Pia Valkonen

Kuolema kuuluu elämään ja kipu kasvuun

ke 1.1.2020

Olen miettinyt lausetta Kuolema kuuluu elämään ja kipu kasvuun niin, että en ole ehtinyt kirjoittaa.

Olin ennen joulua erään nuoren naisen hautajaisissa. Tilaisuus oli niin kaunis ja ajatus nuoren naisen kuolemasta niin raastava, että itku tuli syvältä sydämen pohjasta. Käsittämättömästä syystä helpottavaa oli, kun Lapinlahden hautausmaalla hautajaisväki alkoi luoda hautaa umpeen. Ihan umpeen asti hautaa ei tosin lapioitu, kuten Lappalais-Pentin hautajaisissa muistaakseni luotiin enkä minä takarivistä uskaltanut tarttua lapioon.

Tulin siinä kukkalaite käsissäni ajatelleeksi, että tässähän nämä ihmiset nyt ovat, joiden takia jään Lapinlahdelle. Minua tarvitaan täällä vielä johonkin. Pidän kaikista heistä, jotka haudan äärelle olivat kokoontuneet.

Mietin sitäkin, että tulisipa takaisin käytäntö suruhunnusta. Tuonilmaisiin saatettavan kaikkein läheisin voisi pitää suruhuntua sen aikaa, kun siltä tuntuu ja kun huntu olisi kasvoilla, se olisi merkki, että ihmiset pysähtyisivät, ottaisivat lakin päästä, antaisivat kunnoittavasti tietä ja osottaisivat välimatkan päästä myötätuntonsa. Voisihan sitten hunnun ottaa kasvoilta siinä kohtaa, kun olisi voimia ottaa vastaan halauksia.

Miehillä olisi surunappi. Muistan, kuinka Järvelän ala-asteen opettaja Simo Nurminen piti jonkin aikaa pikku takkinsa rintamuksessa suurta mustaa nappia. Käsittääkseni hän oli kotoisin Lapualta ja meitä kaikkia Hämeeseen asti kosketti Lapuan patruunatehtaan räjähdys. Kyllä minä jo silloin huhtikuussa 1976, 11-vuotiaana, tajusin, että äitejähän räjähdyksessä kuoli. Kaksi lasta jäi kokonaan orvoiksi.

64 lasta menetti toisen vanhempansa. Myöhemmin saimme Simo Nurmisen opettajaksemme ja viides ja kuudes luokka olivatkin kouluhistoriani onnellisimpia. Meillä oli hyvä luokkahenki ja siinä oli opettajalla iso osuus. En minä silloin mitenkään erityisesti koulussa loistanut - ei se siitä ollut kiinni, mutta kouluun oli kiva tulla. Mielestäni kiusaamista oli niinä vuosina vähän. Simo Nurminen osasi ottaa kaikki mukaan. Myös minut, jolla oli huono sosiaalinen status.

Toista oli yläasteella, kun jouduimme Karvisen Seijan kanssa kuljetusoppilaina lappilalaisten kanssa samalle luokalle. Jäi sellainen olo, että lappilalaiset olivat järjestään häiriintyneitä. Muistan ajatelleeni joskus yläasteella, kun juttelin Käkösen (olikosenyt Petri? Vai ehkä Jukka?) kanssa, että kas kummaa, miten tämmöistä voi olla: ystävällinen poika. Jukka tai Petri Käkönen puhui minulle, tytölle, kuin ihmiselle.

Lappilasta Järvelään yläasteelle tuli ikäluokka, jossa oli vain yksi tyttö. Tämä mussutti minusta täysin todellisuudesta vieraantuneena, että hänen luokkansa pojat pitivät häntä, luokan ainoaa tyttöä, kuin kukkaa kämmenellä. Uskalsin epäillä. Ajattelin, että jos tämä on "kuin kukkaa kämmenellä", olen minä tuleva Ylä-Savon neito.

No ei, sellaista kielikuvaa en mielessäni käyttänyt. Ajattelin aika kylmästi, että luokkansa ainoa tyttö ei taida olla ihan penaalinsa terävin kynä. Ja niinhän siinä kävi, että Lappilan pojista tyhmimmät jakoivat meidät, 7C:n Järvelän ala-asteelta tulleet tytöt, sellaisiin, joita katsottiin kaihoisasti, en kuulunut heihin, ja meihin, jotka olimme parinmuodostuksen kannalta pohjasakkaa. Meitä saattoi nimitellä ja rääkätä, kiusata, aivan mielin määrin.

Ainoa turvani oli Karvisen Seija (nyk. Kaukoranta). Ja luulin kuolevani, kun Seija joutui muuttamaan äitinsä luokse Pohjois-Karjalaan, Luhtapohjaan. Viimeinen vuosi yläastella ilman Seijaa oli sanalla sanoen helvetti. Lukiossa vähän helpotti, sillä olin löytänyt poikaystävän, jonka sidoin itseeni kihlasormuksin. Lukion toisen luokan keväällä heivasin kihlattuni yli laidan ja koetin vielä kiinnittää itseäni Päijät-Hämeeseen yrittämällä iskeä Koskisen Sahalle töihin palanneen Kuokkalan Teijon, komean työläispojan, sekä kulkemalla kesän 1983 Väkiparran Leon luona Puumalasta, mutta lähdössähän minä jo olin.

Väkiparroilla oli selvästi tarve tytöstä perheessä. Leolla oli isoveli ja äärettömän mukava pikku veli. Väkiparran veljesten äidistä pidin. Harvinaista, sillä surukseni yleensä koskaan en ole kyennyt luomaan suhdetta yhteenkään anoppiini. Tosin Leonidin äiti oli kuollut jo melkein kymmenen vuotta ennen Leonidin ja minun suhteen alkua ja Matin äiti myös.

Teijon silmistä luin Uimosen Maken äidin kioskin lipan alla lähinnä atavistista kauhua. Olin Teijon mielestän ehkä ulkoavaruudesta. Kiltti lukiolaistyttö, muukalainen, ei meikäläinen. En minä ollutkaan heikäläinen, sikäläinen, enkä vieläkään ole kenellekään oikein meikäläinen. En missään kotonani. Eletään nyt sitten loppuelämä niin.

Paitsi silloin kuuluin jonnekin, kun seisoimme joulun alla erään nuoren lapinlahtelaisnaisen haudalla. Pappi, Siilinjärven Vuorelasta kotoisin, ja suntio lähtivät Oikotietä (entinen Kalmistontie, älytön eufemismi se Oikotie) rivakasti kävelemään kohti seurakuntataloa. Vaikka olisin saanyt kyydin Halosen Ollin autossa, halusin kävellä hautausmaalta.

K-marketin edessä ihmiset parkkeerailivat autojaan ja ajattelivat jo tulemassa olevia joulunpyhiä. Elämä jatkui ja sain voimauttavan halauksen Marilta, joka näki minun olevan sen tarpeessa. Olin työntänyt oman moninkertaisen suruhuntuni ylös kasvoiltani ja annoin suruni näkyä. Siinä kohtaa saattoi olla, että itkin Annan kolaria tai sitten vauvaani, joka eli sisälläni vain päivän tai korkeintaan kaksi.

Mietin, että kuolema kuuluu olennaisena osana elämää ja kasvaakseen tulee kokea kipua. Enkä siitä ajatuksesta koko loppuvuonna päässyt. Metropoliitta Ambrosius on sanonut, että tämän- ja tuonpuoleisuus limittyvät jo täällä ja nyt. Jospa se on ortodoksinen ajatus. Lainaan metropoliittaa tähän, vaikka en hänen alkoholikeskeisestä hedonistin maailmankuvastaan oikein muuten tykkää.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi