Pia Valkonen

Minun villahousuhäpeäni
(Esa Saarinen, Katariina Souri ja Eira Mollberg)

su 19.1.2020

Eilisen sukututkimuskurssin jälkeen selasin Sulkavan kirkonkirjoja 1800-luvulta ja löysin merkinnät, joiden mukaan äitini äidin, Maria Karoliina Halosen, siskopuoli Fredrika Kaukonen (s. 1872) oli päässyt vuonna 1890 ripille ja muuttanut piiaksi Puumalaan vuonna 1892. Kirkkoherran tekemissä huomautuksissa Fredrika Kaukosen kohdalla oli Antti Hämäläinen, mutten saanut selvää, oliko Fredrika Kaukonen ehkä kuulutettu puumalalaisen tai sulkavalaisen Antti Hämäläisen kanssa vai oliko palveluspaikka Puumalassa Antti Hämäläisen talo. Sen vielä selvitän tämän kevään aikana ja sen, jäikö meille Tiusas-Halos-Halisille Fredrika-tädilta pikkuserkkuja.

Sitä paitsi haluaisin tietää, onko meillä yhteisiä sukulaisia vai olenko peräti sukua uskolliselle ja ihanalle äänestäjälleni vuoden 1996 kunnallisvaaleissa, Kuopion Che Guevaralle, toimittaja ja näytelmäkirjailija Maxi Kaukoselle, joka esitteli minut kuntaliitosaiheisessa seminaarissa Kuopion kirjastolla, että olen maalaisemäntä Lapinlahdelta. Nauratti silloin. Niin olenkin.

Myös Mari-mummon muuttomerkinnän löysin. Hän oli muuttanut Puumalaan Sulkavalta vuonna 1903 ja vuoden 1905 alussa olivat loinen Jaakko Wilhelm Aapelinpoika Tiusanen sekä piika Maria Karoliina Sofiantytär Halonen kuulutettu avioliittoon kolme kertaa. Puhemiehenä oli Kalle Juhana Nikkanen ja tämä oli saanut "morsiimen äidiltä myönnön avioliitolle" sekä ottanut selvää, kuten puhemiehen kuului ottaa selvää, että sukulaisuusesteitä avioliitolle ei ollut.

Vuonna 1905 loisleski Sofia Halonen oli edelleen elossa Sulkavalla, kun nuorimmainen, äpärälapsi, kuulutettiin avioliittoon. Kävin lävitse kuolinmerkinnät Sulkavan kirkonkirjoista Suomen Sukututkimusseuran jäsenlle tarkoitetuilta sivuilta. Ne ulottuivat juuri vuoteen 1905 ja Sofia-isomummon kuolinpäivän tietoon saamiseksi tulisi ehkä matkustaa maakunta-arkistoon.

Mari-mummon isosiskopuolen Fredrikan vaiheita voisi skannattujen kirkonkirjojen avulla vielä selvittää, mutta nyt julkaisen merkinnän, jota kirjoitin torstaina Helsingin-junassa ja jota suunnittelin muokkaavani perjantaina. En minä sitä muokannutkaan. Säilytin merkinnässä harmituksen, jota tunsin/tunnen paria opiskelutoveriani kohtaan.

Esimerikiksi sellainen pistää jatkuvasti silmään, että koska opiskeluryhmässä on ihminen, jolla on korkea sosiaalinen status - hän on pitkä, hoikka, hillitty, hyvinpukeutunut ja hänellä on myös virallinen bossin asema - hänelle ei samainen pikku rouva koskaan sanoisi, ettei tajua, miten kyseisen bossin lausumat tai ääneenajattelut liittyvät esillä olevaan aiheeseen.

Minulle sellaisen saattaa sanoa. Kyse ei ole siitä, etteikö minulle saisi sanoa tai minulta saisi kysyä, mutta kysymyksen taustalla ei tässä keisissä ollut aitoa kiinnostusta. Kysymyksellä tulkitisin Pikku Rouvan osoittavan kyllästymistään. En olisi yhtään ihmetellyt, vaikka hän olisi kääntänyt kauniit meikatut silmänsä nurinniskoin sen jälkeen, kun hän oli kysynyt, miten tämä asia liittyy sovitteluun.

