Ei tullut rakkaustarina – tuli vihatarina

to 20.2.2020

Vähäsen pätkii. Olemme taas yökaudet Matin kanssa puhuneet, puhuneet ja puhuneet. Eilen palasin Varkauden kaupunginteatteriin ja Yksin sinun -näytelmään. Kävimme sen yhdessä katsomassa joulukuussa 2018 ja näytelmän jälkeen seuraavalla viikolla läksin työnohjaajavertaistapaamiseen Helsinkiin. Taisi meillä silloin olla lähijaksokin.

Aviomieheni ei tajunnut näytelmän ydintä – hänen tajuntansa sivuutti käsikirjoituksen raatelevimman kohdan – aviomieheni itse sanoi, että kohta on ehkä ollut niin traumaattinen, että hän ei kyennyt sitä käsittelemään, minä puolestani arvelin, että aviomieheni oli niin itseään täynnä, että kykeni vain tuntemaan ärtymystä siitä, että taas häntä syyllistetään.

Teatterireissua seuraavalla viikolla pudotin Matin pois vanhuuden suunnitelmistani ja aloin fantasioida yhteisestä vanhuudesta ala-asteajan rakastettuni kanssa.

Näin ala-asteajan rakastetustani unta viime tiistain vastaisena yönä ja päivällä itkin sitä, että koska oikeasti läheinen ihminen todellakin pystyy haavoittamaan ja pahasti, on turvallisempi rakastaa haavekuvaa. Kääntelin ajatusta eri suuntiin ja lopulta tajusin, että niin toimii pelkuri. Pelkuri, joka ei uskalla päästää ketään lähelleen. Minä olen ollut pelkuri (ja totisesti sitä on ollut Mattikin!). Totta kait lähellä on helppo haavoittaa toista. Ja sitähän tekee väistämättä, vaikka ei aina tahtoisikaan.

Unessa pyysin ala-asteaikaista rakastettuani, joka nukkui meillä jossain sängyssä, varmaan tuvassa Marian vuoteessa, saattamaan minut autolle. Talossa oli myös Leonid, mutta hänestä näin vain selän. Kun mietin päivällä unta ja tajusin, että olin huolella tämän avioliittoni ajan vaalinut haavetta ja osin haavekuvallani onkin ollut tarkoituksensa! Se on pitänyt minua hengissä sillä aikaa, kun aviomieheni on tutustunut itseensä pettämällä minua konkreettisesti.

Haaverakastettu on ollut apuna tässä sekä kolme muuta miestä, jotka olen asettanut aviomieheni edelle. Me molemmat Matin kanssa olemme syypäitä – yhtä paljon, sillä loukkasimme toisiamme jakamalla auliisti muille sitä, minkä tiesi toisen itseltä eniten kaipaavan.

Pyysin unen haaverakastettuani saattamaan minut autolle, mutta oikeasti halusin kertoa Matille, että minua pelottaa lähteä Helsinkiin. Haluaisin olla vain lähellä aviomiestäni. Lisäksi otan nyt sen riskin, että kun aviomieheni kaheli lohduttajatar lukee minun olevan matkalla Helsinkiin, hän kaivertaa talomme sokkelin alitse reitin, kalvaa betoniin itsensä mentävän reiän ja luikertelee taloon ja kuin iilimato imeytyy taas aviomieheni perseeseen kiinni.

Niinhän kärpäspaperinainen on tehnyt aviomiehelleni tämän meidän avioliitomme aikana useasti eikä minun aviomieheni ole edes ainoa! Yhden poloisen vaimo oli tuumannut, että eihän sitä XX:a voi XX:n jäljiltä kokonaan jättää, onhan se niin kiltti mies. Kärpäspaperinainen imeytyy heti kiinni, kun huomaa toisessa heikon kohdan. Hän on pöpi, mutta jossain suhteessa tarkkanäköinen. Hän tiesi tarkalleen, miten ajoittaa hellät ja ystävälliset sivelynsä. Hän osaa haistaa toisen epätoivoisen hyväksynnän halun.

Uskon sen kyllä, että aina kun aviomieheni koetti pyristellä sotkusta irti, kärpäspaperinainen lisäsi panoksia. Seksipikkarit ja lopulta seksitekstiviestikin tai monta. Ja a vot, miestä viedään kuin pässiä narussa.

Minä iskin samaan aikaan päätäni muuriin, jonka aviomieheni oli kasvattanut ympärilleen sillä aikaa, kun minä hoidatin itseäni pelinappulallani. Kiitos ja anteeksi! Pelinappula itse sanoitti asemansa tässä aviosodankäynnissä enkä minä voinut muuta kuin myöntää. Näinhän se on. Oli pelinappula ja kiitos, että suostui.

Voin kertoa melkein kellonajankin päivämäärineen, milloin avioliittomme suistui radaltaan. Se oli perjantaina 14. toukokuuta 2010 – oli illansuu ja kävelin yksin Helsingissä Olympiastadionilta kohti Kiasmaa. Kansallisoopperan takana katsoin puhelintani.

Aviomieheltäni oli tullut tekstiviestejä. Hän antoi minulle kaiken anteeksi ja oli valmis jatkamaan puhtaalta pöydältä. Minä en avannut yhtäkään tekstareista, sillä olin jo peruuttamattomasti matkalla – päin ihan omatekemää helvettiä.

Valtava häpeäntunne palasi tasan yhdeksän vuotta ja kolme kuukautta tapauksen jälkeen. Viime elokuussa työnohjaajaopiskelijaryhmän kanssa teimme harjoituksia Kansallisoopperan ulkoareenalla. Muistin yht´äkkiä, kuinka siinä kohtaa olin ottanut puhelimeni laukustani ja katsonut. Monta tekstiviestiä Matilta Vilnasta. Olin lähettänyt hänet matkaan, jotta voisin itse tehdä huorin.

Palasin harharetkiltäni sunnuntaina kotiin. Uskoton vaimo. Vastassani oli mykkä kivi.

En ollut lukenut hänen tekstareitaan, sillä en kestänyt itseäni. Häpeä oli niin syvä. Matti luuli, että pyyhin persettäni hänen anteeksiannollaan. Minä en tiennyt, että mitään anteeksiantoa olikaan. En ole näinä melkein kymmenenä vuotena sen jälkeen tajunnut, miten suuri mies ja anteeksiantava mies minulla on. Tajusin sen vasta nyt, kun käytössämme olivat tappavat aseet.

Vasta kun laskin omat aseeni, toinenkin tuli vastaan. Aseiden laskeminen ei muuten ole sitä, että julistaa "Nyt olen laskenut aseeni!". Kaikki on paljon monimutkaisempaa.

Se, miksi alunperin valitsin väliimme pelinappulan, johtui loukkaantuneisuudestani. Minulle oli käännetty selkä enkä minä omaa vaurioituneisuuttani jaksanut ymmärtää, että siinä missä minä suhtauduin lasteni kuolemaan (he olivat minulle kuolleita lapsia, ensimmäisessä avioliitossani oli aika, jolloin minulta kuoli lapsi joka kuukausi) raivolla ja vihalla, Matti kääntyi kyljelleen ja masentui ulottuviltani.

Jäin mustan raivon valtaan. Minusta tuli tuhovimmaisesti aggressiivinen. Aviomieheni todennäköisesti sairastui valkoiseen raivoon. Aviomieheni oli tyyni ja hillitsi itsensä. Minusta hän huokui tunnekylmyyttä, mutta omasta mielestään hän oli vain rauhallinen. Minä ja myös hänen ensimmäinen vaimonsa sairastutimme hänet.

Kaiken lisäksi minä tungin itseni tilanteeseen, jossa aviomieheni ja hänen entinen vaimonsa olisivat ehkä voineet saada välinsä kuntoon - vaimonkin olisi siinä tapauksessa pitänyt haluta sitoutua pitkään terapiaan.

Mykkä kivi oli kovettanut itsensä. Hän käytti aviorikoksessaan myös lohkomista. Lohduttajattaren sylissä oli eri ihminen kuin yhteisinä öinämme, jolloin aviomieheni ei päästänyt minua pois sylistään. Kun koetin mennä alakertaan nukkumaan, Matti päättäväisesti haki minut takaisin.

Erityistä huonoa omaatuntoa ei ollut, sillä eihän se ollut aviomieheni, joka kävi vieraissa. Se oli joku ihan muu. Ymmärrän, sillä minäkin käytin lohkomista 1990-luvun huorausreissuillani. (Matin keksimä termi, osuva.)

Kun sadanteen kertaan tiukkasin Matilta, miksi hän ei pariterapiassa kertonut mitään, vastaus oli, että pelotti. Päällimmäinen pelko oli, että vaimo jättää hänet. Seuraava pelko oli, että tuhovimmaisesti aggressiivinen vaimo käy puhkomassa kärpäspaperinaisen auton renkaat, rikkoo hänen pyöränsä, murtautuu asuntoon ja hakkaa naisen päätä seinään.

Kyllä minä olisin niin saattanut tehdä. Olisin ensin rikkonut pyörän, puhkonut auton renkaat, murtautunut asuntoon, hakannut naisen pöpiä päätä seinään ja lopuksi oksentanut naisen postilaatikkoon. Sen jälkeen olisin hakenut Tokmannilta laatikoita – kannellisia – sellaisia yhden naisen kannettavia – pakannut kirjani, kantanut ne pakettiautoon, ajanut sen käsityöläisaukiolle ja tuikannut keltaisen talomme tuleen.

Olisin häipynyt pois paikkakunnalta ja alkanut jälleen trapetsitaiteilijaksi ilman turvaverkkoa. Tai ei! Olisin liittynyt johonkin kiertävään sirkukseen, mutta olisin ehkä kuitenkin alkanut pyörittää sirkus-bordellia. Olisin ryhtynyt syöttämään kaheleita neitsyitä tyhmille aviomiehille.

Koin satuttavana sen, että viime kesänä, kun korskeasti ilmoitin aviomiehelleni hautoneeni kesäkuuhun 2019 asti pakoa ja nyt Suuresta Armosta päättänyt, että en jätäkään häntä, aviomieheni ei ollut iloinen. Hän tuli niin eri tahtia. Lisäksi en ollut herättänyt luottamusta kertomalla siitä, että olin nelostien ABC-asemalla ollut vähällä lähteä moottoripyöräjengipäällikön matkaan. (Moottoripyöräjengi oli kuvitelmieni sirkus.)

Matti ei ilahtunut ilmoituksestani. Lisäsin hänen kauhuaan kertomalla, että nyt minulle sopisi yhteinen hautakin. Aviomieheni silmistä luin, että hän pitää minua yhtä epäluotettavana ja epävakaana kuin ennenkin.

Outoa on, että aviomieheni viime syksyn mittaan teki pienen pieniä siirtoja avioliittomme jatkon takaamiseksi. Nuorimmainen muutti pois kotoa. Matti halusi muuttaa nuorimmaisen huoneeseen ahdistavasta yläkerrasta, jonka ilmapiirin muudan pöpiläinen oli heti yhteen muuttamisemme yhteydessä pilannut istumalla siellä kuin tatti, itsepintaisena, kiusallisena ja täydellisesti kutsumattomana. Ja samaan aikaan palasi seksisuhteeseen, jossa sitten taisi tulla antikliimaksi.

Onneksi tuli!

Aviomieheni halusi meille uudet sängyt. Ostimme yhteisen projektiauton. Kun minä aloin murtua, luovutin, päästin irti ja sanoin, että en ole enää Sorjonen ja koko Venäjä sekä etenkin Leonid on lopullisesti minulle kuollut enkä oikeastaan halunnut tammikuun opiskelujaksolta enää palata kotiin, aviomieheni palasi tähän avioliittoon.

Hän ei olisi kertonut mitään surkeasta avioliiton ulkopuolisesta ja tahmaisesta jeremiadistaan, ellei klišeistä kyllä – kohtalo olisi puuttunut peliin. Jotenkin paljastumisen piti tapahtua vasta nyt. Käsittämätöntä.