Pia Valkonen

Mauno Koivisto -dokkari, vahvan markan politiikka ja yrittäjien itsemurhat

pe 17.1.2020

Kylläpä tirskahti eilen kitkerä ja sapekas teksti täksi päiväksi, kun matkustin junalla Helsingistä Lapinlahdelle. Pitää sitä vielä hioa. Kirjoittaessa suuttumukseni hälveni ja päätin, että tahdon kiittää muudatta työnohjausopiskelijatoveriani, kun antoi minulle jälleen mahdollisuuden miettiä Suomen ortodoksisen kirkon ongelmia.

Tänään olin jo lempeällä päällä ja päätin, että käsittelen tekstiä vielä, otan sieltä kaikkein pahimmat solvaulkset pois. En ollut yhtään kiukkuinen, vaikka yöllä puhuttiin tsiljoonannen kerran siitä, miksi Matin ja minun välinen yhteys hävisi keskenmenojen jälkeen, ja myöhään meni. Nukuimme aamulla pommiin enkä ehtinyt metsäkurssille. Olisi ollut metsänkuljetusalan yrittäjä Jari Kaarakainen puhumassa kuljetuksista ja olisin kyllä pannut herätyskellon soimaan, jos oltaisiin menty Jarin autoja katsomaan!

Mehän oltaisiin voitu puhua kuljetuksista siellä. Luokkatiloista sain tarpeekseni Helsingissä, vaikka meillä on nyt kaksi kertaa peräkkäin ollut MIF:n Mannerheimintien kampuksen ylellinen Sinfonia-sali. Se on kyllä aivan ihana. Näkymät ovat taivaalliset. Minä katson omalta istuinsijaltani suoraan Linnunlaulun huvilaan.

Tälläisen kirjoituksen tein Ärräpäihin, jossa otin esille Jari Tervon Mauno Koivisto -dokkarin. Työnohjausopiskelijatoveri Kristiina viittasi Tervon Koivisto-dokkariin kahvitauolla ja minä olisin halunnut jatkaa siitä, mutta muut halusivat puhua ennemmin jostain naistenjutuista - vaatteista, muodista ja sen sellaisesta.

Juuri senkaltaisten keskusteluteemojen, joista kyllä pystyn tiettyyn rajaan asti puhumaan, takia vaihdoin lounaalla MIF:n ruokalassa kahden 70-vuotiaan lakimiehen pöytään. Oli kuin olisin haastellut kahden kiven kanssa, mutta selviydyin siitäkin.

Kun kaikki näytti jo epätoivoiselta, keksin, että voin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Saatoin ujuttaa muutaman hämmentävän sanan 70-vuotiaille, sinänsä ihan hauskoille, setä... ei kun lakimiehille oppilaitoksessamme MIF:ssä, jonka taustalla on Soprano Oyj - tai ainakin oli vielä viime maaliskuussa, kun kirjoitin luovan kirjoittamisen kurssille lyhytproosapätkäni otsikolla Ulkopuolinen:

”Soprano Oyj on palveluliiketoiminnan kehitysyhtiö. Keskitymme toimialoihin, joissa regulaatio on muuttumassa, markkinaehtoisuus lisääntyy ja toimialajärjestelyt ovat todennäköisiä. Erityisesti olemme kiinnostuneet toimialoista, joissa digitalisaation avulla voidaan luoda merkittävää lisäarvoa. NASDAQ Helsingin pörssissä listattu Sopranon osake tarjoaa sijoittajalle likvidin, läpinäkyvän mahdollisuuden sijoittaa kehittyviin pohjoismaisiin palveluliiketoimintoihin ja irtautua sijoituksesta niin halutessaan. Sijoituskohteen myyjälle pörssilistaus tarjoaa motivoivan mahdollisuuden hyötyä kasvusta.”

Koska olen vuonna 2008 kirjoittanut äärivasemmistolaiselle Ärräpäät-sähköpostilistalle, joka silloin vielä oli Strannarit, että meidän äärivasemmiston on vietävä Hyvää Sanomaamme niin Ylä-Savon sonniyhdistykseen kuin Tokmannin kassallekin, tökkäsin lounasseuraani sanoilla LUOKKANOUSU sekä UUSMARXILAINEN.

Toinen sedistä - se marraskuussa vuonna 1949 syntynyt - oli heti kartalla. Hän sanoi, että olen lukenut liikaa Laura Kolbea. Sanoin, että juu niin olen, mutta enemmänkin minussa resonoi se, mitä Katriina Järvinen sanoo. Ja murjaisin, että opettelenkin ulkoa joka sanan, joka Katriina Järvisestä lähtee.

Jäin ymmärrettävistä syistä yksin pöytään, mutta tehtäväni oli tehty.

Kiitos, Jehovan todistajasisaret! Marianne on opettanut minulle, että Jehovan todistajan tulee kello kolme aamuyöllä, jos joku nipistää varpaasta, osata sanoa, mikä on liikkeen pääpointti. Se on Matteuksen evankeliumin 24:nnestä luvusta:

"Ja tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansakunnille. Ja sitten se on loppu." (Matt. 24:14)

Ärräpäihin kirjoitin Mauno Koivisto -keskustelujatkoksi. Kyse oli yrittäjien itsemurhista sen jälkeen, kun Suomessa oli 1990-luvun alussa ensin pidetty vahvan markan politiikkaa, luvattu, että ei devalvoida ja sitten devalvoitu:

Hei, joo, tosta minäkin haluaisin kuulla lisää joltakulta, joka tietää.

En tiedä 1990-luvuna alun laman yrittäjäitsemurhaajien lukumäärää, mutta paljon kamalaa tapahtui. Vieläkin kamalampaa kuin se, että minä otin kantaakseni sellaisen mielenkiintoisen työttömän stigman. Se tarttui, se on vähän niin kuin jokin ällöttävä ominaishaju (köyhyyden, looseriuden tuoksu) kun tulin syksyllä 1991 vaimoksi Kuopioon. Olin työttömänä (tuleva aviomiehenikin oli) lokakuun 1991. Marraskuun kävin äidinkielen opettajana Portaanpään kristillisellä kansanopistolla ja joulukuussa aloitin Kuopion läänin työvoimapiirin tiedottajana. Niin.

Työvoimapiiri eli todellisuudeksi laman. Työvoimapiirin palkkaturva nimittäin vähitellen tukkiutui. Yrityksiä meni konkurssiin ja työvoimapiirin palkkaturvatyöntekijät olivat romahduksen partaalla. Palkkaturvahan oli sellainen virasto, joka maksoi työntekijöille konkurssitilanteessa palkat, jotka olivat konkrussissa jääneet sisään, ja sitten varmaan valtio peri konkurssipesiltä ne korkojen kera - en sitten tiedä, mistä ylipäätänsä saattoi niitä takaisin periä.

Kuitenkin vaikka kaikki oli hirvittävän traagista, Suomessa oli innostava uudelleenkoulutusbuumi. Minäkin pompin innoissani ylös ja alas. Ajattelin, että koska aviomieheni roikkuu toinen jalkaa Savon Sanomilla, minä voin keksiä jotain muuta työtä kuin toimittajan työtä.

Työvoimapiirin vähän yli vuoden mittaisen pätkän jälkeen olin Taideteollisen korkeakoulun järjestämällä graafisen suunnittelun kurssilla Kuopion teknialla - se oli työvoimakoulutusta se. Ja hyvää oli! Opin siellä taittamaan jopa pienen perheemme pikkuruisella kottaraispönttö-Macillä.