Toinen ihminen, johon ryhmässä ärsyynnyn, on tyypillinen sosiaalialan edustaja. Hän on tottunut olemaan ihana, ihastuttava, sirkkunen. Kun hänelle tulee mieleen jokin ilkeä ajatus, hän itsekin pelästyy sitä. Hänen sirot kasvonsa menevät ruttuun kuin vanha sitruuna jääkaapin hyllyllä.

Eilen katsoimme Matin kanssa Media Padilta Maarit Tastulaa haastattelemassa Esa Saarista. Aalto-yliopiston systeemitieteiden, soveltavan filosofian ja luovan ongelmanratkaisun professori Esa Saarinen ja kirjailija-DIY-taiteilija Katariina Souri - oli Perjantaissa kertomassa psykoterapiastaan -, ovat minun nuoren aikuisuuteni esikuvia.

Pidän Esa Saarista osaltaan vastuullisena höttöpaskapuheeseen, jota edelleen viljellään, mutta kylläpä oli Esa Saarista nyt ilo kuunnella. Valtiatar Pipsa Pallasvesa oli käskenyt Saarista kehittämään itseironiaa ja niin hän on tehnytkin.

Kyllä minua itketti, kuten itketti Esa Saarista itseäänkin vielä, kun kertoi puukotustapauksesta. Kummallisella tavalla puukottaja varmasti oli yksi peilin asettelija itsekorosteisen julkisuuspöhöttäjän naaman eteen.

https://ylioppilaslehti.fi/dev/2014/05/maaginen-hohde/

Lisään ihanteideni joukkoon vielä kirjailija Anja Snellmanin, jota ajattelen edelleen Kaurasena. Kun Katariina Souri Kata Kärkkäisenä kertoi Suomi-lehdessä vuonna 1988 Playboy-seikkailustaan, ajattelin, että siinäpä on nainen, jollainen tahtoisin olla. Jos minulla olisi ollut Kata Kärkkäisen vartalo, olisin taatusti itse tarjoutunut Playboyn malliksi. (Sen sijaan olen pulleine ruumiinosineni vain kuvatoimisto Gorillan seksiä käsittelevissä aihekuvituksissa. Olisipa joskus jokin lehti niitä käyttänyt! Olisin jäänyt aikakirjoihin edes jotenkin.).

Perjantaissa Katariina Souri kertoi, että katsoi Playboy-keisissä silmiin omia pelkojaan. Hän itki matkalla valokuvaajan luokse ja itki paljon kuvauksissa. Isä oli jättänyt pienen Katan yksin kotiin, kun oli kapakka- ja naisreissuillaan ja tyttö oli ajatellut täkkiin kääriytyneenä, että kun hän on aikuinen, hänestä tulee julkkis eikä sen jälkeen kukaan jätä häntä yksin.

Nyt ihailen Katariina Souria siitä, että tämä pitää kotialttarillaan juuri sellaisia esineitä, joita haluaa. Oikeaoppisuudesta viis. Lisäksi hän on taiteilija vailla koulutusta ja kirjailija ylioppilaspohjalla. Hän tekee, mikä on mukavaa turhia miettimättä. Jos punaviinistä on iloa, hän juo punaviiniä, ja sitten hän ryhtyy raittiiksi, jos raittius pitää hänen mielialansa parempana.

Lisäksi Katariina Souri on jungilaisen pitkän psykoterapian kannalla. Koska minulla ei iki kuuna päivänä ole varaa vuosien psykoterapiaan ja tunnistin itseni Perjantaissa vierailleen psykologin Jan-Henry Stenbeckin puheista - olen se kolmannen tien psykoterapan hakija, vanheneva itseensätutustuja -, on minun vain jatkettava tätä DIY-terapiaani kirjoittamalla.

Minun villahousuhäpeäni

to 16.1.2020

Junassa matkalla kohti Lapinlahtea. Oli työnohjausopintoja ja ajatusten mylläys. Sain hyvän työnohjauksen ja idean sovitteluprosessin harjoittelemiseen. Keräsin myös rohkeuteni ja sanoin yhdelle kurssilaiselle, että minua loukkasi hänen vähätteleväksi kokemani kommenttinsa.

Jatkossa en enää juokse vessaan itkemään, vaan sanon suoraan: Osui ja koskee. Kurssitoverini oli jo pitkään vaikuttanut pitkästyneeltä ja kun kerroin asiasta, joka on ollut itselleni kipeä vuosikausia – kerroin yleisellä tasolla siitä, kuinka ortodoksisessa palveluksessa voi nähdä, jos seurakunnassa on ongelmia.

Kurssitoverini kysyi jokaista sanaansa tarkkaan ja harkitusti venytellen, miten tämä liittyy sovitteluun. Siinä silmänräpäyksessä sokeuduin, kuurouduin ja menetin ajattelukykyni. Sen sijaan, että olisin sanonut, että olet aivan vitun tyhmä nauta, jos et ymmärrä, kuten mieleni teki, minua itketti.

Opettaja tuli apuun ja sanoi, että puheenvuorossani kyse on ryhmädynamiikasta.

Meni jokunen tovi ja aloimme puhua tunnereaktioista ja jonkin muun asian yhteydessä – en muista, mikä - opettaja sanoi opetelleensa sanomaan suoraan, jos jokin asia loukkaa. Minua välillä jopa nauratti oma jättiläismäinen vihantunteeni. Se paisui, koska kompurointiani Suomen ortodoksisen kirkon hallinnossa jonkinlaisena yleispäätoimittajana en ole voinut käsitellä rippi-isäni tai hengellisen ohjaajani kanssa.

(Tähän kohtaan räkäistä ja mielipuolista naurua. Kirjoitan joskus vähän sovinnollisemmalla mielellä siitä, miksi minulla ei ollut hengellistä ohjaajaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sellaista etsinyt ja kysellyt. Lyhyesti. Kukaan ei halunnut hengelliseksi ohjaajakseni sen jälkeen, kun hengellinen ohjaaja oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan, riisunut viittaansa ja mennyt uudelleen naimisiin. Ja nyt sen sanon! Hänellä oli todellakin oikeus tehdä niin kuin sydän sanoo. Näkihän sen jo naurismaan aidatkin, että aviopuolisoiden välillä oli vain teräksenkylmää jäätä. Sitä paitsi rippi-isäni teki niin kuin pitikin. Ortodoksipappi on yhden naisen mies – tosin minun mielestäni ortodoksipappi voi olla yhden miehen aviomieskin tai ortodoksipapitar yhden naisen tai miehen, ihan kuinka vain, mutta se jotenkin pimpeloitti, kiitos termistä ystäväni sähköteknikko Alpo Ollila, ollos iäti muistettu, että hengellinen ohjaajani ei ottanut meihin rippilapsiin mitään yhteyttä ja aina kun hänet seurakunnassa sen jälkeen näin, hän hädin tuskin sanoi päivää. Kulki meidän rippilastensa ohitse korvat luimussa kuin pallinsa piikkilankaan repinyt beagle, ja nyt kiitos kirjailija Keijo Siekkinen osuvasta ilmauksesta. En tosin kysynyt oman seurakuntani kirkkoherralta, suostuuko hän ottamaan uuden rippilapsen. Syyt voitte lukea seuraavasta. Nyt naurattaa. Olisihan sitä Uskontojen uhrit ry. Eihän siellä varmaan ortodokseja tähän mennessä ole ollutkaan. Kokemuksissani ei kuitenkaan ole kyse hengelliestä väkivallasta, vaan Suomen ortodoksisen kirkon maireasävyisen julkisivun ja todellisuuden välisestä ristiriidasta, joka nyt juuri tervehdyttävästi rikkoutuu. Michel Houellebecqin Maastossa ja kartassa on kohta, joka avaa pappien todellisuutta sekularisoituneessa Ranskassa. Sama koskee paljolti pappeja sekularisoituneessa Suomessa, lahkot tai eristäytyneet yhteisöt, joita osin ehkä ovat Jehovan todistajatkin, ainakin espoolaisen insinöörin Tapio Koivuniemen yhteisö, ovat erikseen, niissä saattaa olla vallalla vanha järjestys. Jehovan todistajssa olen ollut havaitsevinani irtiottoa superautoritaarisuudesta: "Papit olivat osa tuhatvuotista tradiotiota, jota kukaan ei enää kunnolla ymmärtänyt, he olivat ennen olleet yhteiskunnan eturivissä, mutta olivat nyt pitkien ja vaikeiden opintojen jälkeen, joihin sisältyi latinaa, kanonista oikeutta, rationaalista teologiaa ja muita jokseenkin käsittämättömiä aiheita, vajonneet kituuttamaan surkeissa aineellisissa oloissa; he matkustivat metrolla siinä missä kuka tahansa, järjestivät evankeliumipiirejä ja opettivat lukemaan, pitivät joka aamu messun harvenevalle ja ikääntyvälle seurakunnalle .... Nuoret kaupunkilaspapit (sen sijaan) olivat nöyriä ja pennittömiä, kaikkien halveksimia, kaupunkielämän harmien rasittamia, mutta sen nautintojen ulottumattomisssa, joten ihmisille, jotka eivät jakaneet heidän uskoaan, he olivat hämmentäviä ja vaikeasti käsitettävä ilmiö.")

Kun lopulta sain suuni auki sovitteluoppitunnilla, sisälläni velloi, en tiedä, oliko se musta vai valkea raivo. Tunsin itseni satujen lohikäärmeeksi, jonka suusta tulee mustaa laavaa. Kuumaa ja tappavaa.

Sanoin, että koska Suomen ortodoksisessa kirkossa ei ole ollut sovittelukäytäntöä, jäljet näkyivät hiljattina, kun arkkipiispa kävi oikeutta kirkkoherraansa vastaan. Sovittelemattomat ja käsittelemättömät asiat menevät käräjäoikeuteen. Teki mieleni vielä huutaa perään, että ja saatana, yhdessä Solea-seurakunnistani oli seurakuntavaalien alla käynnissä poliisitutkinta. Kirkkoherra oli sitä mieltä, että häntä kohtaan on käynnissä ajojahti enkä minä hennonnut sanoa hänelle edes, että eipä ehkä ihan nyt ajojahti sentään, mutta jotain konfliktinpoikasta olen hänen ja seurakunnan luottamusmiesten välillä ollut havaitsevinani. Jostain käsittämättömästä syystä en tästäkään puhunut kenellekään.

Herra se on herrallakin, mutta ei tällä rouvalla. Minulla ei varsinaisesti ollut esimiestä. Minä olin päätoimittaja (– paitsi, että Aamun Koitossa olin nukkepäätoimittaja. Olin myös Vuoden Päätoimittaja, vuoden 2009. Ei se mitään. Salmettaressa olin viikon päätoimittaja. Oli sellainen aika, jolloin Salmettaressa maanantaisin valittiin viikon päätoimittaja, sen viikon.)

Voi vitunvitunvitunkarvat. Loistava urani journalistina. Näyttää niin viiiitun hyvältä ceeveessä. Joo, enpä taida mennä Tallinnaan toimittajatutkintolasten tapaamiseen maaliskuussa. Lohduttaudun sillä, että Eira Mollbergille oli joku opiskeluaikainen ystävä, mediapersoona, sanonut, kun kuuli, että Eira Mollberg oli ollut alkoholisminsa vuoksi hoidossa, että et sentään katkokävele.

Loppuajan sovittelun opiskelutunnilla itkin sisäänpäin sitä, kuinka siinä huoneessa olevat ammattimaiset kuuntelijat vihaavatkaan kaltaistani rönsyilijää. Rönsyilijä on työnohjaaja-ammattilaisen pahin painajainen!

No niin. Nyt sitten ryhdyn toden teolla rönsyliljaksi.

Lapinlahden Kaikkien Pyhien kirkossa kesällä 2002 saattoi nähdä, että seurakuntalaisilla oli paha olla. Kun tupsahdimme ortodoksisen kummitätini, toisin sanoen Paula-siskoni, ja Marian sekä Annan kanssa sisään Kaikkien Pyhien pyhäkön ovesta, törmäsimme hymyttömien mummojen selkämuuriin kuin betoniseinään.

Kukaan ei nyökännyt ja kivettyneet niskat kääntyivät aavistuksen verran seinän suuntaan. Ikään kuin kaikki olisivat kyyristyneet iskua odottamaan. Me jäykistyimme ulko-oven viereen. Emme uskaltaneet mennä sytyttämään tuohusta. En muuten ole koskaan Lapinlahden ortodoksisissa pyhäköissä ole tuohusta kyennyt sytyttämäänkään.

Jään aina ulko-oven viereen vasemmalle, naisten puolelle, ja varmistan pakotieni. Ei vainenkaan. Kun oli tullut tieto siitä, että kirkkoherra on juuri vähän ennen eläkkeelle jäämistään saanut potkut, kaikuivat Kaikkien Pyhien kirkon kellot vapautuneesti. Olin tullut juuri autolla kotiin ja ajattelin tehdä ihan jotain muuta – muistaakseni tulin jakamasta Vasemmistoliiton vaalilehteä ja olin hakemassa lisää lehtinippuja. Kuulin kellojen äänen meille kotipihaan. Siinä oli ihan uusi kirkas sointi. Kirkas ja iloinen. Siltä seisomalta hyppäsin takaisin autoon ja menin ehtoopalvelukseen.

Seuraavana kesänä kävin jonkinlaisen keskustelun seurakunnan sijaispaimenen kanssa, joka kuitenkin oli niin lähdöllään pois kuvioista, että tajusin – tätä heeboa ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän otti minut takaisin seurakunnan jäseneksi eikä sentään julistanut minulle ekskommunikaatiota. En ole ihan varma, oliko sijaispaimen armollinen vai vain haaveili mukavista eläkepäivistä. Ehkä hän oli sekä että, jos nyt kärsimykseni jalostamana ihmisenä oikein tarkkaan mietin.

Kukaan ei kuunnellut minua silloinkaan. Siitäs saitte. Nyt kuuntelette maailman tappiin.

Tikkisen Hannele vinkkasi, että Savon Sanomissa on kirkkoherra Elias Huurinaisen haastattelu ja samassa numerossa vielä kaiken hyvän lisäksi Kuopion kaupungin entisen kansliasihteerin Heikki Mikko Viitalan kuolinilmoitus. Viitala on yksi eriskummallisimmista ihmisistä, joita elon polulleni on joskus eksynyt. Tai siis jonka elon polku on joskus kohdannut minun elon polkuni. Onneksi en elonpoluillani koskaan joutunut tulkkaamaan Viitalaa, mutta hän oli mukana ekumeenisessa ristisaatossa Kuopiossa. Järjestimme kesällä 199+ ekumeenieen ristisaaton. Ihan tosi. Siinä olivat mukana luterilaisten lisäksi ainakin vapaakirkkolaiset. Ja Heikki Mikko Viitala. Ristisaaton jälkeen Kuopion ortodoksisella seurakuntasalilla oli keskustelu aiheesta, mitä on luostarielämä. Pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen juhlinta onnistui sinä kesänä hyvin – paitsi, että minä yksi tapahtuman pääideoijista en yht´äkkiä ollutkaan mukana päivässä.

Olin jäänyt Konevitsaan tulkkaamaan talkooleiriä, sillä jos minä en olisi jäänyt, olisi suomalainen talkooporukka ollut saarella viikon ilman tulkkia. En muista, kenen tulkiksi piti jäädä, mutta minä avuliaana aatuna tarjouduin. (Jos rehellisiä ollaan, talkoolaiset olisivat selviytyneet vallan mainiosti viikosta ihan ilman minuakin, mutta minulla tapani mukaan oli jokin oma lehmä taas ojassa, kierroksessa eikä se edes ollut vielä lasteni tuleva biologinen isä.)

Palataan vielä työnohjausopintojen sovitteluoppituntiin. Kun olin tapani mukaan kertonut sinne tänne ja tuonne rönsyillen sairastavista seurakunnista ja verrannut pyhäköissään seinävieruille kärsimään unohtuneiden mummupoloisten tapaa toivottaa uudet tulokkaat seurakuntaan kääntämällä päänsä mieluummin johonkin muuhun suuntaan kuin tulokkaaseen Jehovan todistajiin, jotka jos saavat jonkun joskus Valtakunnan Salilleen, taatusti pitävät huolta siitä, että tulokas on tervetullut.

Sitten joku valopää naukuu nurkasta teologisista ja organisatorisista nyansseista kaikkitietävänä: ”Kuule Pia, se on ihan tarkoituksellista!”

Ajattelin silloin tapausta, jolloin aika tyhmänä muutenkin pitämäni ihminen sanoi minulle poskipäät leveänä kaikkitietävyyden kauheasta paineesta, että et kai sinä jätä koiraa kuumaan autoon. Olisin niin mielelläni vastannut, että tottakai jätän! Ja meillähän, tiedät varmaan, on tapana sitoa koira auton vetokoukkuun ja juoksuttaa sillä tavoin pitkin tietä.

