Pia Valkonen

Villahousuhäpeää vieläkin

to 23.1.2020

En ehtinyt eilen merkinnässäni kohtaan oma villahousuhäpeäni. Termi on peräisin Eira Mollbergin mainiosta dokumenttiromaanista. Sanana villahousuhäpeä kertoo minusta oivasti sen, mitä on hävetä jotenkin kummasti jotain, joka tuntuu sellaiselta ... kuin olisi kussut omiin villahousuihinsa ja ensin tuntuu pehmeältä ja lämpimältä ja sen jälkeen kylmältä ja pusertavalta. Sitten on vielä se haju.

Eira Mollbergin kirjassa kulki juonteena alkoholistin selviytymistarina ja samalla selviämistarina. Alkoholismi näköjään osaa kehittyä salakavalasti. Erityisen helppoa on alkoholisoitua Venäjällä, jossa niin kuin Eira Mollberg sanoi Roman Schatzin Maammekirjassa, vodka on osa kulttuuria ja normaalia kanssakäymistä. Venäjällä toinen ihminen testataan vodkalla. Venäläinen kuorii suomalaisesta vodkan avulla kontrollikerrokset.

Joskus kirjoittamiseni historiassa kirjoitan siitä, jaanko ihmisiä kahteen joukkoon: raittiit ja juopot. Tällä hetkellä kun ajattelen, ihmisiä on jaotteluni mukaan raittiita, juoppoja ja alkoholisteja. Ne, jotka ovat uskaltautuneet AA:han, ovat tunnustaneet sairautensa ja heihin pitää suhtautua sillä tavoin. Ne, jotka eivät ole raittiita, ovat juoppoja.

Pitää tätä vielä miettiä. Juoppo on sellainen, joka häpeää omaa juomistaan. Juoppo on sellainen, joka vaistoaa raittiissa ihmisessä olevan ylemmyydentunnon. Huh, kyllä se ylemmyydentunto siellä on. Voi ei! En nyt kirjoita tästä. Mutta jos juoppo tunnistaa raittiiissa olevan ylemmyydentunnon, uskoisin, että loukkaantuvan juopon sisällä on alemmuudentunto ja häpeä.

Minulla osa sitä, että en ymmärrä alkoholinkäyttöä, on ihan puhtaasti sitä, että minulle alkoholista ei tule hyvä olo. Kun olen ollut juopunut, kännissä, tukka sekaisin, olen ollut hurmaantunut sosiaalisesta kuplasta, olen vihdoin päässyt johonkin joukkoon sisälle, mutta itse alkoholi on aiheuttanut minussa myrkytystilan. Pieni määrä, iso määrä, sama lopputulos. Oksentamista niin, että sisuskalut tulevat nenän kautta ulos. Ajatus takkuaa, kieli muuttu kömpelöksi ja kuten taiteen tohtori Pekka Makkonen minulle Otavan opiston -vuotenamme Huvikummussa sanoi. Näytän kännissä tyhmältä. Ihan oikeasti! Lopetin kaiken alkoholinkäytön lopulta sen vuoksi. Muistin Pekan terävän katseen. Pekka oli niin tarkkanäköinen ja tarkkanäköisyydessään sekä suorasanaisuudessaan pelottava, että hänen sanansa vaikuttivat minuun viidentoista vuoden takaa.

Muserruin häpeästä. Näytän tyhmältä. (No, itse asiassa tyhmä minä olinkin, tyhmä tyttö maalta, kepulaisen perheen pullea tyllerö. Uskovaisuuteen taipuvainen. Odotti rippikoulussa, että olisi pamahtanut uskoon ja alkoi myöhemmin syyttää Kärkölän seurakuntaa siitä, että oli ihan tavallinen rivi- ja tapaseurakunta, jonka rippileireillä kukaan ei saanut karismaattisia elämyksiä, lukuun ottamatta sitä, että varmaan joka toinen tyttö oli rakastunut (eroottisessa mielessä) karvaiseen kesäteologiin, jolla oli kuution muotoiset kasvot (miesmiesmies) ja tosiaan testosteronin eritystä rintakarvojen kasvatukseen. Onneksi en muista hänen nimeään.)

Kiertelen nyt sitä, mitä haluaisin sanoa. Oma villahousuhäpeäni purskahtaa esille sellaisten ihmisten kanssa kuin muut työnohjaajaopiskelijat lukuun ottamatta pienryhmäämme ja yhtä poikkeusta. Muut meidän luokalla osaavat istua kunnolla tuolissa. Heidän jalkansa ovat sievästi vierekkäin ja polvet siveästi yhdessä. He eivät itse ota tilaansa eivätkä siedä sitä, että joku vie tilaa.

Heidän mielestään kaiken tulee olla kontrolloitua. Kyyneleet ovat kauhistus. Räkä on aivan hirveää. Erite työnohjauksessa, voi kuinka pelottavaa! Sellainen ei kuulu työelämään ollenkaan. Kontrolli, kontrolli! Ei saa menettää kontrollia, kontrolli pitää olla migreeniin asti.

Konkreettinen esimerkki oli toissakertaisen lähijakson psykodraama, jossa saimme rakentaa hillityt asetelmat toisillamme suoraan työelämästä. Kun Hyvä Tyyppi pohdiskeli ääneen, ottaisiko omasta asetelman omasta perheestään, tuli muudan hillitty pitsisukka sipittämään viereen, että eihän toki me mitään sellaista.

Ah, olisinpa ollut nopeampi reaktioissani. Tyydyin vain hymyilemään. Olisi pitänyt sanoa, että kuules nyt otetaan sellaiset tunneöverit tässä, että sulla, kireäpipoinen hienostorouva, on kohta kuset housussa. Olen kuitenkin jalo ihminen ja tyydyin vain kiristämään kasvoni kontrolloituun ilmeeseen ja sanoin, että joo, minä voin rakentaa tähän keisin.

Viime kerran sovitteluoppitunnilla opin hyödyllisiä taitoja kyllä ja opettaja oli hyvä sekä taitava. Kesken kaiken alkoi kuitenkin äärettömästi vituttaa. Työpaikalla kun ei saa haista. Palasin Kodin Kuvalehden toimitukseen, jonne olin päässyt sen vuoksi, että Me Naisiin olin liian pullero, päätoimittaja Ulla-Maija Paavilainen näki minusta kaksikymppisenä, että minulla on viisikymppisenä niskapoimu (Jokanaisen voimakirja - vapaudu ylemmän keskiluokan nainen, repäise ja hanki itsellesi elämä - vaikkapa ostamalla itsellesi jotain kivaa - voi miksi en voi antaa tätä anteeksi kirjailija Paavilaiselle, ok, lainaan uudelleen Hyvän tytön ja luen sen ajatuksella.).

Kodin Kuvalehteen pääsin, sillä Kotilieteen en päässyt, haimme Partasen Oilin (nyk. Orispää) kanssa toisistamme tietämättä ja työhaastattelussa kävi ilmi, että olimme silloin parhaat ystävykset, emme päässeet kumpikaan, vaan Kotilieteen otettiin Tiina Karjalainen, joka nyt tekee aivan erinomaista journalismia MOT:ssä, mutta hänellä on eri sukunimi kuin silloin.

Tunsin Kodin Kuvalehdessä oloni yhtä oudoksi kuin muutamaa vuotta myöhemmin Kuopiossa piispa Ambrosiuksen parempien ortodoksien kerhossa. Dadaa! Koska tunsin itseni yksinäiseksi kerhon lääkäreiden joukossa - olin päässyt sinne tutkijalääkäriystävättäreni siivellä - ajattelin ehdottaa, että kutsuisin mukaan toisen ystävättäreni, venäläisen rouvan. Koska venäläinen rouva, joka edelleenkin huiman luokkanousun avioliiton kautta tehneenä on hyvä tyyppi, oli silloin vielä naimisissa suomalaisen rakentajamiehen kanssa ja hänellä ei ollut muuta kuin kauniin ja kekseliään maahanmuuttajarouvan sosiaalinen status, minulle sanottiin varovasti piirissä, että ei oikein... ei tämä oikein ... no ei oikein käy.

Joka tapauksessa Kodin Kuvalehdessä oli ensimmäisenä vuonna päätoimittajana Eija Ailasmaa, jota edelleen kunnioitan. Toimituspäällikkönä oli Irma Salonen, Asko Sarrolan sisko, jonka toivomuksesta olisin mennyt juttuineni vaikka solmuun. Varmaan heilläkin oli heikkouksia, en minä ihan sokeaan palvontaan syyllistynyt, vaikka olin nuori, pullea ja maalainen kepulaisen perheen tyhmeliinityttö, joka hölmöyksissään luki Akkaväkeä, Kulttuurivihkoja ja sen sellaista eikä tajunnut, että vasemmistolaisuus oli jo ihan passé ja siihen tuli suhtautua vähättelevästi sekä naureskellen.

Lehden toimituksen palavereissa ja kahvitunneilla kaikki jotenkin jäykistyivät. Ihan mukavatkin muijat muuttuivat sovinnaisiksi ja henkisesti jakkupukuisiksi. Mikä ilmiö se oikein on? Ilmeisesti minä vain en kestä työyhteisöjä. Niissä ei saa haista, kuten sovitteluoppitunnilla puhuttiin.

Heti ensimmäisinä työpäivinäni kurvasin Huopalahden aseman alla polkupyörälläni kumoon. Mitään muuta ei tapahtunut kuin toinen etuhampaani katkesi. Toimituksen rouvat istuttivat minut heti taksiin ja lähettivät Sanoma Oy:n hammaslääkärille. Taksissa minä mietin, että firman hammashuolto on järjestetty varmaan sen vuoksi, että huonohampainen toimittaja on tyylikkäiden ihmisten toimituksessa esteettinen haitta.

Kun Kodin Kuvalehden pestien välissä opiskelin Moskovassa ja lopulta löysin itseni Helsingin rautatieasemalta istumassa matkalaukkuni päällä. Itketti. En olisi halunnut palata maahan, jossa mikään ei haise. Joka on hajuton, mauton, hillitty, harmaan-sinisävyinen ja jossa Valkosen keltainen on sellainen ei mistään kotoisin oleva haalea ketään häiritsemätön keittiönkaappisävy, joka odotti minua viidentoista vuoden päässä ja oli pikkuhiljaa tukahduttava minut kuoliaaksi.

Happea! Keltaista! Punaista! Räikeän vihreää ja sähkönsinistä! Antakaa minulle hajuja! Valkosipulin, Chanel Vitosen, tupakan, ripulin, kissankusen! Antakaa minulle aistielämyksiä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi