdittava hoidokeistani." (Tekstari 29.10.2017)

Minä olen tekstarin sairas ja hoidokki. Kiinnostavaa. Äärimmäisen kiinnostavaa, miten asiat voivat avioliitossa mennä mutkikkaiksi. Tekstarin aikaan aviomieheni oli jo lakannut olemasta pulmunen ja parisuhteterapiakin oli meneillään.

Minun sairauteni on kontrollointi, mutta arvelen, että aviomiehen tekstari ei sitä tarkoittanut. Koetan päästä kontrolloinnista irti. Toisen on myös haluttava muuttua. Päästä riippuvuudestaan. Aviomieheni on riippuvainen hyväksynnästä. Niin hän itse sanoi.

On se vain niin kummaa.

Matti on sisältä herkkä ja päältä kiltti. Se tekee hänestä pahoissa paikoissa pelokkaan. Vaikka mieheni tiesi minun tuskani, hän valitsi Iokasteen mielistelyn. Tämä ei ole miellyttävää todeta, mutta piirteen kanssa on ilmeisesti vain elettävä. Kuulunee sarjaan ehdoitta rakastaminen. On rakastettava toista tämän kaikkine piirteineen. Jos teen niin ja koetan itse muuttua, alan vähitellen uskoa, että toinenkin haluaa muuttua.

Käänteitä tragediassa on monta. Hyvänä käänteentekijänä avioliittokommunikointiimme ovat olleet Tony Dunderfeltin Miksi mies ei puhu tunteistaan, Jehovan Todistajien Perheonnen salaisuus ja Herätkää-lehden parisuhdenumero. Kun otin ne esille, aviomieheni nauroi minulle väheksyvästi. Toisaalta olin ollut häntä kohtaan pilkallinen samasta tematiikasta jo vuonna 2005.

Tänä aamuna löysin Väestöliiton sivuilta kirjoituksen otsikolla Pidä minut lähelläsi. Mieheni on jollain tasolla aina noudattanut tämän kirjoituksen ajatuksia:

https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/toimiva_parisuhde/pida-minut-lahellasi/

Sekä bestis että esikoiseni ovat esittäneet minulle parantumisohjelman. Esikoinen sanoi, etten saa lainata Facesta hänen tekstiään tänne, mutta lainaan tähän bestiksen sähköpostiviestiä, jossa on sama ajatus.

"Mikä sinä olet omana itsenäsi ilman Mattia? En siis tarkoita fyysisesti ilman, mutta riittääkö sinulla happi ihan omilla jaloilla seisoessa, vai tapahtuuko kaikki Matin kautta. Siis itsenäinen, itsellinen parisuhteesta huolimatta on taitolaji. Onhan sinulla paljon omia juttuja kuten kirjallisuus ja kirjoittaminen. Mutta entä ihan arki? Se vaatii tietysti ennen kaikkea luottamusta ja uskoa ja sitä että toinen välittää ja arvostaa. Ehkä nämä eivät vielä ole ajankohtaisia mietittäväksi. Teidän on nyt elettävä akuutti kriisi päivä kerrallaan. Aika näyttää, miten asiat alkavat kehkeytyä. Jossain laulussa sanottaa, että reunalla pelottaa aina. Se on totta ja pelon kanssa on vain mentävä eteenpäin. Ei saa lamaantua."

Esikoiseni Marian pari lyhyttä kommenttia panen tähän. Ensin hän tuumasi, että saatana, hermo menee (noiden kanssa) ja lopuksi asiaa analysoituaan hän tuli siihen tulokseen, että olisi pitänyt antaa minulle omat psykoterapiapäätöksensä, jos se olisi ollut mahdollista.

Maria huomasi, että käytän muun muassa huumoridiskurssia väistelynä. Petri Tamminen poikansa Antti Röngän kanssa kirjoittamassaan kirjassa Silloin tällöin onnellinen väisteli kepeilemällä, kuten kirjoissaan. Kun on kepeä, keventää, mutta asiat eivät syvene. Antti Rönkä osaa syventämisen, hän viiltää tekstillään ammottavia haavoja. Mätä pääsee niistä ulos.

Pakko keventää kuitekin yhdellä jutskalla. Sitä ei aviomieheni, kurja, minulle suostunut myöntämään, että oli lähettänyt meidän hauskoja kotivideoitamme Iokasteelle.

Kävimme noin viikon ajan tutut keskustelut, jotka etenivät samalla kaavalla: Löydän valokuvia, vanhoja tekstiviestejä tms. ja alan kysellä. Kysymykseni etenevät aina samalla kaavalla: "Matti, minulla on sellainen tunne, että tässä vielä ei ole kaikki. Kerrohan vielä." "Sinulla hakkaa nyt sydän ja hikoilet, näen sinun ahdistuvan, se on hyvä asia, et kait sinä nyt ihan sosiopaatti ole, kun valehtelu näkyy koskevan. Kerro nyt tämä ja tämäkin vielä. Ei vaikuta enää siihen, jätänkö sinut vai ei. Olen luvannut, että en jätä. Enkä jätä."

Kirjoittaessani tuon, tajusin, että herranjestas, työnohjausopinnoistani on ollut jotain hyötyä. Tammikuun lopussa alkaneessa selvityksessä menetin ensin malttini ja tietenkin jokaisen paljastuksen jälkeen käperryin  kodinhoitohuoneen lattialle sikiöasentoon tai tein jotain väkivaltaista. Matin turvallisuutta en uhannut enkä omaani - paitsi niinä hetkinä, kun olin vähällä lähteä ajamaan autolla. En tosiaan olisi ajanut kallionleikkaukseen tai rekan alle, mutta olisin saattanut kiihdyksissäni ajaa jonkun päälle.

Matti ei päästänyt minua minnekään. Istui vain vieressä katsomassa, kun purin tuskaani. Hän osasi juuri oikealla tavalla ottaa kipuni vastaan. Rauhallisesti ja pari kertaa ottamalla minut sitomisotteella kiinni.

Kun ensikriisi oli ohi, pystyin kyselemään työnohjaajan klassikkokysymykset: Mitä vielä? Onko tässä jotain vielä? Kerro lisää. Odotin kärsivällisesti (juu, kärsivällisestipä hyvinkin, sanoi mieheni, kun kuuli tämän lauseen.) No, kuva täydentyi vähitellen.

Eilen Iokaste kertoi, että oli kaverilleen tai kavereilleen kertonut Matin ja minun keittiöpuuhavideosta. Iokaste oli sen puhelimeensa aviomieheltäni, avulias aatu kun on, saanut. Mietin hetkisen. Ajattelin, onko minun syytä suuttua. Sitten tajusin ja alkoi jo naurattaa koko soppa! Ahdistelijaahan videon lähettämisellä on verisesti loukattu ja vastasin:

"Haluatteko kavereiden kanssa uusia videoita - ihan tuoreita? Kiukonmäen Erämiehiltä kannattaa kysyä näitä vielä lisää. Heillä varmaan on riistakameraotos nimellä 'Aviopari nauttii toisistaan vailla kalvavaa syyllisyydentuntoa helteisen kesäpäivän iltana järven rannalla'."

PS. Otsikosta kiitos bestikselle, jolle olin juuri vastaamassa viestiin siitä, että hän arveli Matin olevan melko tavallinen suomalainen mies, kun löysin aviomieheni google-kuvista irvokkaita naamoja. Kaalimato- ja ammottava kita kuin keräjäläisen kukkaro -kuvia (kaunokirjallinen viittaus John Cleland Fanny Hill, ilotytön s. 31) ei siellä ollut. Melko tavallinen suomalainen mies, sellainen, joka varoo kovasti vain loukkaamasta ketään, voi joutuessaan elukamaisen ihmisen vaikutuksen alaiseksi alkaa itsekin elukaksi.