Sovittelun taito

pe 10.1.2020

Tästä tulee työnohjausopintojeni lopputyön osanen. Lopputyön otsikoksi olen ajatellut Avioliitto, uusioperhe, rakennusliike ja hervoton vitutus - miten työnohjauksen metodeja voidaan käyttää pienyrityksen johtamisessa monimutkaistuvassa sosiaalisessa todellisuudessa.

Li Larssonin Sovittelun taito on ehkä paras työnohjausopintojen yhteydessä lukemani kirja. Olin ensimmäisenä kirjoittanut muistiinpanoihini kirjasta lauseen: ”Ensin ihmisten välille on saatava syvä yhteys ennen kuin voidaan lähteä sovittelemaan.”

Menimme muutama vuosi sitten aviomieheni kanssa luterilaisen kirkon pariterapiaan. Menimme sinne vailla keskinäistä yhteyttä ja hieman yli vuoden mittaisen työskentelyn jälkeen läksimme terapiasta ymmällämme. Meidän välillemme oli muodostunut hento yhteys. Olimme molemmat sitä mieltä, että pariterapeutti oli urpo.

(Lisäksi minä olin sitä mieltä ennen pariterapian alkua ja osin sen jälkeenkin, että myös aviomieheni on urpo.)

Todellista ja syvää yhteyttä ei silloin syntynyt. Minä tein aluperin kardinaalisen virheen, että kirjoitin terapeutille pitkät selostukset monimutkaisen uusioperheemme historiasta ja tilasta sekä siitä, kuinka meidän perheemme on akkulturoinut aviomieheni biologisen perheen ja suvun sekä hänen Lapinlahden sosiaalisen elinpiirinsä kylkeen.

Meillä oli takana vaikka, mitä traumaattista ja aviosuhdetta raunioittavaa. Eikä edes se ollut raskaimmasta päästä, että olemme yrittäjäkumppanukset ja heti alkuun, kun perustimme yhteisen osakeyhtiön vuonna 2008, saimme kaksi isoa urakkaa, joista toisen tarjosimme alihintaan markkinoille päästäksemme – ja niinhän siinä kävi, tuhat neliötä vanhusten rivitalon kattoa putosi niskaamme emmekä me luhistuneet, ihme kyllä, mutta aviopuolisoiden yhteys siinä hävisi. Se vähä, mitä oli kolmen keskenmenon jälkeen jäljellä.

Pariterapiassa minä istuin tuskasta, kivusta ja vihasta pullistuneena ja jännittyneenä. Aviomieheni koetti vetäytyä omalle seinustalleen ja pariterapeuttimies koetti samaistua lattialistaan. Molemmat herkät miehet pelkäsivät, että räjähdän pienessä tilassa kappaleiksi tai muuten vain pullautan heidän ylleen tahmaista tunnetilaa holtittoman hallitsemattomalla tavalla.

(Mietin myös sitä, että pariterapeutin vastaanottohuone oli aivan liian pieni. Kaksi herkkää miestä joutui olemaan liian lähellä ja minun egoni hädin tuskin mahtui huoneeseen.)

Aviomieheni on osin ensimmäisen eri tavalla kuormittuneen avioliittonsa, köyhän korpikommunistisen lapsuutensa vuoksi sekä minun harjoittamani henkisen painostuksen ja tunnemestaroinnin vuoksi kasvattanut yllensä kimmoisan munankuoren. Sellaisen puolikaaren, kuten vedic art -taidekurssilla opettajamestari näytti. Jos jossain sosiaalisessa tilanteessa kokee painostusta tai henkistä kuormitusta, voi vaikka muistikirjan lehden marginaaliin alkaa piirtää suojaavaa kaarta. Voi ajatella, että kaari on ikään kuin sateenkaari, joka suojelee tai valaisee, tai sateenvarjo, jonka pinnasta sadepisarat valuvat maahan.

Venäläis-tataarikirjailija Guzel Jahinan romaanissa Suleika avaa silmänsä on kuvaus lääkäristä, joka Venäjän vallankumouksen väkivaltaisen sekasorron yhteydessä näkee, kuinka koiraa taluttava hieno nainen tulee ammutuksi ja kuinka tämä koettaa saada tukea läheisen talon pyöreästä pilarista. Pilariin jää verinen kädenjälki, kun nainen vähitellen luhistuu kadulle. Sen jälkeen lääkäri kasvattaa yllensä munankuoren ja siirtyy toiseen todellisuuteen. Hän elää vuosikausia omassa maailmassaan ja se pelastaa hänet jopa Siperian-väestönsiirrossa. Osa kuljetettavista kuolee junamatkalla ja osa hukkuu jokeen kuljetuslautan upotessa. Lääkäri ja pieni joukko Stalinin vainoamaa intelligentsijaa sekä aroilta viety tataarinainen, rakentavat Siperiaan kylän miltei paljain käsin. Lääkäri pelastaa ihmishenkiä, vaikka hän elääkin jotain rinnakkaistodellisuutta suojaavine munankuorineen.

(Arvelen, että se, mitä minä pidän voimallisena yrityksenä päästä aviomieheni suojausten lävitse, on aviomieheni mielestä henkistä väkivaltaa ja kontrollointia.)

Me ainakin tässä avioliitossa kannamme mukanamme jopa isovanhempiemme taakkoja. Aviomieheni isän puolen suku on elänyt täkäläisillä nälkämailla, asuinpaikoilla, joissa on osa väestä 1860-luvun lopulla kuollut niille sijoilleen, jos ei ole kyennyt raahautumaan naapuripitäjiin ruoan perässä. Aviomieheni ukin isä oli syntynyt vuonna 1845. Oli suuri helpotus huomata, että hän on syntynyt kalaisan järven rannalla. Tosin juuri nälkävuosina perhe on hajonnut, kun ukin isän isä on nälkävuosien alla kuollut. Leski joutui Varpaisjärven loiseksi ja pojat lähtivät Korpijärvelle lähelle Rautavaaran rajaa rakentamaan omaa tulevaisuuttaan.

Minun äitini äiti on vuonna 1885 syntynyt äpärälapsi ja hänen äitinsä on ollut melko ikääntynyt loisleski. Tein biologiset lapseni venäläis-tšuvassin kanssa, joka on istunut Neuvostoliiton hippiaikoina huumetuomionsa zonalla, Omskissa, kaupungissa, jossa rangaistusvangit tekivät kaikki työt. Neuvostoliiton 1970-luvun yliopisto-opiskelijat, jotka eivät halunneet pelata NKP:n sääntöjen mukaista peliä, ihannoivat yli kaiken Amerikkaa, kuuntelivat proggressiivista rockia, jakoivat samizdat-kirjallisuutta kädestä käteen sekä keittivät unikoista oopiumia.

Avioliitossamme ovat läsnä niin menneet kuin tulevatkin sukupolvet, taakat, haavat ja traumat. Ja sitten! Kun olemme burn outissa, saamme Kelan kuntoutuksia, jossa sanotaan yksioikoisesti: ”Päästä irti!” Teki mieli sanoa, että vedä vain itse käteesi, ällö sosiaaliämmä! Päästä irti on varmasti hyvä neuvo, mutta miten, sitä kuntoutusrouva ei sanonut.

Suurena apuna on ollut ranskalais-juutalaisen Boris Cyrulnikin Ihmeellinen kurjuus, jossa kurjuutta ei ihannoitu, mutta jossa puhuttiin ihmisen resilienssistä. Jos Primo Levi on selviytynyt henkisesti jotakuinkin kasassa natsien keskitysleiristä ja kirjoittanut selviytymisestään, ehkä me aviomieheni kanssa saatamme selviytyä yhdessä pienessä rakennusliikkeessä yrittämisestä. Tosin pelottavaa on, että traumatisoituneiden lapset ja lapsenlapset saattavat tietämättään kantaa jopa isompaa taakkaa kuin ne, jotka ovat elämässään olleet traumatisoituvissa elämäntilanteissa.

Oikeastaan kaikki kilpistyy siihen, että osapuolten välille saadaan yhteys, jotta myötäelävä vuorovaikutus on mahdollista.

Sovittelija ei saa ottaa kummankaan osapuolen puolta. Sekin oli ongelmallista pariterapeutissamme. Hän noudatti puolueettomuussääntöä niin tarkkaan, että lukkiutunut tilanteemme ei päässyt liikahtamaankaan. Minä olisin aikuisten oikeasti ja vilpittömästi sallinut sen, että pariterapeutti olisi ottanut aviomieheni puolen. Terapeutin olisi kannattanut käyttää oppia, jonka sain aikoinaan näyttelijä-hahmoterapeutti Risto Tarkiaisen NLP-tekniikkaan perustuvalla kurssilla.......

... Vidu, ensin ei tapahdu vuosiin mitään. Toinen raksamestari firmassa on viestittänyt pitkään, ehkä ikuisuuden, että haluaa uuden työauton. Matti on milloin houraillut, että mustan JHA:n tilalle ostamme uuden Saabin tai hankimme rahoituskiemuroin meille ihan tuliterän pakun. Minä olen ajatellut, että hallelujah.

Tänään Matti vei aamulla JHA:n taas Pietikäisen pajalle, selasi nettiä ja sanoi, että nyt lähetään. Minä olin, että mitä vittua, minunhan piti kirjoittaa tänään työnohjausopintojen oppimistehtävä Liv Larssonin kirjasta Sovittelun taito.

Kirjoitin tehtävän tuohon pisteeseen ja nyt se on sitten lähdettävä. Ehkä jatkan joskus tehtävän loppuun. Eira Mollbergista tekemääni haastattelua en löytänyt. Kun joskus perkasimme arkistovinttiä, vastaan tuli Kodin Kuvalehti, jossa haastattelu oli. Eikä yhtään muuta Kodin Kuvalehteä, jossa olisi ollut juttujani. Kun eilen kävin yläkerrassa, löysin muita Kodin Kuvalehtiä, jossa on juttujani, mutta en juuri sitä, missä on Eira Mollbergistä ja Mysterionista tekemäni juttu.

Matti söi omenan, painui ulos ja paiskasi vielä oven takanaan mielenosoituksellisesti kiinni. On se mentävä perään.