Taittamaan eivät saaneet minua Tampereen yliopistossa opetettua. Varmaan sen vuoksi, että olin meidän vuosikurssista ainoa, joka ei ennen Tampereen yliopisto-opintoja ollut taittanut. Opettajat osasivat meillä opettaa tosi hyvin sellaisia, jotka osasivat jo ennestään taiton!

Kesän 1993 kynnyksellä pääsin varasijalta Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton piirisihteeriksi Kuopioon. Se oli minun journalistisen urani loppu se! Elämä kääntyi aivan toiseen asentoon. Se oli siunaus ja kirous yhtä aikaa, sillä toimittajan ammatti oli unelma-ammattini.

MUTTA SE LAMA. Kun Pielaveden elinkeinoasiamies Matti Anneberg jäi eläkkeelle, tein eläkkeellelähtöhaastattelun (olin Pielavesi-Keiteleessä äitiyslomasijaistoimittajana omien äitiyslomieni jälkeen). Matti Anneberg kertoi pielavetisistä yrittäjistä, jotka tulivat hänen tykönsä peloissaan ja vapisten. Kuulema joiden kädet vispasivat sylissä kun vasullinen muikkuja. Lama oli katastrofi. Kaikki pysähtyi. Pielavedellä saivat sillä tavoin vanhoja yrityksiä pelastettua, että jollain kehittämisrahalla panivat niitä tuotekehitykseen. Vanha ja perinteinen autokorjaamo alkoi kehitellä autonaluspesuria ja Pielavedellä oli jokin sellainen mikähänsenyt oli jokin höyrykoneyritys, jonkun insinöörin silmäterä. Se inssifirma kanssa kehitti jotain, mut minä en ole oikein kartalla, mitä se oli, mutta henkiin jäi. Eikä kukaan yrittäjistä käsittääkseni Pielavedellä tehnyt itsaria.

Erkki Liikanen sanoi Mauno Koivisto -dokkarissa, että Koivisto ei ollut syypää siihen, mitä tapahtui. Pankit olivat kuulema itse syypäitä. Mutta! Mitä olivat ne vahvan markan politiikat ja devalvaatiot ja sen
semmoiset?

Kuopiossa oli iso kukkatalo, jonka jäänteet ovat edelleenkin olemassa - en ole ajatellut, mitä siinä kohtaa nyt on. Kukkatalon yrittäjääkin olen haastatellut jälkikäteen lamasta. Yrittäjä oli rakentanut kukkatalon kalliiseen aikaan 1980-luvun lopulla ja vuoden 1986 pääomavapautusten jälkeen ottanut valuuttalainaa. Tuli devalvaatio, vaikka ei pitänyt tulla ja hupsista vain, velan määrä oli sellainen, että yrittäjä ei niistä koskaan selviytynyt.

IMF uhkaili varmasti silloin Suomea (muistan jotekin Lipposen jotain joskus sanoneen tästä) ja silloin ajettiin taatusti Suomeen sisään austerity-politiikkaa.

Pitäisi lukea uudestaan Heikki Patomäen Uusliberlismi Suomessa. Liitän sen oheen, sen voi ladata Patomäen nettisivuilta. Näitä asioitahan me kovasti Ärräpäiden alkuaikoina pyöriteltiin ja lopulta Patomäki oli meillä vieraana maailmanhistorian ensimmäisessä Kansantaloutta tasan kaikille -seminaarissa vuonna 2010. Me Aaron kanssa se semppa keksittiin ja Iisalmen demarit toteuttivat. Aaron kaa oltiin Tampereen sosiaalifoorumia ihmettelemässä yhdessä ja aateltiin, että me halutaan Ylä-Savoon kanssa samanlainen. Ihan samanlainen siitä ei tullut, mutta hyvä juttu tuli joka tapauksessa. Perinne on jatkunut tähän päivään asti, vaikka minä ja Aaro ei olla viime vuosina oltu mukana järjestelyissä. Ihan hyvin pärjäävät ilman meitäkin, vaikka me luultiin, että ollaan korvaamattomia.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi