Pia Valkonen

Kumpi petti ensin?

Betty Blue

la 1.2.2020

Riitan nimipäivä. Toinen nimeni on Riitta

Minä petin ensin. Olen nopearytmisempi kuin aviomieheni. Juuri äsken hän sanoi toiselta puolelta keittiön pöydän äärestä, että muutenkin minulla, hänen aviovaimollaan, on tapana mennä asioiden edelle.

Pettämiseni kymmenvuotispäivästä tulee tänä keväänä kymmenen vuotta. Mutta ei uskottomuuteni siihen loppunut. Olen roikkunut aivan viime päiviin asti vuosikausien ajan henkisesti ja tunnetasolla ihmisissä, joilta tankkasin lämpöä ja vastakaikua, kun ne avioliitossamme olivat keskenmenojen jälkeen kadonneet.

Meitä oli silloin vain kaksi toisilleen vierasta ihmistä verilammikossa. Kolme kertaa. Olen kävellyt ambulanssiin sillä tavoin, että huitaisin aviomieheni tiehensä perästäni. Olen sanonut hänelle jollain tasolla, että suru on minun, mene pois. Varmasti siinä vihan tilassa olen yksin mopannut veret yläkerran vessan lattialta.

Yksi Salmetar on taitettu siten, että vuosin jo verta. Sain lehden painoon ja nousin ylös. Sanoin, että huomenna perjtantaina en tule töihin, mutta maanantaina tulen taas. Kävinkaavittavana. Yksin. Kaipasin apua ja tukea, mutta en osannut kääntyä aviomieheni puoleen. Luulin, että pitää olla kovanaama.

Olin yhtä kova kuin kuopukseni, jonka panssarin kolari ruhjoi . Siitä tulee tänä vuonna viisi vuotta.

Minun on vaikea vieläkin ottaa vauvaa syliin. En ole kummipoikani ristiäisten jälkeen vauvaa pidellytkään. Olen kyllä kummipoikani pikku siskoa työnnellyt vaunuissa pitkin Pielavesijärven rantareittiä eikä tyttö mennyt rikki. Kiitos hänen äidilleen mahdollisuudesta käsitellä omia pelkojani. Sain olla vauvan kanssa pienenä annoksena. Nyt ehkä pystyisin jo vähän enempään.

Sen lisäksi, että petin, skannailin ympäristöstäni ulospääsyä. Olisiko tuo se, joka ratkaisisi avioliittomme, kun emme siihen yksin kykene. Olen katsellut maanteillä kulkiessani erinäisiä tienviittoja. Käännynkö, lähdenkö lopullisesti pois. Kirjoitukseni ovat olleet vihamielisiä. Tai ei. Ei ainoastaan vihamielisiä, vaan täynnä vihaa, raivoa ja kostoa. Halusin loukata. Aviomiestäni ja kaikkia.

Anteeksi.

Katsoin eilen, kun kuume nousi, puhelimesta elokuvan Betty Blue traileria. Betty Bluen oppien mukaan me 1980-luvun lopun nuoret aikuiset - me, jotka kiersimme Sodankylän elokuvajuhlat, Tampereen filmifestivaalit ja elokuvakerhot - muodostimme käsityksen siitä, mitä on parisuhde.

Parisuhteessa tulee olla intohimoa. Siihen kuuluu vähän kulahtanut hiekkaranta Ranskan etelärannikolla, taiteilija-kirjailija, nuori tyttö ja seksiä, seksiä, seksiä. Intohimoa. Kukaan ei näytä käyvän töissä, syödään pastaa suoraan kattilasta ja kuljeskellaan jos ei aina ahdistuneena niin haaveellisena milloin missäkin. Lopuksi toinen joutuu mielisairaalaan ja toinen käy tukehduttamassa rakkaansa tyynyllä. Rakkauden teko. Ei puhettakaan kuntoutuksesta, avopalveluista, tukiasumisesta, psyykenlääkkeistä tai mielenterveyskerhoista.

Tuli mieleen Kajaanin kaupunginteatterin Fundamentalisti. Siinä Markus-pappi vaali uskovaisen nuoren tytön kuvaa kymmenen vuotta. Pappi oli käpälöinyt kesäteologia tai rippileiri-isosta seuraavan rippileiripäivän suunnittelussa ja kun tyttö palasi papin luokse saarnaajan vaimona ja kahden lapsen äitinä, putosivat suomut Markus-papin silmiltä.

Tytöllä olikin ollut oma elämä ennen saarnaajan kanssa avioitumistaan. Hän oli ollut pätkätöissä, oli yrittänyt itsemurhaa ja myynyt jopa seksiä. Markus-papin vaalima kuva särkyi. Saarnaajan vaimo juoksi hänen luotaan pois, koetti hypätä auton alle ja joutui mielisairaalaan. Markus-pappi kävi naisen luona sairaalassa, mutta suhde oli jo ohitse.

Betty Bluessa on upea pianoteema. Siinä taiteilija-kirjailija soittaa vähän hapuillen flyygelillä kaunista ja harmonista teemaa. Hänen intohimonsa tulee vastakkain olevan flyygelin istuimelle ja soittaa väliin riitasointua.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi