Tuskatila on kuin epilepsiakohtaus

su 29.3.2020 ja ti 31.3.2020

Mieheni on helpottunut siitä, että kaikki paljastui. Lopulta hän sai kertoa koko kahelianaisessa rämpimiskuvionsa monine noloine yksityiskohtineen. Eikä hänen enää tarvitse pelätä, että puhelin vilkuttaa jotain seksitekstiviestiä.

Seksitekstiviestit olivat häirintää. Eniten vituttaa tietenkin kaikki, mutta ei vähiten se, että nainen tietoisesti löi tekstarein ja puheluin kiilaa väliimme parisuhdeterapian aikanakin. Uskollisen sivusuhdenaisen tapaan tuli vaikka minkälaista masturbaatioraporttia sekä puhelimitse ja tekstaritse. Ei tämä voinut olla vaikuttamatta siihen, että mieheni istui parisuhdeterapiassa jäykkänä ja vaivaantuneena kuin tikku paskakasan päällä.

Löysin netistä petetyn aviovaimon kirjeen miehensä sivusuhdenaiselle. Kirje oli ollut Kodin Kuvalehden parisuhdesivuilla joulukuussa 2018: 

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/parisuhde/hei-mieheni-toinen-nainen-nama-viisi-asiaa-haluaisin-sinulle-sanoa

Kirje on rakentava ja siinä petetty vaimo kertoo, että ei vihaa sivusuhdenaista enää. Minä en ole varma, lakkaanko koskaan inhoamasta mieheni kahelianaista ja kamalinta tässä on se, että mieheni on ollut todellisen ääliön kanssa. Megahullun, kuten Tikkisen Hannele tokaisi.

Olen nyt alkanut käyttää miehestä pelkkää termiä mieheni. Minulla ei ole tällä hetkellä ja toivottavasti ei tulevaisuudessakaan ole - muita miehiä. Ei ole tarvetta erotella etuliittein erilaisia miehiä. Lohtu- ja varamiehet poistin puhelimestani. Kiitos heille osallistumisesta elämääni. Olen heitä tarvinnut, kuten mieheni tarvitsi kahelianaistaan (en tosin ymmärrä sitä, miksi juuri niin kahelia naista, tästä en pääse ylitse, voi Kiesus sentään) - ja joskus kirjoitan merkinnän otsikolla Kevytpettäminen.

Kirjassa Revitty sydän - voiko uskottomuudesta toipua on lueteltu, että puolison uskottomuuden paljastumisen jälkeen on ensin kriisivaihe ja sitten seuraa reaktiovaihe. Kipein reaktiovaihe voi kestää jopa kuusi viikkoa. Vasta puolen vuoden päästä tai jopa vuoden päästä petetty saattaa kyetä läpityöskentelyvaiheeseen ja sitten uudelleenorientoitumiseen.

Mieheni on tällä hetkellä ehkä uudelleenorientoitumisvaiheessa minun vuoden 2010 pettämiseni jälkeen. Hän joutui kokemaan sekä kriisi- että reaktiovaiheen aivan yksin. Minusta ei ollut hänelle mitään apua.

Tunnen miestäni kohtaan jopa myötätuntoa. Hänen läpityöskentelyvaiheensa kului sivusuhteen kanssa. Samaan aikaan nainen kietoi mieheni tahmaiseen liimapaperiin, joka koostui hänen omista tarpeistaan ja fantasioistaan. Tässä mielessä mieheni on uhri eikä hän edes ole ainoa lajissaan saman kahelin kohde.

Kriisivaiheessani - se on nyt osin reaktiovaiheen kanssa edelleen menossa - katson tarpeelliseksi inhota kahelia, joka on vielä kaiken lisäksi niin äärimmäisen tyhmä, että lähettää toimittajan miehelle tekstiviestein kuvauksia masturboinnistaan. Kyllä hänen olisi uskollisena lukijanani pitänyt tietää, että blogiinhan ne aikanaan päätyvät.

Turha vingahdella siellä. Lempivitsini on tarina kokolattiamattoa asentaneesta remontoijasta, joka nuijii vasaralla liittanaksi mattoon muodostuneen kuhmun. Perheen lemmikkimarsuhan se siellä liiskaksi meni. Tosin oikeasti siinä tilanteessa ei marsu ehkä ehdi vingahtaakaan.

Osin minulla on tähän keisiin Revityssä sydämessä lanseerattu ongelmasuuntautunut ja osin tunnesuuntautunut keinovalikoima käytettävissäni. Esimerkiksi Tikkisen Hannelelta olen saanut hauskoja myötätuntotekstiviestejä. Kun kerroin blogissani, että olen sylkenyt aviomiestäni naamalle, Hannele kirjoitti takaisin: "Luin sun blogin. En ihan ymmärtänyt. Oli aika abstrakti. Ehkä minä olen liian rationaalinen. Mutta jos sylkäisit Matin päälle niin herrajumala oli aikakin! Ei se mitään kriisiterapiaa ole, että lentelette taivaalla ja paistatte metsässä makkaraa ja kuhertelette - ja kimpassa haukutte sitä akkaa! Pitää tosiaan muistaa, että miehesi ihan omin jaloin käveli hänen luokseen. Minä nyt annan sulle voimahalin!!!"

Totta. Yltiöpositiivisuudella ja välillä yliyrittämällä mekin koetamme välttyä tuskalta. Matin on vain kestettävä se, että joskus tuska vyöryy ylitseni ja näyttää siltä, että saan raivossani, raivolla koetan kestää kivun, epileptisen kohtauksen. Toistaiseksi Matti on osannut toimia juuri oikein. Hän ei päästä minua ajamaan autolla. En todellakaan ajaisi kallioleikkaukseen, mutta saattaisin tuskissani rysäyttää maasturilla vaikka kahelianaisen ulko-ovestä sisään tai ajaa takakautta olkkarin ikkunasta lävitse. Ikkuna olisi ehkä sen ajan talojen tapaan tarpeeksi alhaalla.

Lisäksi olen sanonut, että suuhuni pitää asettaa puupalikka poikittain, jotten purisi kieltäni halki tai minut pitää ottaa syliin sitomisasennolla. Oikeasti näin kova kipu voi laukaista minussa tarpeen viillellä. Sellaista tein kesällä 1987, kun Rakkauteni Julma Valtikka kohteli minua kylmästi - kun minä olin ensin kohdellut häntä ajattelemattomasti ja epäkypsästi. Olen myös altis pakkoneurooseille. Kun olin valvomassa tuttavan rivitaloasunnon päihdesiivousta isännöitsijän "apuna", minulla laukesi käsienpesuneuroosi.

Aina välillä luen kahelianaisen kirjettä minulle. Siinä on osin jopa liikuttavuuteen asti tahatonta huumoria: "Ehkä me olimme niinä vuosina toistemme kimpussa aina, kun voimme. Sen jälkeisestä ajasta en osaa arvioida, kuinka usein tavatessamme Hän malttoi olla yrittämättä mitään, kuinka monta kertaa torjuin yritykset kokonaan ja kuinka monta kertaa annoin enemmän tai vähemmän periksi. Kädestä kiinni pitämistä tapahtui minunkin aloitteestani."

Kahelianaisen, kuten varmaan jokusen muunkin elämässään pettyneen sinkkunaisen, ajatus oli nielaista aviomieheni vittuunsa ja jatkaa elämäänsä Hänen kanssaan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Nin oli käsikirjoitettu tekemään postineiti, aikansa sinkkunainen, Agnes Wardan elokuvassa Onnen hetket.

Kahelianainen oli jo suunnitellut, että aviomieheni on ensin opeteltava asumaan yksikseen ja sen jälkeen "katsotaan" tilannetta. Väestöliiton teksti Tuchin syndroomaa potevasta sinkkunaisesta on melkein sanasta sanaan kuin kahelianaisen stoori.

Ei siinä sen kummempaa.

https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/sinkuille/?x2249716=4747675

"Vaikeus irrottautua salasuhteesta luo illuusion siitä, että suhde olisi kuin kohtalon isku. Kumpikin kokee itsensä lopulta uhriksi. Kun suhde on edennyt riittävän pitkälle, sen kummatkin osapuolet tarvitsevat usein keskusteluapua."

Toivottavasti kahelianaisen lähipiiri jaksaa jutella tälle rauhoittavasti. Kyllä sinä vielä löydät oikean ja uskovaisen miehen rinnallesi, olethan ikuinen neitsyt!

Naurattaa jo kuitenkin kahelianaisen hurskas tunnustus siitä, että hän teki aloitteen kädestä kiinni pitämisestä. Kahelianainenhan on puhunut vuosia ja vuosia sylkkyikävästään.

"Ei minun ole koskaan ollut vaikea pitää näppejäni irti miehistä, jotka eivät ensin koske minuun, mutta minun heikko kohtani on varhaislapsuuteen asti juontava syli-ikävä."

Voi hellanlettas sentään. Varhaislapsuudesta johtuva syli-ikävä! Syntymä-ääliöys pikemminkin sanon minä. Ja kun aviomieheni oli menossa sanomaan, että tämä tämmöinen on pakko lopettaa, vastassa oli kuorrotettu pipari.