En sanonut silloin mitään, sillä minähän olen, kuten tunnettua hyvä ihminen, joka ei halua koskaan loukata ketään. Jaloista jaloin ja joulujuhlista jaloin. Kotiin.

Savon Sanomissa oli entisen kirkkoherran Elias Huurinaisen haastattelu. Siinä toimittaja Petri Karvinen oli mitään arvottamatta objektiivisesti kuin oiva työnohjaaja-aloittelija kirjannut lehteen sen, mitä Elias Huurinainen sanoi. Isä Elias on otsikon mukaan syytön ja uupunut. Murtunut mies kulkee joka päivä edestakaisin vitostien vartta. Arvelen, että kyseessä on korkealta pudonneen ihmisen ihan oma henkilökohtainen kiista omien pikku demonien kanssa. Kyllä mies on rangaistuksensa varmasti sekä ansainnut että saanut.

Niin. Eikä Elias Huurinainen talousrikollinen ole, vaikka Iisalmen seurakunnan talouden hän muni kaksi kertaa urahistoriansa aikana. Jos nyt oikein olen ymmärtänyt, hän otti riskejä megalomaanisissa rakennushankkeissaan. Bisneksessä riskinottoon tulee uskaltaa. Ja kaunista jälkeä tuli, tässä kohtaa en vittuile yhtään. Elias Huurinainen muistetaan kyllä Pyhän Eliaan kirkon kaunistuttajana ja hotelli Golden Domen juhlasalin freskojen maalauttajana.

Haluaisin kysyä joltakulta, miten kirkkoherran varsinaiset tehtävät, kuten seurakuntalaisten sielunhoito, tulivat hoidetuiksi, miten meni vaikka noin niin kuin omasta mielestä? Entäs hänen esimiehensä, käsittääkseni isä esipaimen Arseni oli Iisalmen kirkkoherran esimies, miten meni kirkkoherran työnjohto? Entäs muiden seurakuntien paimenten työnjohto? Miksi Iisalmen seurakunnassa nainen, kanttori, sai ylipitkän koeajan jälkeen käytännössä potkut - eikä kukaan tänä päivänäkään tiedä syytä, mutta juopottelevista papeista vaiettiin häveliäästi? Miksi naispuolinen nuorisotyöntekijä joutui kilometritehtaalle, mutta toisaalla seurakuntalaiset koettivat kertoa kirkkoherran ongelmista tämän esimiehelle eikä esimerkiksi sovittelua edes koetettu?

Enkä oikein ymmärrä sitäkään, miksi Iisalmen kirkkoherra piti panna pihalle nöyryyttävästi - hänet irtisanottiin juuri vähää ennen eläkkellejäämistä. Miksei vain voitu odottaa, että hän pääsee eläkkeelle? Oliko kyse jostain taloudellisesta riskistä, joka olisi lauennut, jos olisi odotettu muutaman kuukauden ajan? Mistä oli kyse ja miksi toimittajat eivät ole ottaneet selvää? Vai haluttiinko kirkkoherraa vain näpäyttää?

Se, että Solea lopetettiin ja yhdistettiin minun tietämättäni Aamun Koittoon, oli vain pieni nyppynen kammottavassa kokonaisuudessa.

Lisäksi ihminen, jota oikeasti arvostin organisaatiossa ja jolla oli paljon legitimoimatonta valtaa, syytti arkkipiispa Leoa jatkuvasti mikromanageroinnista. Totta! Niin varmasti olikin, mutta ehkä mikromanagerointikin on parempi kuin se, ettei keskity johtamiseen tai varsinaiseen palkkatehtäväänsä ollenkaan. Piispa Arsenista kuulin syvien kurkkujen sanovan - sellaisten, jotka päällepäin näyttivät suloisilta pyöreäsilmäisilta nenäliinapäiltä, mutta olivat takanapäin tarkkanäköisiä viiltävyyteen, jopa ilkeyteen, asti, koska jos olisivat sanoneet, mitä oikeasti ajattelivat, olisivat menettäneet hanttihommansakin -, että tämä tuli Kreikasta takaisin aikoinaan pitkin hampain ja suhtautuu työhönsä virkamiesmäisesti.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi