Pia Valkonen

Savon Sanomia

 ti 28.1.2020

Ihan parasta terapiaa omaan ammattialemmuudentuntooni oli bestiksen kursailematon tokaisu, kun tajusin, että bestis oli asunut perheineen samaan aikaan Savonlinnassa kuin minä ja kummilapseni Tuukan äiti Maija Paajanen.

Työskentelin Itä-Savossa (en nyt jumatsukka pane tähän, että kesätoimittajana, kyllä se ihan totista toimittajan työtä oli) ja ilakoitsin, että bestishän on perheineen lukenut minun kirjoittamiani juttuja. Bestis meni muikean näköiseksi ja loihe lausumaan luokkakantaista arroganssia jäljitellen: "Ja mehän ei porvarilehtiä luettu!"

Kyllä meni puuro nenänieluun, kun tyrskähdin. Tai oikeammin kahvi. Muistaakseni istuimme bestiksen kanssa Siilinjärvellä Vitostuvalla. En kuolemaksenikaan muista, miksi me siellä istuimme, mutta jotain asiantynkää meillä kait kahvilla istumiseen oli.

Varmasti aloin tuulettaa keskellä Vitostuvan takatupaa, että jeeh! Ihanata! Toimittajathan luulevat olevansa maailman napa! Ja eivät tasan tarkkaan ole. Minä herraisä sentään luulin itse niin, kun olin toimittaja, mutta nyt kun en ole toimittaja, on mukavampi ajatella sitä, että maailman napa saattaa sijaita jossain muualla.

Nyt kun joka aamu, eilisaamua lukuun ottamatta, köpsöttelen postilaatikolle norjalaisvalmisteisissa lämpökengissä ilman alushousuja, mutta aamutakki sekä heijastintakki päällekkäin yllä, hakemaan Tikkis-Hannelen meille lahjatilaukseksi tilaama Savon Sanomat, voin lukea lehteä vailla suuria tunnekuohuja. Kun tulin avioon Kuopioon toimittajakollegan vaimoksi Helsingistä Sanoma Aikakauslehdistä, huono itsetuntoni ja kaikinpuolin keskeneräinen minäni, tunnustan, luki Mullikkaa punakynä ja viivoitin kädessä. Yliviivaustusseja ei silloin vielä ollut keksitty.

Alleviivasin punakynällä toimittajien kielivirheitä. Noh, nyt olen kehittynyt. Jos joku toimittajapoloinen erehtyy kirjoittamaan, että jokin asia on haastateltavan sydäntä lähellä tai sydämen asia, riivin lehden hampaineni palasiksi eikun alan vain huutaa ääneen vittuvittuvittuuvitttuuuu. Viime sunnuntain (SS 26.1.2020) Pete Kauppisen nekrologissa oli, että hyväntekeväisyys oli Kauppiselle sydämen asia. Tssasin kohdan neonkeltaisella. Miksei voi olla sellaista taitto-ohjelmaa, joka tunnistaa kieliklišeet: sydämen asia, sydäntä lähellä, sydän sykkii jollekin tai mitä niitä nyt kaikkea onkaan.

Taittava toimittaja, onko heitä enää edes?, voisi keksiä uuden ilmaisun tilalle. Sitä ei jätettäisi tietokoneohjelmalle.

Eilisessä Savon Sanomissa oli hyvä juttu rattijuopon kyydissä vammautuneesta Teemu Meriläisestä. Tuli ihan mieleen parin vuoden takainen vävypoika, Ilmajoen vävy, Joni. Tämänaamuisessa lehdessä oli oli haastateltu lapinlahtelaisten omaa Rusista, Juha-Pekka Rusasta. Hänet on valittu Keiteleen kunnanjohtajaksi, hyvä Rusis, hyvä Lapinlahti, Juha-Pekka käytti haastattelustaan itsestään ihastuttavaa kielikuvaa suomenhevonen.

Juttu sonkajärveläisestä Omatalosta ja lakkojärjestelyistä oli myös hyvä ja Omatalon lakkojärjestely mielenkiintoinen. Ja Janne Niirasen kolumni Ei palata astialle enää ikinä, kiitos sisälsi myös asiaa. Annan vast´edes anteeksi sen, että ihan kaikki eivät kanssani rupea keskustelemaan välittömästi maailmankaikkeuden synnystä. Jotkut vuorovaikutustilanteet saavat sisältää mainiosti sen, että lähimmäinen vain ilmoittaaa olevansa olemassa ja että aistit toimivat.

Piti tähän siteerata vähän Wittgensteinia, mutta aviomiehellä on jo ulkotakki päällä ja Pajero pyörii. On yhteistyönohjaus Iisalmessa. Huh, kiintoisaa, aviomies mukana työnohjaustilanteessa! Ai niin. Sehän on yrityksen perustaja, se mies.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi